Kalamies valmistaa savusilakkaa

Lövön silta tuntuu saavan entistä suuremman roolin päivittäisessä elämässämme maalla. Salmeen on tullut silakkaa. Lauantai 25.9.2010 oli aivan upea, aurinkoinen, vähän utuinen ja vuodenaikaan nähden lämmin päivä. Iltapäivällä kotona olämpömittari näytti 18 astetta. Käytiin Lövössä ja vähän muuallakin etsimässä silakkaa. Kalamies kävi jo perjantaina onkimassa sitä ja valmisti mitä herkullisinta savusilakkaa. Pihalla on savupönttö, jossa saa valmistettua kahdelle hengelle sopivan määrän yhdellä latingilla.




Vastapyydetyn silakan maku on aivan toinen kuin sellaisen, joka on makaillut kylmäsäilytyksessä muutamankin tunnin. Kalan liha on vähän makeaa. Siinä on lihassokerit jäljellä. Säilytyksessä lihakset menee ns. hapoille. Savusilakkaa on valmistettu vuosikaudet, mutta vasta viime aikoina savustamisen niksit on saatu sellaiseen kuntoon, että kalojen nahka irtoaa vaivattomasti ja kala on kypsää olematta kuivaa. Ja kyllä lämmin savusilakka on herkkua! 





Silakan onginta on myös urbaani urheilulaji. Kotikaupungissani, Helsingissä, Lauttasaaren sillalla näkee onkimiehiä useinkin. Myös Bosporin salmen rannat on vapaapäivinä tarkkaan miehitetty. Ja olihan siellä naisiakin kalassa jo v. 2006.

Kalaa ei saa aina samasta paikasta. Tällä kertaa sekä silakat että ahvenet olivat kokoontuneet Lövön salmeen. Kesäaikaan silakoita pitää hakea kaukaa Hiittisen takaa. Sen runsaan parinkymmenen vuoden aikana, minkä olemme asuttaneet Taalintehtaan paikkaa, Saaristomeri on muuttunut melkoisesti. 80-luvun lopulla kalaa oli useammin Kemiönsaaren lähivesissä. Kesäaikaankin melko lähellä Taalintehdasta oli paikka, josta saattoi käydä hakemassa, jos teki mieli silakkaa.

Eilisellä retkellä opettelin taas vähän veneen ajoa. Joskus on käyty kalamiehen kanssa laivurikursseja, joten jonkinlainen käsitys merimerkeistä on takaraivossa. Mutta väylien ulkopuolella pitää mennä sen mukaan, mitä kalamies on vuosien varrella oppinut kivien paikoista. Vene kulkee tarvittaessa 32 solmua, mikä tekee melkein 60 km/h. Hyvällä maantiellä autolla ajaessa nopeus on naurettava. Mutta vetten päällä, kun ympärillä on saaria ja kivikoita ja pohjassa vaanivat salakarit, se on toinen juttu. Lisäksi merellä liikkuu toisiakin, ihmisiä ja eläimiä. Merenkulun sääntöjen mukaan olemme aina väistämisvelvollisia melkein mihin tahansa toiseen alukseen nähden, joten silmät ummessa ei voi ajella. Eikä luontokappaleitakaan sovi säikytellä miten tahansa.





Kalapaikoilla venettä harvemmin ankkuroidaan. En voi olla ihailematta sitä koordinaatiokykyä, mikä kalamiehellä on. Lövössä on pitänyt aina väistellä lossia ja toisia aluksia. Nyt siellä on lisäksi siltatyömaan kannet, joitten teräspalkkeihin ei ole hyvä osua. Jos nämä esteet on voitettu, pitää vielä ehtiä katsoa, ettei vene ajaudu kovin kauas kalapaikasta. Hiljaa ajaminen se vasta taitoa vaatii!



Ongintaan tarvitaan siimaa, tapseja ja niihin kirkkaita koukkuja. Ns. litka on muutaman metrin pätkä siimaa, johon tapsit koukkuineen sidotaan sopivin välein. Päähän paino, että siima menee alaspäin vedessä.

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Jos kalat ovat hyvällä syönnillä, niitä voi nousta kerralla niin monta, kuin koukkuja on. Useimmiten ylös tulee yksi tai kaksi kalaa. Onginta on hauskaa. Kun kala syö, se vetää siimaa melkoisella voimalla. Jos kaloja on monta, saaliin nosto käy työstä.




Taalintehdas on melko vaatimaton paikkakunta. Mutta mereltä tullessa näkyvät korkeat kerrostalot, joita ovat aikanaan asuttaneet terästehtaan työläiset. Työntekijöitä on parhaimmillaan ollut yli tuhat. Kun tuhtitohtori Taalintehtaalla työskenteli, porukka oli vähentynyt neljään sataan. Nykyään pärjätään yrityksen esitten mukaan parilla sadalla ihmisellä.




Eilisen lämpöaallon jälkeen tänään tuntuu kerrassaan kolealta. Lämpöä on vain kymmenkunta astetta ulkona. Sisällä on lämpimämpää vain siksi, että laitoin takkaan tulta. Kissatkin alkavat viihtyä sisätiloissa.

Tuhti tohtori etsii puolukoita

Tuhti tohtori lähti puolukkaan. Homma ei ollut mikään suksee. Puolukkaa on Kemiönsaarella todella vähän. Jos mustikat olivat harvassa, niin puolukka on kadonnut kokonaan.

Lähdin tattimetsäämme ajelemaan ja nousin mäntyä kasvavalle mäelle, jonka oletin olevan sen verran kaukana tiestä, että joku marjapaikka löytyisi. Mutta koko lailla hukkareissu tuli. Kävelin varmaan useamman kilometrin mäntykangasta. Muutama yksittäinen marja näkyi silloin tällöin. Kiertelin kannonnokat ja muurahaiskekojen ympärykset, joissa marjaa yleensä on, vaikka muuten olisi huonoa. Mutta ei. Jotain on todennäköisesti mennyt ratkaisevasti vikaan puolukan kukinta-aikaan. Kaiken lisäksi tutkimallani alueella marjat karisivat kovin herkästi. Ne olivat läpikuultavia, kuin pakkasen puremia, vaikka käsittääkseni yöpakkasia tai hallaakaan ei ole ollut vielä täällä päin.

 

Tatteja ei näkynyt tällä kertaa missään. Mitähän varten luonto puskee tonneittain tatteja muutamassa päivässä? Herkkutattien lisäksi kaikki muutkin tatit olivat samaan aikaan poimittavissa. Hirveää haaskausta näin ihmisen näkökulmasta. Kantarelleja löytyi jonkin verran, samoin vaaleaa orakasta, joka on mukavan kiinteä ja maukas sieni. Lampaankääpää löytyisi halukkaille. Itse en ole siihen tykästynyt. Sanovat, että se olisi vaikeasti sulavaa. Varmaan trehaloosi-intolerantit kärsii siitä. Olisiko turhaa ennakkoluuloa? Suppilovahverot ovat myös nousseet.

 

 

 

 

 

 

Metsäreissuillani olen vähitellen oppinut, että jokin suunnistuslaite kannattaa pitää mukana. Maasto on täällä pienipiirteistä, kuusia ja mäntyjä, pieniä kallioaukeamia ja välillä tiheäkasvuista kosteikkoa. Kun jätän auton tien varteen, laitan kompassin osoittamaan suuntaa, johon pitää kulkea, että pääsee takaisin tielle. Takaisin tullessa on enää päätettävä, kumpaan suuntaan tietä pitää kulkea löytääkseen autonsa. Tälläkin kertaa menin 180 asteen vipuun. Lähdin siis autotietä päinvastaiseen suuntaan kuin piti. Onneksi harharetki jäi lyhyeksi, koska olin koko lailla tien loppupäässä. Kalamies muistaa aina silloin tällöin muistuttaa, kuinka olen kulkenut metsät ja pellot, kun ei ole ollut kompassia. Pitää muistaa ostaa uusi maastokartta.

Autoton päivä Helsingissä

Tuhti tohtori palasi sorvin ääreen. Helsingissä oli 22.9.2010 autoton päivä. Sitä ei tosin välttämättä huomannut, ellei hypännyt julkisiin liikennevälineisiin, missä sai kyytiä alennettuun hintaan. Autoliikenne valui jokseenkin tavanomaisen virtana Hämeentietä pitkin.

Kävin lounastamassa Hakaniemessä entisen työtoverini seurassa, joka nykyään työskentelee Ympyrätalossa. Vihannesravintolassa oli kohtalaisen hyvää latva-artisokkaa. Tosin kalamiehellä on pistämätön resepti, jonka varmaan laitan jonain päivänä jakeluun. Torikahvi oli tuoretta ja varpuset kärkkyivät makupalaa. Työtoveri biologina tiesi kertoa, että kyseessä oli vanha naaras.

Työtoveri ilmeisesti toivoo tapaavansa minut jatkossakin. Hänellä oli varattuna minulle "Suomen sieniopas", mahtava sienikirja, jollainen talousyksiköstämme on puuttunutkin. Kiitän Inkeriä kissojemme puolesta. Isäntäväen hengissä säilyminen on heidän hyvinvointinsa kannalta ensiarvoisen tärkeää.

Autottoman päivän kunniaksi raitiovaunulippu maksoi euron. Päätin siis ajaa koko rahalla Hämeentietä Kurvista Hakaniemeen ja takaisin. Videotoiminnolla varustettu kamera houkutteli kuvaamaan molemmat puolet katua. Jonain päivänä, kun muisti alkaa hämärtyä, sitä voi virkistää katselemalla, minkä näköistä Helsingissä oli vuonna 2010. Videopätkien äänimaailma on melko rauhallinen, koska otokset on tehty arkipäivänä keskellä päivää. Tosin kulmakunnan vapaaherroilla ei kummempaa aikataulua ole, vaan erilaista örisijää saattaa olla liikkeellä milloin tahansa. Tällä kertaa vaunuun osui vain joku matkapuhelimen käyttäjä.





Hämeentien itäpuoli on tunnettu etnisistä ruokakaupoistaan. Länsipuolella on vielä jäljellä perinteisempiäkin kivijalkakauppoja, joista saa kaikkea ovenkahvasta ompelukoneeseen.

 

Myöhemmin huomasin, että ratikkavideointi taitaa olla yleisempikin harrastus.

Autoton päivä toi väistämättä jalankulkijan mieleen, miksi kaupungin ylipäätään pitää pyöriä autoliikenteen ehdoilla. Onhan tuhtitohtorilla ja kalamiehelläkin auto ja sillä ajetaan lähinnä maalle ja takaisin. Tosin myönnän, että viime talven liukkailla sorruin työmatka-autoiluun. Hankien keskellä taiteileminen polvivaivaisena oli ajoittain uhkapeliä. Ennätyslumet korjattiin kyllä ajoradoilta - mutta mihin? Monet lumikasat lojuivat jalkakäytävillä viikosta toiseen. Eräs työmatkareittini oli kapea, muhkurainen ja jäinen kinttupolku metristen kinosten keskellä.

Eräs asia, jota myös ajoittain ihmettelen, on suojateiden sijoittelu, tai oikeastaan niiden puute. Vanhoina hyvinä aikoina suojatie oli joka paikassa, missä jalkakäytävä ja ajorata ristesivät. Jalankulkija siirtyi sujuvasti pisteestä A pisteeseen B tarvitsematta ihmeemmin miettiä reittiään. Nykyään useassa paikassa Hämeentielläkin saa pähkäillä, kumpaa puolta katua kannattaa kävellä mihinkin suuntaan, koska suojatiet on harvennettu minimiin. Väärä reitinvalinta tietää odottelua liikennevaloissa useampaan otteeseen.

Piritorin tammet ovat jo saaneet keltaista sävyä. Kulmilla oli varsin rauhallista. Alueen ympärivuorokautinen poliisivartiointi on käytännössä hävittänyt "vapunviettäjät" ja muut joutilaat Vaasanaukiolta, kuten alueen virallinen nimi kuuluu.

Työrintamalla odotin vähän jännityksellä, miten viime aikojen rasvakeskustelu näkyy vastaanotolla. Tähän mennessä ei juuri mitenkään.Tavanomaista sairasvastaanottoa on pidetty. Akuutit hengitystietulehdukset ovat diagnoosikärjessä joka paikassa. Sitten on erilaista tuki- ja liikuntaelimistön vaivaa ja vammaa sekä pitkäaikaisempia sairauksia kärjessä sydän- ja verisuonisairaudet, pientä toimenpidettä ja lähes kaikkea, mitä yleislääkärin toimenkuvaan voi kuulua. Veroilmoituksen täyttöohjeita ei nykyään kysytä, koska palkansaajat on vapautettu ilmoituksen tekemisestä. Aiemmalta teveyskeskuspäivystäjän uraltani muistan ainakin tällaisen akuutin asian, joka ehkä kuitenkin olisi ollut päivystävän oikeusavustajan alaa.

 

Tässä kohdassa tuhtitohtori lähti Taalintehtaalle.

Kissat hoitavat kissanvirkaa

Mirri on kova saalistamaan. Ihan päivittäin se ei tuo meille ruokaa, mutta joskus päivän saalis saattaa olla runsaampikin. Eilen se oli saanut ainakin pari pientä jyrsijää. Ehkä jonkin myyrän pesue oli lähtenyt maailmalle ja kohdannut sen tavanomaisen kohtalon, että vain pieni osa poikasista selviää hengissä aikuisikään. Todennäköisyysdiagnoosini on, että kyseessä oli Suomen laajimmalle levinnyt jyrsijä, peltomyyrä.

Ensimmäinen eilisistä paisteista päätyi sisäleikkeihin. Se oli jo vainaja. Videopätkässä näkyvä yksilö oli vielä hengissä, eikä Mirriä kiinnostanut sen kantaminen sisälle tai edes saattaminen hengiltä. Yleensä Mirri on kovin tohkeissaan saaliistaan. Se tulee pienellä äänellään toimittamaan asiaa meille.

Mirri on muutenkin aika puhelias ja hyvin sosiaalinen kissa. Tekir avaa suunsa vain asiasta. Se tarkoittaa RUOKAA. Tuhtitohtorin mielestä seurusteleva kissa on hauska otus. Edellinenkin Kissa kertoi paljon asioita. Kalamiestä akkain kälätys joskus kiusaa.

Kun Mirrin kiinnostus myyrään oli lakannut, Tekir tuli tutkimaan saalista. Eipä se näyttänyt sitäkään ihmeemmin kiinnostavan. Suurempaa mielenkiintoa saivat ajoittain osakseen ohilentävät linnut. Lintupaistiakin näkyy talossa silloin tällöin. Se on kissamuotoisen jyrsijäpyydyksen harmillinen sivuvaikutus.  

Rankan metsästyspäivän päätteeksi uni maittoi kissoille. Jotkut väittävät, että kissa on yöeläin. Kalamiehen kissat kyllä nukkuvat yönsä. Se on hyvä, koska talomme vieressä kulkee paikallistie. Harmillista kyllä, se asvaltoitiin muutama vuosi sitten. Siitäpä syntyi varsinainen ralliraitti. Tiehen tehtiin pari pientä nypylää hidasteiksi. Luulen kyllä, että ne todellisuudessa toimivat ralliharrastajien ajanottomerkkeinä. Toinen nypy on pienen mäen päällä meiltä vähän kylälle päin. Toinen on seuraavan mäen päällä meiltä toiseen suuntaan. Väliin jäävä pätkä, jonka varrella talomme sijaitsee, on mainio kiihdytyskaista.

Toistaiseksi Mirri ja Tekir ovat selvinneet hengissä. Ne käyttävät nukkumapaikkanaan kantokorejaan, joita on kummallakin oma. Jostain syystä vain toinen on suositumpi. En tiedä, millä perusteella se valikoituu. Ehkä perinteinen kateus saa toisen tunkemaan itsensä sinne, missä toinen jo on. Myös nojatuoli, jota entinenkin Kissa käytti, kelpaa hyvin

Hei, meillä leivotaan!

Eräänä päivänä kyllästyimme kaupan leipään. Se vain alkoi tökkiä. Taalintehtaan kaupoista saa teollisesti valmistettua leipää. Laatuja on runsaasti, mutta äkkiä kaikki alkoi maistua enemmän tai vähemmän samalta. Leivänsyönti ei ole meillä pääelinkeino, mutta aamupalalla menee pari viipaletta.

Joskus Kemiönsaarella oli leipomo ja Taalintehtaallakin oli myymälä. En ihmeemmin välittänyt Kemiönleivästä, jota useimmiten oli jäljellä lauantaisin, kun viikon raadannan ja perjantaisen Helsingistä ajamisen jälkeen heräsi ostoksille. Joskus onnistui saamaan hiivaleipää, joka oli hyvää. Mutta se oli yleensä loppu, kun meikäläinen kauppaan kerkesi.

Tuhti tohtori pyytää anteeksi elintarviketeknologikollegoilta. Tohtorillahan on menneisyys kemian diplomi-insinöörinä. Tosin elintarviketeollisuuteen en lopulta päätynyt, vaikka olenkin valmistanut leipää Teknillisessä korkeakoulussa. Mutta teollinen leipä ei nyt vain maistu. Leivänteko on mielestäni vaikeusasteeltaan verrattavissa lähinnä heinäntekoon. Ja jos lopputulos ei tällä kertaa ollut täydellinen, tuotteet voi syödä pois ja yrittää paremmalla onnella seuraavan kerran.  

Taikinan tekemisessä käytän apuna konetta, jossa on tukeva taikinakoukku. Se muistuttaa insinöörikoulussa käytettyä laitetta, jonka nimi oli riivaaja - sielunvihollinen voi vaania missä tahansa! Koukun avulla taikinaan saa riittävästi sitkoa. Tosin kotimaisesta viljasta sitkoa ei löydy sillä tavalla kuin Durum-vehnästä, mutta hyvää leipää tästäkin tulee. Jauhot ovat paikallisen Kemiön myllyn tuotantoa. Sämpyläjauho on kokojyvää, melko karkeaksi jauhettua. Käytän lisänä vähän tavallisia vehnäjauhoja sitkon lisäämiseksi.

Taikinan tarkkaa reseptiä on vaikea antaa, koska en käytä mittalaitteita. Taikinakoneen kulhossa mahtuu nousemaan reilun puolen litran taikina. Sen verran vettä, loraus rypsi- tai oliiviöljyä, suolaa, sokeria ja hiiva. Öljyn määrä on reilu puoli desilitraa, noin. Sokeria laitan ehkä pari ruokalusikallista. Hiivahan käyttää ravintonaan lyhytketjuisia hiilihydraatteja, mieluiten sokeria. Jauhon tärkkelys hajoaa sokereiksi viljan sisältämien amylaasientsyymien avulla, mutta prosessi vie jonkin verran aikaa, joten hätäinen leipuri douppaa hiivan antamalla sille sokerit heti. Ripaus sokeria mielestäni myös parantaa makua, kunhan leivästä ei tule pullaa. Suolaa kannattaa laittaa jonkin verran. Tähän satsiin laitoin reilun teelusikallisen. Vähän enemmän olisi voinut olla taikinan rakenteen kannalta edullista, mutta yksi kotileivän etu kaupalliseen tuotantoon verrattuna on vähäsuolaisuus, joten tyydyn mieluummin vähän likilaskuiseen tuotteeseen, kuin lisään turhaan natriumin saantia.

Sämpylät nousivat, tai levisivät, komeasti. Paistoin niitä parikymmentä minuuttia kovimmalla lämmöllä, mitä uunimme tuottaa eli 250 astetta. Paiston jälkeen minulla oli nippu toisiinsa takertuneita sämpylöitä. Mutta ne saa toisistaan irti ja kuten sanottu, ne voi syödä pois ja yrittää uudelleen.

 

Aamusämpylään tulee levitettä, leikkelettä tai juustoa ja vihanneksia. Olen pitänyt kesäisin sen verran kasvimaata, että saan sieltä sileälehtipersiljaa. Muutama lehti leivän päällä antaa mukavasti makua. Lisäksi käytän kesäisin paikallisia tomaatteja, joita saa sekä kylän kaupoista että tienvarren maatilamyymälöistä.

Ja nyt: "Afiyet olsun!" kuten turkkilainen sanoisi.

Kissanhoitoa

Annoin toissa päivänä kissoille matolääkkeen, Drontalia. Se meni tällä kertaa melko helposti Mirrille, joka tuntui pitävän makuvivahteesta. Sen sijaan Tekir, joka yleensä on suhtautunut melko flegmaattisesti pillerinsyöttöön, rupesi nyt jemmaamaan tabua poskeen. Kesäkuussa annoin kissoille Axiluria, jota pitää antaa kolmena peräkkäisenä päivänä. Siinä on kaksi päivää liikaa.

Entinen Kissa oli oikea riiviö. Sen lääkitseminen vaati sekä voimaa että viekkautta. Sehän liittyi joukkoomme aikuisena, joten sillä säilyi terve epäluulo lääkintätoimia kohtaan. Jos aikoi saada pillerin kissaan eikä esim. itseensä, oli kaksi vaihtoehtoa. Vaihtoehto yksi oli se, että ahdistettiin kissa nurkkaan, istuttiin sen päälle ja tungettiin pilleri kurkkuun. Sen jälkeen istuttiin vielä kissan päällä, kunnes se nielaisi. Vaihtoehto kaksi, jonka keksin myöhemmin, oli sellainen, että kissa kiedottiin suureen froteepyyhkeeseen niin, ettei yksikään liukas tassu terävine kynsineen päässyt livahtamaan paketista. Sitten pilleri kurkkuun ja odottamaan sen nielemistä.

Toinen kissanhoitotoimi oli kaulapantojen asentaminen. Pannat ovat jo pitkään lojuneet jossain kätköissä, mutta päätin viikko sitten, että laitan ne kissoille. Täällä päin on joskus ollut tapana syksyn tullen hävittää villikissat, jotka tunnistetaan siitä, ettei niillä ole pantaa. En nyt juuri ole kuullut projektin olevan suunnitteilla, mutta pantaan voi myös laittaa tiedon, mihin naapuri voi palauttaa kissan, jos on kyllästynyt ruokkimaan sitä.

Tekir ei oikein pitänyt koristeestaan. Se riitti juuri ja juuri sen tukevan kaulan ympärille. Mirrille taas panta oli vähän iso, mutta pysyi sentään paikallaan. Alkuun kissat raapivat kaulureitaan innolla. Se näkyy aamukomennusvideolla.

Nyt helyt on poistettu. Ne ovat kuminauhaa, joka on kudottu sitkeästä keinokuitulangasta. Raapimisen seurauksena nauhoista on purkautunut pitkiä langanpätkiä. Mirriltä jouduin leikkaamaan kaulan ympärille kiertyneen säikeen. Tekir taas oli niellyt metrin verran lankaa.

En muista enää, mistä ostin tuotteet. Eläinkaupasta kyllä, mutta enpä tiedä, mihin lähtisin niitä palauttamaan. Kuminauha ja tarrakiinnitys vaikuttavat kyllä hyvältä keksinnöltä. Jos panta tarttuu jonnekin, kissan voimilla nauha joko luistaa pään yli tai tarra aukeaa eikä kissa jää pantansa vangiksi. Mutta tämä materiaali kyllä pitäisi poistaa markkinoilta.

Polvipiston suorittaminen

Seuraavaa juttua en suosittele neulakammoisille, ainakin toimenpidevideon voi jättää väliin. Jos ei ole ihan varma, pyörtyykö neulan nähdessään, kannattaa istuutua tukevasti ennen videon avaamista. Nuoremmat kollegat voivat katsoa videon oppimismielessä. Toimenpide menee siinä kohtalaisen hyvin.

 

Tällä kertaa siis pistäminen onnistui jokseenkin yhdellä kertaa. Yleensähän käy niin, että kun rupeaa demonstroimaan jotain asiaa, kaikki menee pieleen. Ehkä video siinä tapauksessa olisi jäänyt julkaisematta? Yleisin komplikaatio on se, että neulan kärki ei olekaan nivelontelossa, kun rupeaa työntämään ainetta ruiskusta. Potilas huomaa asian siitä, että se sattuu, sattuu aika lailla - tiedän muutamasta omasta yrityksestäni. Taitava tekijä, kuten entinen työterveyslääkärini, tekee toimenpiteen niin kivuttomasti, että pitää oikein kysyä, joko se on ohi, ettei jää britsille makailemaan.

Toimenpide siis onnistui ja potilas jäi henkiin. Itse asiassa nyt, kun siitä on useampi tunti, polvi tuntuu selvästi paremmalta kuin vaikkapa eilen. Toissa päivänähän kiipeiltiin useampi tunti kallioilla seuraten  Lövön sillan valmistumista. Maastossa liikkuminen, esim. sienestäminen ja marjastaminen on yleensä tehnyt hyvää polvelle. Mutta kova kallio jyrkkine nousuineen ja laskuineen on vähän eri juttu.

Polvipiston valmistelu

Polvinivel on ihmisen suurin nivel, mutta sinnekin osuminen voi olla vaikeaa. Nivelpisto on periaatteessa yksinkertainen toimenpide suorittaa, jos nivelessä on nestettä. Jos nestettä ei ole, se vaatii enemmän tarkkuutta. Itse osaan vain yhden tekniikan, jossa lähestytään asiaa polven ulkosivulta. Mielestäni se on myös kätevä tapa, koska siinä potilas voi olla makuulla ja pystyy yleensä rentouttamaan alaraajan lihakset. Toimenpiteen suorittaja voi olla istuallaan ja minimoida käsien liikeradat, mikä helpottaa suoritusta.

Pisto ohjataan polvilumpion alle. Jos kyseessä on normaalimpi polvi kuin tuhtitohtorin, lumpion rustoon osuminen voi tehdä kipeää. Silloin pitää kääntää neulan kärkeä vähän alaspäin, jolloin toimenpide yleensä onnistuu.




Toisten ihmisten pisteleminen neuloilla ei ole välttämättä kovin hauskaa. Joskus se on välttämätöntä ja siksi kannattaa harjoitella. Itse en lääkärikoulussa päässyt polven kimppuun koskaan. Sen sijaan melkein ensimmäisessä terveyskeskuksen yöpäivystyksessä vastaanotolle tuli potilas, jonka polvesta piti ottaa pois liiat nivelnesteet. Onneksi sitä oli tehty tälle potilaalle aiemminkin ja vanhoista pistoista oli näkyvissä jälkiä. Kun paikka oli merkattu, toimenpiteen tekeminen ei ollut liian vaikeaa.

Tuhti tohtori tekee lääkärintöitä

Tuhti tohtori on joskus loukannut vasemman polvensa polkupyörällä kaatuessa. Se ja kohtalainen ylipaino ovat saaneet aikaan sen, että polvesta on kadonnut rusto polvilumpion ja reisiluun välistä sekä sisemmästä nivelraosta eli sääriluun ja reisiluun oikean polven puoleisesta välistä. Ulomman nivelraon rusto näytti tähystyksessä olevan hyvässä kunnossa. Mutta polvi on yleensä enemmän tai vähemmän kipeä. Yritän pysyä liikuntakykyisenä pistämällä polveen silloin tällöin "kukonhelttauutetta".

Sadepäivän ratoksi otin pistospuuhan tehdäkseni. Hyalgan, joka on yksi uutteen kauppanimi, on ollut ostettuna jo kauan sitten. Se myydään lasiruiskussa, johon pitää asentaa sopiva neula. Yleensä olen käyttänyt pitkää sinistä eli 0.6x30 mm neulaa. Se riittää useimmille, minullekin. Toinen vaihtoehto on musta eli 0.7x40 mm neula, jota ainakin löytyy useimmista vastaanottopaikoista.

Ruiskun ja neulan lisäksi tarvitaan käsineet, joiden ei tarvitse olla steriilit. Kotioloissa käytän vastaanotolta poistettuja aikanaan steriilejä käsineitä, joiden "parasta ennen" päivämäärä on mennyt ohi. Lisäksi pitää olla välineet ihon puhdistukseen ja pistokohdan suojaamiseen toimenpiteen jälkeen.

Jotkut käyttävät steriilejä välineitä ja reikäliinaa, mikä on tietysti varmempi tapa suojata niveltä tarpeettomalta bakteeritartunnalta. Toisaalta yhden neulanpiston kautta harvoin saa merkittävää määrää bakteereja siirtymään nivelen sisään, ellei rassaa neulaa kovin paljon edes takaisin. Itse olen aloittanut toimenpiteen uudella neulalla uudesta paikasta, jos näyttää siltä, että joutuisin vetämään neulaa paljon takaisin ja työntämään uudelleen niveleen päin.

Lövön sillannostajaisten kansanjuhla

Sillannostajaisista muodostui paikallisesti kohtalainen kansanjuhla. Eilen nostettiin kaksi elementtiä. Ensimmäinen, joka asennettiin Lövön päähän, nostettiin aamulla. Paikallinen Ely - älkää kysykö, mikä firma se on! - on julkaissut muutaman kuvan tapahtumasta. Kuvia voi katsella seuraavasta linkistä:

http://ely.combo.fi/fi/ELYkeskukset/varsinaissuomenely/Tiehankkeet/Sivut/Ajankohtaistalovonsillasta.aspx

Kuvista päätellen tuo tapahtuma ei kerännyt paljon yleisöä. Melko ymmärrettävää, koska Lövöstä pääsee vain Kasnäsiin eli maantien viimeiseen perukkaan, mistä matka jatkuu enää meriteitse eteenpäin Hiittisiin ja Rosalaan. Koska lossi ei noston aikana kulkenut, olisi pitänyt ottaa riski, että jää tuntikausiksi eroon ns. sivistyksestä.

Mutta iltapäivän tapahtuma sai huomattavan katsojakunnan. H-hetkelle eli siihen vaiheeseen, kun valtava teräspalkki puurakenteineen kiinnitettiin paikalleen, oli tuotu jopa bussilastillinen arvokkaan näköisiä herroja, joitten arvokkuutta tosin jonkin verran hälvensivät turvaliivit ja työmaakypärät.
 

Nostossa käytetty kalusto on kuulemma tuotu Saksasta, mukana tietenkin saksalainen miehistö. Saksalaiset erottuvat punaisine haalareineen suomalaisten keltaisiin puetusta porukasta.

Nostettava kappale sijaitsi alkuun Lövön puolella. Hitaasti se nousi jättiläisnosturin nokkaan ja hitaasti nosturia kannattelevat alukset siirtyivät Söljeholmenin puolelle. Siellä koko systeemi piti kiinnittää maihin. Apuna käytettiin lossin ajolaituria. Laiturin ja aluksen väliin asetettu kuminen lepuuttaja tosin oli äkkiä wienerschnizel. Niinpä miehistö haki laivan uumenista pussillisen vanhaa lepuuttajaa, joka muutaman "Scheissen" ja "Donnerwetterin" saattelemana asetettiin vähentämään metallien välistä hankausta.

Kun laiva oli kiinnitetty, elementin asentaminen kävi vauhdilla. Siinä olivat vaarassa paikalliset risut ja männynkävyt, mutta lopulta puusto selvisi yllättävän vähin vaurioin.





Tuhtitohtorin insinööriaivot ovat miettineet, miten kaikki oikeasti saattoi onnistua. Mielestäni systeemissä on aivan liikaa liikkuvia osia. Itse nosturin suunnittelu ja rakentaminen on ollut vaativa työ. Puhumattakaan siitä, että lopullinen työsuoritus tapahtuu kelluvalla alustalla. Ja aivan loppupeleissä riitti, että yksi mies koppasi kiinni elementin pään.

Neljä tuntia jaksoimme seurata tapahtumia. Siinä vaiheessa elementin toinen pää oli vielä tukevasti ilmassa. Mutta tapahtumia seuranneena olen melko vakuuttunut siitä, että se tänään on asennettu siististi sille tarkoitetun pylvään päälle.

Siltaprojekti

Aamu alkoi komentajakapteenin komennossa. Mirriä kutsutaan komentajakapteeniksi, koska se aloittaa aamun laittamalla huushollin järjestykseen. Se herää (turhan) aikaisin ja vaatii ihmisiä myös heräämään. Tekir usein jäisi vielä nukkumaan, mutta yleensä sekin sitten lähtee syömään. Syöminen taas on Tekirin lempiharrastus. 

Eilen sattumalta kuultiin radion liikennetiedotteista, että Dragfjärdissä on katkos lauttaliikenteessä. Olemme olleet tietoisia siitä, että Lövön lossin tilalle tulee silta. Sillan pylväät on valettu ja kansielementtien asentaminen alkoi tänään. Ihan aamusta ei lähdetty liikkeelle, mutta iltapäiväsessioon päästiin seuraamaan, kun Kemiönsaaren puoleista siltaelementtiä asennettiin paikalleen.

Päivä oli puolipilvinen, melko tuulinen, mutta muuten varsin kesäinen. Hakeuduimme paikalle kolmen maissa, jolloin oli ilmoitettu liikennekatkoksen alku. Siltaelementin asentaminen viivästyi vähän, mutta jäätiin seuraamaan sitä, koska paikkakunnalla muuten tapahtuu varsin vähän.

Kaikki alkoi pienestä

Kalamiehen kissat syntyivät kesällä 2009 suurperheeseen. Koko porukka ei edes mahtunut kuvaan. He ovat kuvassa reunimmaiset, kovasti menossa, kuten edelleen. Tuhti tohtori oli aina ihaillut kolmivärisiä eli hienommin sanottuna kilpikonnaväritteisiä kissoja. Kalamiehen toivomus oli saada uroskissa. Nämä toiveet eivät oikein ole sovitettavissa toisiinsa, koska kilpparit ovat jokseenkin sataprosenttisesti naaraita. Niinpä tohtori otti kilpparinsa ja valitsi kalamiehelle pesueen ainoan kollin. Tosin myöhemmin toinenkin keltainen osoittautui kolliksi, mutta se on toinen juttu.

 
Minun mielestäni kissaa kutsutaan joko Kissaksi, kuten talousyksikön edellistä kissaa tai Mirriksi, joka on hyvä kissan nimi ja jolla myös Kissa tunnettiin eläinlääkärin rekisterissä. Kalamiehen mielestä keltaiselle kissalle sopiva nimi on Tekir. Näin siis Mirri ja Tekir aloittivat elämänsä kalamiehen kissoina.

Olen miettinyt bloggaamista jonkin aikaa. Se tuntuu olevan kovin muodikasta. Toisaalta se on aika kätevää. Jos kertoo ajankohtaisia tapahtumia, voi kertoa kuulumisiaan suuremmalle joukolle ystäviä ja tuttavia, kuin sähköpostien välityksellä olisi mahdollista. Jutun muodikkuus vähän arvelutti. Olen melko epämuodikas ihminen. Siksi blogista onkin turha etsiä muotivinkkejä. Kuulumisia voisi kai jakaa naamakirjassakin, mutta jostain syystä vieläkin epäilen, että tietoni leviävät asiattomiin käsiin. Ehkä jonain päivänä kirjaudun sinnekin ja rupean haalimaan sadoittain kavereita. Mutta tässä vaiheessa ajattelin kertoa jonkinlaisella frekvenssillä siitä, mitä kuuluu kissoillemme ja meille. 


Tämän päivän tärkeimmät kuulumiset ovat herkkutatit. Niitä on noussut Kemiönsaaren metsiin ennennäkemättömiä määriä. Olemme vapaa-ajanasuneet paikkakunnalla reilut 20 vuotta, mutta tällaista tatti-invaasiota ei ole nähty. Itse asiassa herkkutatit ovat olleet tosi vähissä useamman vuoden. Mutta nyt on käyty sienessä useampana päivänä ja poimittu aivan ensiluokkaisia, pieniä, kiinteitä ja madottomia tatteja useampia kiloja. Tatteja on syöty, kuivattu ja pakastettu. Kuivaamiseen piti virittää talon hyönteisverkot, jotka painepesin hyönteisten ja hyönteismyrkkyjen jäämistä. Verkot taas on viritetty saunaan, jossa on pidetty pientä lämpöä, jotta tattisiivut kuivuvat. 

Kuvissa on muutamia viime päivien löydöksiä. Vanhoissa sienikirjoissa kerrotaan, että on olemassa männynherkkutatti, jollainen on varmaan ylimmässä kuvassa, ja sitten joku toinen, jota kutsutaan vain herkkutatiksi. Muutama viikko sitten luin valtakunnan laajalevikkisemmästä sanomalehdestä, että sieniprofessori Mauri Korhonen on tunnistanut kaikkiaan viisi herkkutattilajia. Onneksi tarkalla nimellä ei ole suurta merkitystä, koska kaikki herkkutattilajit ovat nimensä mukaisesti herkullisia.

Viikonlopuksi tuli sateista. Se on toisaalta hyvä, koska muuten talo alkaisi täyttyä sienistä. Kuivatut tatit tosin vievät suhteellisen vähän tilaa, mutta niiden puhdistaminen ja pilkkominen alkaa jo käydä työstä.