sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Sieniretki marraskuussa

Kuluvana vuonna kesä oli täällä Lounais-Suomessa kuiva kuten syksykin, joten sieneen ei ole tarvinnut lähteä. Siinä säästyi isolta joukolta hirvikärpäsiä. Marjaretkilläni en nähnyt yhden yhtä tattia. Muutama vuosi sitten oli se suuri tatti-invaasio. Sen veroista ei ole nähty, mutta ei oikein sitäkään, ettei mikään tattilaji nouse pintaan. Vanhoissa kantarellipaikoissa näkyi silloin tällöin joku yksinäinen kantarelli, mutta ei niin paljon, että niistä olisi oikein ruokaa saanut.

Nyt kai pitäisi olla alkutalvi. Se on ollut kesää sateisempi vaikka aurinkoisiakin päiviä on ollut kiitettävästi. Reilu pari viikkoa sitten oli pakkaspäiviä niin, että tienpinnat jäätyivät. Silloin todennäköisesti myös metsäsienet paleltuivat. Sen jälkeen on ollut kiitettävän lämmintä, joten päätettiin lähteä etsimään suppilovahveroita.



Mentiin vanhaan takuupaikkaan, joka on kivikautisen asuinpaikan takana. Pari vuotta sitten kävin paikassa tapaninipäivänä kollegan kanssa. Silloin oli ollut kova myrsky edeltävänä yönä. Lounais-Suomessa kaatui paljon puita. Metsässä ollessammekin kaatui yksi iso kuusi. Mutta sieniä löytyi hyvin.





Jo kesällä paikan ohi ajaessamme olimme kokeneet melkoisen järkytyksen. Se sankka, vanha kuusimetsä, joka oli sijainnut kivikautisella asuinpaikalla, oli poissa. Paikalla oli useamman hehtaarin hakkuuaukko. Muinaisesta asutuksesta muistutti alueella yksinään nököttävä taulu. Kesällä paikka oli melkoinen risukko, mutta nyt oli hakkuujätteet eli energiapuu korjattu pois, mikä helpotti kulkemista.





























Sienipaikkamme on keski-ikäistä metsää, jossa on sammalikkoa ja sekä mustikan että puolukan varpuja. Nyt mustikanvarvuissa ei ole lehtiä, joten sienet näkyvät helposti varvikossakin.



Ilmeisesti tämä hyvä sienipaikka on useammankin henkilön tiedossa. Osalta alueesta oli selvästi poimittu sieniä hiljakkoin. Alkuun löysimme vain melko nuoria sieniä pieninä ryppäinä. Mutta kiertelemällä löytyi hyviäkin suppilovahveroesiintymiä.

Hakkuuaukkoa kulkiessa yritin tähyillä, olisiko vanhasta, isosta muurahaiskeosta jäänyt edes neulastihentymää näkyviin maassa, mutta ei. Metsäkoneet jyräävät maaston niin täydellisesti, että en pystynyt havaitsemaan mitään merkkiä vanhasta keosta. Muurahaisethan joka tapauksessa ovat joko tuhoutuneet tai muuttaneet muualle. Onneksi kalamies löysi sienimetsästämme uuden, komean keon. Ehkä jatkossa seuraan sen tapahtumia.



Metsästä palatessa jäätiin surullisina katsomaan sitä täystuhoa, mikä kivikautisella asuinpaikalla oli tapahtunut. Tietenkään museovirasto ei voi omistaa jokaista muinaismuistoaluetta. Mutta tämä paikka oli kivasti tien varressa. Siellä näki silloin tällöin koululaisia ja muitakin turisteja tutustumassa alueeseen. Maanomistaja taas ilmeisesti on tehnyt sen, mitä niin usein tapahtuu, jos metsässä kaatuu puita. Tuhohyönteisiä pelätään suunnattomasti - tai ainakin niin väitetään - ja koko loppumetsä "suojellaan" moottorisahalla.



Kotona inventoitiin saalis. Sitä oli kohtalaisesti. Pari hyväkuntoista kantarelliakin löytyi ja yksi orakas, luultavasti vaalea sellainen tai sitten ylikasvanut rusko-orakas. Koko satsista saa useammankin ruuan. Huomenna minulla on työpäivä, joten saaliin käsittely ja ruuanvalmistus jää myöhemmäksi. Keitto olisi yksi hyvä vaihtoehto. Tai jos kalamies hakee sopivaa kalalajia, niin sitten syödään sieniä kalan kanssa. Suppilovahvero tekee myös hyvää broilerille. Jotenkin broilerinliha saa aivan uudenlaisen makuvivahteen suppiksista. Siihen ruokaan kelpaa, tai oikeastaan on parempikin, kuivattu suppilovahvero.




sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Tekir kirjoittaa isukille

Hei isi!
Kirjoitan näin isänpäivän kunniaksi, vaikka emme olekaan koskaan tavanneet emmekä varmaan tapaakaan. Sitä paitsi tapaamisemme saattaisi olla korkeintaan välinpitämätön silmäys puolin ja toisin tai sitten raivoisa reviiritaistelu.


Ensimmäinen päivä uudessa kodissa.















Kissat eivät tietenkään osaa kirjoittaa, mutta minun kanssani asuu pari ihmistä. Tukevahko naisihminen sanoo itseään tohtoriksi. En tiedä, mitä se merkitsee, mutta luulen, että sellainen osaa kirjoittaa. Miesihminen kyllä selvästi on kalamies. Se on hyvä juttu. Minulle maistuu nykyään silakka sekä kypsennettynä että raakana. Ahventa täällä on myös saanut syödäkseen, vaikka ihan viime aikoina vähemmän kuin kesemmällä. Kyllä se naisihminenkin saa pöperöä pöytään. Se on taitava availemaan purkkeja ja pussukoita, joista ilmestyy ruokaa.

 
 
 Täällä kodissani asuu myös toinen kissa. Sen nimi on Mirri. Mirri on mielestäni tyttöjen nimi, ja se taitaa ollakin tyttökissa. Ihan ensin Mirrillä oli oma koti. Kävin siellä usein, mutta Mirristä se ei ollut kivaa. Se sähisi ja murisi, mikä kissojen kielellä tarkoittaa kai, että pitäisi pitää enemmän etäisyyttä. En oikein tiedä, kun äiti ei käyttänyt sellaista kieltä. Olen antanut Mirrin muuttaa tänne meille. Enää se ei niin sähise, mutta ei se oikein halua leikkiäkään. Minusta olisi kiva leikkiä kisupainia, mutta jos kosken Mirriin liian innokkaasti, niin se läppäisee käpälällä. Kerran se taisi antaa ihan kunnon selkäsaunan. Mutta en muista sitä kovin hyvin, joten kokeilen aina uudelleen, olisiko se leikkituulella.


Aina kannattaa vähän kokeilla.

Mutta vain vähän.






























Ja minä sentään muotoilin tämän tuolin.



Täällä nykyisessä kodissani on sisällä kaikenlaista virikettä ilokseni. Täällä on lattioilla usein mukavan pehmeitä kasoja, joitten päällä voi lepäillä. On täällä pari nojatuoliakin, joissa voi nukkua. Toisen muotoilin omaan makuuni sopivammaksi. Se toinen on vähän kiistanalaista omaisuutta. Mirri tahtoo vallata sen omaksi nukkumapaikakseen. Lattialla on myös paperipalloja ja leikkihiiriä, joita voi käyttää virikkeinä, jos sisällä alkaa pitkästyttää. Joskus naisihminen ottaa esiin laitteen, josta tulee punainen valopiste lattialle. Tiedän, että se tulee siitä laitteesta, mutta on vastustamattoman kiehtovaa ajaa sitä takaa.


Rankkaa on juosta punaisen valon perässä.



Tästä tuolista aina pitää neuvotella.

Sitten täältä pääsee ulos. Se oli alkuun vähän ihmeellistä, kun äidin kotona oltiin vain sisällä. Ensin en oikein tiennyt, voiko siihen vihreään todella mennä kävelemään. Kokeilin sitä yhden päivän varovasti tassulla. Mutta sitten huomasin, että sinne tosiaan voi mennä.


Outo ulkomaailma.


Nyt myöhemmin olen löytänyt myös sireenipensaat. omenapuut ja männyt. Sireenipensas näytti olevan Mirrin juttu, mutta halusin tietysti kokeilla sitä. Ja pääsinkin pitemmälle kuin Mirri, vaikka se oli silloin iso kisu minuun verrattuna. Mirri pitää omanaan myös yhtä omenapuuta, jossa on lintupönttö. Se menee pöntön päälle istumaan ja luulee olevansa koko puun kuningatar. Mutta minähän kiipeän yhtä korkealle! Männyt on tooodella isoja puita. Olen kiivennyt vähän matkaa mäntyyn, mutta en oikein tiedä, miten korkealta päästään alas, joten olen mennyt vain sen matkaa, että uskallan hypätä maahan.

Kiipeän sireenissä pitemmälle kuin Mirri.

Mirri esittää omenapuun kuningatarta.



















Männyt on isoja puita.




Olen kasvanut aika paljon. Olenhan jo yli 5 kk vanha. Se nainen punnitsi minut tänään, 3.6 kiloa. Taidan painaa saman verran kuin Mirri, vaikka se voi vielä näyttää minua isommalta. Mirrillä on hirveän tuuhea turkki. Se ei välitä paljon kylmyydestä eikä sateestakaan. Ollaan ruvettu tulemaan juttuun ainakin ruokakupilla. Kun kummallakin on oma, niin ei tarvitse rähinöidä. 

Mirri on kantanut pihalle pieniä eläimiä, joilla on ohut häntä. Ne on kuulemma joko hiiriä tai myyriä. Joskus se on tuonut siivekkäitä, jotka ovat lintuja. Ne ovat kaikki olleet kuolleita. Eläviä lintuja näkee ikkunasta. Minun on pakko säkättää niille. Ensin leikin niillä Mirrin tuomilla otuksilla, mutta huomasin sitten, että niitä löytyy maastosta elävänäkin. Minä en viitsi kanniskella niitä mihinkään. Leikin aikani ja sitten syön, jos on nälkä.

Ensimmäinen oma saalis 20.10.2013






















Näin urosten kesken kertoisin, että minusta on tulossa iso poika. Se tohtorinainen väittää, että toinen kivekseni on jonkinlainen nappula, joskus se sanoo näppyläksi. Toisesta se ei puhu mitään. Mutta luulen, että molemmat ilmestyvät paikalle aikanaan, kunhan tästä vielä kasvan.

Iso poika, Tekir.

Kotonani asuvat ihmiset valokuvaavat ja videoivat lähes kaiken, mitä teen. Minusta sillä ei ole kauheasti väliä, vaikka joskus salamavalo häikäisee. Mirri taitaa kyllä olla varsinainen linssilude. Laitan tähän lopuksi pikku kokoelman kuvista ja videoista, joita minusta on otettu täällä uudessa kodissa asuessani.
 

maanantai 4. marraskuuta 2013

Eläinten Istanbul

Istanbulissa kuten useimmissa suurkaupungeissa elää ihmisten rinnalla erilaisia eläinpopulaatioita. Kissa ja koira ovat näkyvimmät otukset, joihin Istanbulissa törmää. Lisäksi ulkona näkee siipikarjaa, lähinnä Bosporin rannoilla. 

Kuluvan vuoden syksyllä on herättänyt keskustelua, kun Romanian presidentti vaati lakia, jonka perusteella Bukarestin arviolta 60 000 kulkukoiraa voitaisiin tappaa. Sama ongelma riivaa useita suurkaupunkeja. Istanbulissa asiaan on puututtu toisella tavalla.

Kulkuoirilla on Istanbulissa korvamerkki. V. 2004 Turkissa säädettiin eläinsuojelulaki, jonka perusteella kaupungin hallinnossa tehtiin päätös, että villiintyneiden koirien laumoista pitää päästä eroon. Koirat otettiin kiinni. Osa koirista, sairaat ja agressiiviset, hävitettiin. Osa sai uuden omistajan, osa sai jäädä kadulle asumaan. Nämä koirat rekisteröitiin. Niille laitettiin mikrosiru, jonka perusteella niiden elämää voidaan seurata. Koirat steriloitiin ja rokotettiin. Niiden terveydentilaa seurataan ja ne saavat tarvittavat uusintarokotukset sekä sairastuessaan eläinlääkärin hoidon.



Eläinsuojelijoita toimenpide kauhistutti. Arvatenkin yli puolen miljoonan villin hännänheiluttajan käsittely ei ole välttämättä ollut hellää ja yksilöllistä. Mutta näinä päivinä jäljellä olevien koirien elämä näyttää varsin leppoisalta. Rekisteröidyillä koirilla on korvassaan näkyvä merkki, vähän kuin EU:n nautakarjalla, jota nämä koirat myös jossain määrin muistuttavat. Ne ovat usein vähän ylipainoisia, rauhallisia otuksia, jotka eivät paljon piittaa ympäristön hyörinästä.



















Kissa on toinen ihmisen seuralainen, joka luonnollisesti on ottanut paikkansa kaupungin sokkeloissa. Vaikka turkkilaiset ole erityisen uskonnollisia, islamin kulttuuri on tietenkin läsnä. Islamissa kissalla on oma roolinsa. Tosin sellaisia villikissalaumoja, joita joskus on nähnyt välimerellisen ravintoan liepeillä, ei ole ainakaan Istanbulin keskusta-alueella. Ravintoloitsijat hätyyttelevät kissoja kauemmas. Sitä paitsi useimmilla kissoilla on omistaja tai ainakin jonkinlainen huolenpitäjä. Jotkut istanbulilaiset käyvät tietyissä paikoissa ruokkimassa ulkona liikkuvia kissoja. Siellä käy varmaan saaliinjaolla niin villikissoja kuin kotikisujakin. Ehkä jonkun kissan omistaja voi ihmetellä, kun mirrille ei maistu kotiruoka. Seurassahan on aina mukavampi syödä.

Kotikisu Beyoglussa
 
Mihin tänään mentäisiin syömään?

Kissojen ruokasali, johon saavutaan illalla.

Palan painikkeeksi on mukava ottaa torkut.





















Siipikarjaa pidetään myös Istanbulin kaupunkialueella. Lintutarhoihin törmää lähinnä Bosporin rannoilla. Ehkä niitä on muuallakin, mutta rantakaistaleella etenkin ankat viihtyvät, kun voivat välillä pulahtaa veteen. Erään ravintolan edustalla tepasteli pari ankkaa, jotka omistajan kertoman mukaan olivat osaksi lasten huvina, mutta loppunsa ne näkisivät ruokapöydän kunniapaikalla. 



Villien kaupunkilintujen ruokinta herättää meillä Suomessa usein tunteita. Kun ihmiset kaatavat suuria määriä linnunruokaa maahan, siitä saattavat rotat käydä korjaamassa pimeällä leijonanosan. Istanbulissa näyttää olevan toisin. Rottia ei ilmeisesti pelätä tai niitä ei ole otettu huomioon. Linnuille on järjestetty juomapaikkoja, joiden kylteissä ei luekaan, että lintujen ruokinta olisi kielletty. Sen sijaan kyltti kehottaa kostuttamaan linnuille tarkoitetun leivän ja olemaan jättämättä sitä juoma-astiaan. 
 

 
Keskustassa pulujen ruokinta on suorastaan bisnestä. Galatan sillan Eminönün puoleisen Uuden Moskeijan pihalla on lauma puluja, joille voi ostaa murua paikalla olevilta linnunruokakauppiailta.