Kuhaa ja herkkutattikastiketta

Kuhantuloa ei ole voinut estää. Kalamies on ollut ahkerana ja niinpä on saatu kokeilla muutamakin kuharesepti. Viimeksi mainitsin ruokalajin, jonka luulin sisältävän sieniä: Kuhaa Walewska. Mutta kun googlasin sen, kävi ilmi, ettei missään reseptissä puhuttu sienistä sanaakaan. Ruokalajin idea on hauduttaa kuha valkoviinissä ja ripeltää se vadille perunmuusireunuksen sisään. Muistin ravintola-annoksen, josta ainoa mieleen jäänyt asia oli herkkusieni. Ilmeisesti kokki oli heitellyt sienet koristeeksi. Sivistystasoni ei riittänyt analysoimaan ruuasta sen enempää.

Mutta jos valkoviini ja sienet ainakin tuon yhden kokin mielestä sopivat kuhaan, niin päätin kokeilla moista yhdistelmää. Tämän vuoden sienisadosta tuli jo kerran kokeilluksi mustatorvisieni, mutta sen mausta en oikein saanut selvää. Niinpä otettiin avuksi viimevuotiset herkkutatit. Tattejahan oli uskomattomat määrät, ja niitä on talousyksikössämme kuivattuna viipaleena vielä toiseenkin kuharuokaan.

Kemiönsaarella ei talvi ole oikein saanut jalansijaa, mikä on sinänsä miellyttävää. Persilja jaksaa tuottaa vielä jonkin verran lehtiä. Se sopii sieniin ja kalaan mielestäni erinomaisesti.

Valmistin aika tuhdin tattisoosin. En yleensä liota kuivattuja sieniä sen kummemmin. Valmistusprosessin aikana sienet imevät itseensä riittävästi nestettä. Ja kun kastike keittämisen jälkeen paistetaan kalojen kanssa uunissa, sitkeämpikin sieni imaisee nesteet itseensä. Näin kävi nytkin ja tämä kuhaversio oli kyllä todella herkullista.

Tämä kalaruoka sopisi varmaan karppaajallekin. Jos puoli desilitraa vehnäjauhoja on liikaa hiilihydraattia, niin jauhot voi jättää pois ja tehdä kunnon kermapläjäyksen. Pari desilitraa kuohukermaa saostaa kastikkeen kuin kastikkeen aika mukavasti. 
 
 
 




 

Afiyet olsun! Hyvää ruokahalua!

Kuhaa uunissa

Tiedotusvälineissä on kerrottu, että kuhasaaliit ovat olleet hyviä sisävesillä. Merestäkin kuhaa on noussut hyvin. Kalamies on käynyt ahkeraan kuha-apajilla ja vieheeseen on tarttunut muutamakin herkkukala.

Tuhti tohtori innostui marraskuussa uunikaloista. Kalamies on kantanut kuhaa kiitettävästi ruuaksi ja laittaa ne suoraan fileiksi, joista saa pikaruokaa paistamalla teflonpannussa pienessä rasvamäärässä ilman enempiä jauhokuorrutuksia. Paistettujen fileiden päälle vähän suolaa ja sitruunamehua. Hyvää on sekin.

Kuha on mielestäni yksi parhaista suomalaisista kaloista. Moni muu taitaa olla samaa mieltä. Itse pidän myös ahvenesta. Nämä kaksi kalalajia kilpailevat melko tasapäisesti parhaan kotimaisen ruokakalan paikasta. Kuhassa on enemmän syötävää yksilöä kohden. Maku vain on sen verran mieto, että siinä ei ole niin luonnetta kuten ahvenessa. Mutta hyviä kaloja molemmat.

Paistettu kuha on hyvää, mutta vaihtelu virkistää. Minulla oli eräs marraskuinen viikko vapaata. Siinä kerkesi kokeilla toisenkin kalareseptin. Tein paria varianttia uunikalaa, joissa oli mukana valkokastike. Kuhaa Walewska on vanha resepti, johon kuuluu sienikastike. Yhteen valkokastikeversioon kokeilin mustatorvisieniä. Mutta niitten maku hävisi jotenkin kalan sekaan. Pitänee kokeilla herkkutattia tai suppilovahveroa.

Tomaattikuha oli herkullista. Tomaattikastikkeeseen voi peittää muitakin kalalajeja. Tomaattisilakat on perinteinen, hyvä herkku. Tilliä pidetään yleisesti kalan mausteena. Kuhaan sopii mielestäni persilja, sileälehtinen, jota kasvatan joka kesä omassa kasvimaassa. Erilaiset sipulit antavat myös hyvää makua. Valkosipulista saa hyvän säväyksen, jos ei vierasta tätä sipulilajia.

Valmiita kuhafileitä saa useimmista paikoista, missä kalaa myydään. Kannattaa varata 1-2 filettä eli parisataa grammaa kalaa aikuista syöjää kohti. Tomaattikuha maistuu keitettyjen perunoiden tai perunamuusin, miksei pastankin kanssa. Se on hyvää myös kylmänä, joten yli jääneen ruuan voi tarjota vaikka ruisleivän päällä tai salaatin lisäkkeenä.

Valesiivooja jäi kiinni

Tuollaista otsikkoa emme ole saaneet lukea lehdistä. Puuttumatta siihen, että siivoustyötä oletetaan kenen tahansa pystyvän tekemään, niin palkkataso ei taida ihmeemmin houkuttaa siivoushommiin, jos pokka pitää ryhtyä rahakkaampaan lääkärintyöhön.

Tuhti tohtori on kuluvan vuoden alkupuolella tullut toimineeksi 20 vuotta laillistettuna lääkärinä. Laillistamisesta on arkistossani paperi, jonka on minulle myöntänyt Sosiaali- ja terveyshallitus. Viranomaiselle esitin aikanaan Helsingin yliopiston tutkintotodistuksen ja tuohon aikaan tarvitut työtodistukset ns. orietoivan vaiheen palvelusta, jota piti tehdä puoli vuotta sairaalassa ja toinen puoli vuotta teveyskeskuksessa.

Kun urani alkuaikoina hain työpaikkoja, ei kukaan missään vaiheessa kysynyt laillistuspaperia, tutkintotodistuksista puhumattakaan. Lääkäreistä ei tuolloin ollut sellaista pulaa kuin näinä päivinä, ja huonommassakin työpaikassa jaksettiin sinnitellä. Työpaikkaa vaihtaessa ylilääkärin ei ollut kovin vaikea tiedustella edellisestä paikasta hakijan mainetta.

Nykyisessä keikkalääkärifirmojen pyörityksessä on vaikea kuvitella, että kun pitkään täyttämättä olleeseen paikkaan vihdoin saadaan lääkäri, taustoja olisi ruvettu penkomaan ennen viimeisimpiä kohuja. Ylilääkärillä on todennäköisesti kädet täynnä työtä yrittäessä suoriutua oman yksikkönsä velvoitteista. Sitä paitsi vuokrafirma vastaa osaltaan siitä, että tarjotun työvoiman taustat ovat kunnossa. Ensimmäisen kerran minultakin laillistuspaperia kysyttiin, kun hakeuduin  vuokralääkärifirman listoille.

Valelääkärijuttuja lukiessa mieleeni tulee väistämättä eräs nyt jo edesmennyt tuttava. Tämä vanha mies jaksoi kertoa tarinaa käynnistään yksityisen kardiologin vastaanotolla. Kardiologi oli kuulemma sivellyt rintakehää jollain laitteella ja veloitti käynnistä 500 markkaa. Siihen saatoin vain todeta, että hän oli siinä saanut kohtuuhintaisen sydämen ultraäänitutkimuksen. Hän oli kovin tarkka rahoistaan, ja ilmeisesti tutkimuksen tekemisen näennäinen helppous sekä se, että mitään poikkeavaa ei löytynyt, ei ollut suhteessa kustannuksiin. Minun teki usein mieli kysyä, olisiko hänen kannattanut vuokrata tuo ultraäänilaite ja pyytää vaikka asuintalonsa talonmiestä sivelemään sillä rintakehäänsä. Mutta saamani kotikasvatus esti tekemästä sitä. Varmaan talonmies olisi tehnyt ”tutkimuksen” murto-osalla kardiologin pyytämästä rahasummasta. Jos kehittelee ajatusta pidemmälle, niin talonmieshän olisi voinut samalla ”tutkia” muutaman naapurinkin, ja kas, siinä olisi ollut valekardiologin vastaanotto valmiina!

Kannattaisiko laittaa vaikka vapaaehtoisia työttömiä istumaan valkoisessa takissa vastaanottohuoneessa tutkimassa suhteellisen terveitä potilaita? Etenkin työterveyshuollon vastaanotoilla käy runsaasti ihmisiä, jotka eivät lainkaan tarvitse lääkärinhoitoa. Heidän täytyy kuitenkin kuormittaa vastaanottoa, koska työnantaja vaatii, että flunssan toteaa lääkäri ja lääkäri antaa todistuksen, jonka esittämällä työntekijä saa olla poissa töistä sairautensa takia. Jos sairaus ei ole vakava eikä vaadi lääkärinhoitoa, niin voisihan todistuksen kirjoittaa kuka tahansa, jos työntekijän omaan ilmoitukseen ei voi luottaa. Onhan lääkäriä esittäneiden veikkosten lausunnoilla todennäköisesti saatu isompiakin etuuksia.

Yksi pieni ongelma tuossa voi tulla vastaan. Miten valelääkäri erottaa tästä joukosta ne, joitten tauti ei olekaan itsekseen paraneva, vaaraton virusflunssa, vaan jotain vallan muuta, mihin voidaan tarvita nopeaakin hoitoa? Kouluttamaton henkilö voi sujuvasti ottaa vastaan vaikka kuinka monta flunssapotilasta, puhua mukavia ja olla empaattinen. Mutta häneltä puuttuu perustieto niistä sairauksista, joiden hoito kuuluisi todellisille asiantuntijoille.

Koulutuksen ja kokemuksen yhdistelmä antaa terveydenhuollon ammattilaisille tässä suhteessa ehdottoman etulyöntiaseman. Englanninkielistä termiä ”gut feeling” käytetään intuitiosta, joka kertoo ammatti-ihmiselle, että kaikki ei ole kohdallaan. Se on jonkinlainen hahmontunnistuskyky, aavistus, kyky havaita, että näennäisen vähäoireinen tauti saattaakin olla muuta kuin viikon viidenkymmenen flunssapotilaan.

Tietenkin lääkärinkoulutuksen saanut ihminen osaa myös muuta kuin pelkän haastattelun ja mukavien puhumisen. Hän osaa tutkia esimerkiksi hengityselimistön tilaa ja toimintaa erilaisilla laitteilla ja käsin tunnustelemalla. Amatöörin korvaan stetoskoopista kuuluvilla äänillä ei ole mitään iformaatioarvoa eikä nielun tai korvien tähystäminen tai kaulan tunnustelu kerro sen enempää. Tähän liittyy myös eräs valelääkäritoiminnan eettinen ongelma. Yhteiskunta on antanut lääkäreille ja muille terveydenhuollon ammattihenkilöille valtuutuksen puuttua ihmisen koskemattomuuteen, jos sen tarkoituksena on saada selville tai parantaa sairauksia. Mutta jos koskettavien käsien välissä oleva pää ei tiedä, mitä etsiä, niin silloin kosketus on pelkkää kopelointia.

19.11.2011 Helsingin sanomien artikkelissa, joka käsitteli Afganistanin rauhanturvaoperaatiota, kerrottiin, että rauhanturvaajan kuukausitulot päivärahoineen saattavat nousta 5000 euron pintaan. Ei kuulemma paha parikymmppiselle kaverille. Valelääkäri Esa Laiho tienasi kymmenessä vuodessa 1.1 miljoonaa euroa, siitä tulee 110 000 euroa vuodessa ja lopulta melko kohtuullinen 9166 euron pintaan nouseva kuukausipalkka. Ei paha kouluttamattomalle henkilölle - eikä oma henki ja terveys ole vaarassa.

Syksy saa

Syksy saa toden teolla. Viime viikolla saariston ruska oli kauneimmillaan. Välillä puhalsivat myrskytuulet, satoi rakeita ja salamoi. Näiden sääilmiöiden seurauksena lehdet ovat putoilleet urakalla, ja maisema alkaa olla melko avara.

Kävin eräänä päivänä katsastamassa Lövön sillan, jonka kansielementtejä asennettiin reilu vuosi sitten. Siltahan avattiin liikenteelle jo keväällä. Vihkiäiset pidettiin vähin äänin eräänä elokuisena maanantaina. Ilmeisesti mitään kansanjuhlaa ei ollut tarkoituskaan järjestää.



Syyspuuhiin kuului meillä puiden pinoaminen. Kesällä hankitut puut olivat odotelleen pinoajaansa. Kissat seurasivat mielenkiinnolla tapahtumien kulkua. Viime aikoina ne ovat tulleet enimmäkseen kotiin yöksi ja ovat omaksuneet vanhan nukkumapaikkansa nojatuolissa.

Syksy alkaa näkyä myös paikallisessa vihannestarjonnassa. Tienvarsikaupan laarit alkavat olla tyhjillään. Mehua ja hilloa sekä erilaista kestävämpää kasvikunnan tuotetta oli myynnissä vielä viime viikolla.

Silakkamarkkinat

Syksy saa vääjäämättä. Vaikka on ollut melko lämmintä, niin ruskan värit valtaavat maiseman. Helsingin kalatapahtuma eli Stadin Silakkamarkkinat järjestettiin taas lokakuun alussa, kuten perinteisesti on ollut tapana vuodesta 1743 asti.

Markkinaviikon sää oli epävakainen, mutta keskiviikkopäivä oli kaunis. Kalamiehen muijan piti hakeutua tutkimaan, mitä kalaherkkuja oli tarjolla.

Paljon on vettä virrannut Vantaanjoessa, kun olen edellisen kerran käynyt markkinoilla. Todennäköisesti se on tapahtunut viime vuosituhannen puolella. Muistikuvissani väkeä parveili myyntiveneiden ympärillä ja kauppaa tehtiin jokseenkin hartaassa ilmapiirissä.

Näinä päivinä kalakauppiaalta vaaditaan myös jonkinlaisia stand up -taiteilijan lahjoja. Useammatkin kauppiaat pitivät pienimuotoista showta, jolla houkuteltiin asikkaita ostamaan kaksi kalapurkkia kympillä ja leivät iltapalaksi.

Itse päädyin ostamaan pari purkkia maustekalaa. Ne olivat vuoden maustekalapalkittua laatua. Vielä ei ole maistettu, mutta mielenkiinnolla odotan, ovatko parempia kuin omamme, joitten tekemisestä tosin on mennyt muutama vuosi. Viime aikoina Kemiönsaarella ei ole saanut ostaa kilohailia. Troolarit vievät saaliinsa muualle, ja kalan hankkiminen merestä omin voimin on liian työlästä. Verkot pisäisi viritellä kauas ulkosaaristoon, eikä se enää ole oikein ekologistakaan.

Sieni-, omena- ja puolukkaviikonloppu

Viikonloppu oli yllättävän kaunis ja aurinkoinenkin, vaikka sääennusteista olisi voinut muuta päätellä. Vietimme toisen tohtorin kanssa aikaa metsissä keräten luonnon antimia, jotka olivat osin mahtavat, osin varsin niukat.

Lauantaiaamu oli aurinkoinen, mutta ennen kuin kerkesi kissaa sanoa, tuli sadekuuro ja kasteli kaiken. Kuitenkin oltiin päätetty toisen paikallisen tohtorin kanssa lähteä etsimään suppilovahveroita. Toinen tohtori ei ole tuhti, päinvastoin. Hän kätkeytyy ohuemmankin männynrungon taakse ja ajoittain metsässä kulkiessa huolestuin, että hän on ehkä eksynyt. Mutta hyvin pysyttiin yksissä ja sieniä löytyi. 

Suppilovahveroita on tänä syksynä enemmän, kuin ehkä koskaan olen nähnytkään. Todennäköisesti niitä löytyisi meidän mäestäkin, mutta jos ajaa pienen matkan vähän tasaisemmalle paikalle, poimiminen on helpompaa. 

Päädyimme kivikautiselle asuinpaikalle, missä on helppokulkuista maastoa. Ja sieniä löytyi välittömästi. Ei suorastaan pääässyt kulkemaan ilman, että sieniä olisi ollut näköpiirissä. Piti paikoin varoa astumasta niiden päälle. Reilussa tunnissa saimme kumpikin vasumme täyteen ja lähdimme tutkimaan Söderlångvikin omenatarjontaa. 
Söderlångvikissa on laajat omenatarhat, ja lauantaina oli tarjolla maistiaisia kotimaisista omenalajikkeista. Kasvitieteilijä Aarno Kasvi olisi ollut myös tavattavissa. Omenamaistiaiset oli mainio tilaisuus tutustua kotimaisiin omenalajikkeisiin. Kaikki maistamani olivat hyviä, mutta vasta kun niitä sai vertailla näin samalla kertaa, pääsi vähän jyvälle siitä, mitä eroja lajikkeissa on.

Söderlångvikin kahvila oli myös auki. Kahvila sijaitsee entisessä navettarakennuksessa. Seinillä on paikallisten taiteilijoiden töitä, jotka koristivat myös pyöreän kabinetin, arvatenkin entisen AIV-tornin, seiniä. Omenapäivän kunniaksi pöydät oli koristeltu kynnttilöin ja omenoin. Nautimme erinomaiset omenaviinerit kahvin kanssa.

Sunnuntai valkeni myös aurinkoisena ja rupesin miettimään marjareissua. Päätimme lähteä samalla naisvahvuudella kuin sieniretkellekin. Ensimmäinen puolukkapaikka osoittautui melko köyhäksi, samoin toinen. Vaihdettiin paikkaa tyystin toiseen metsään, mutta kovin satoisaa paikkaa ei löydetty. Käytiin erään pienen suon reunassa, missä puolukkaa kasvaa suosta nousevien mättäiden päällä. Joskus siellä on ollut hyvinkin antoisaa, mutta nyt sai marjoja etsiä etsimällä. Lopulta löysimme kantarelleja ja mustia torvisieniä ja otimme ne talteen vaatimattoman puolukkasaaliin lisäksi.

Autottoman päivän junamatka

Autoton päivä 22.9.2011 Helsingissä sujui vähintään yhtä vähän autottomasti kuin viimevuotinenkin. Sadekuurot ehkä pikemmin lisäsivät yksityisautojen määrää kaduilla. Itse kuljin julkisilla, kuten yleensäkin. Euron kertamaksu kyllä lämmitti mieltä. Sillä hinnalla luulisi useammankin miettivän vielä kerran, pystyisikö kuitenkin hoitamaan päivittäisen liikkumistarpeensa julkisilla.

Torstaiseen tapaan olin saanut viikottaisen työkiintiön täyteen ja pääsin viettämään pidennettyä viikonloppua. Tarkoitus oli matkustaa kohti Taalintehdasta. Suunnitelmaan kuului junamatka Saloon ja sieltä kalamiehen kyyti perille.

Viime päivien kestopuheenaihe on ollut VR – jälleen kerran. Välillä käy lähes sääliksi, jos instituutiota voisi sääliä: kaksi kurjaa siperialaista talvea, Helsingin ratapihan ongelmat, yllättävä konduktööripula, ilkivalta ja kaikki, mikä on aiheuttanut jatkuvia aikatauluongelmia, ja lopulta surkea lippu-uudistus myyntitakkuiluineen.

Pasilassa yritän ostaa matkalippua. Ihmettelen suurta joukkoa vartijoita, jotka seisovat myymälän oven edessä. Saan kuulla, että lipunmyynti on suljettu. No, se ei ole näinä päivinä mikään valtakunnan ihme. Pääsin sentään matkaan, joka oli monella tapaa mielenkiintoinen. Jännitystä lisäsi tietysti se, kun ei ollut paikkalippua. Mutta ilmeisesti ei moni muukaan ollut saanut sellaista haltuunsa. Sain istua koko matkan alkuun valitsemallani paikalla. Ja sain sentään maksaa matkani. Konduktööri ehti paikalle.

Istun vaunun keskiosassa, missä istuimet ovat vastakkain. Seuraani liittyi Espoossa kolme nuorta ruotsia puhuvaa tyttöä, joiden kälätystä oli sinänsä hauska kuunnella. Osan ajasta yritin keskittyä lääketieteelliseen aikakauslehteen. Se onnistuu joten kuten, kun kytkee pois ruotsin ja lukee keskittyneesti suomea.

Kirkkonummen asemalla jäädään seisomaan tavanomaista pitempään. Jonkin ajan kuluttua tulee kuulutus. Junasta on kadonnut sähköjännite. Se on paha juttu, kun ollaan sähköjunassa. Juna lähtee kuitenkin liikkeelle ja saamme kuulla, että virtaa saadaan sen verran, että juna liikkuu, mutta jännite ei riitä kahvin keittämiseen, tietokoneiden lataamiseen eikä ilmastoinnin ylläpitoon.

Kun sähköviasta oli ilmoitettu, kuulin erään matkustajan kertovan tarinaa omalta reissultaan. Kondutööri oli todennut, että juna kulkee normaalissa aikataulussa. Samassa joku kyynikko oli kysäissyt: ”Paljonko nyt ollaan myöhässä?”.

Kahvia en juuri olisi kaivannutkaan, mutta ilmastoinnin puute alkaa tuntua viimeistään Karjaalla, missä sattuu taas.

Karjaalla juna seisoo taas odottamattoman pitkään. Kuulutus kertoo, että veturissa olevaa vähäistä teknistä vikaa korjataan juuri, mutta päästään lähtemään ihan pian. Kolmen neitosen seurue kikattelee keskenään, kuinka lentomatkustajillekin yleensä kerrotaan, että kone lähtee viiden minuutin kuluttua. Tunnin kuluttua saadaan uusi tiedote, joka kertoo, että vielä kymmenen minuuttia odotetaan. Juna seisoo kymmenkunta minuuttia. Sitten junassa kuulutetaankin, että odottelemme vielä tavarajunaa, joka tukkii raiteita.

Yksi seurueeni jäsenistä teki ilmeisesti koulutehtävää. Se sisälsi Suomen paikkakuntien nimiä suomeksi, ruotsiksi ja saameksi. Erityisesti suomen- ja ruotsinkielisten nimien pienet erot naurattivat tyttöjä kovasti. Kuuntelin puolella korvalla ja etenkin Isokyrö-Vähäkyrö -tyyppiset nimet vaikuttivat huvittavan heitä. Yksi neidoista totesi, että Kyrö mikä Kyrö, kyllä sen suomeksi ymmärtäisi. Tosin minua olisi kiinnostanut tietää, mitä Isokyrö ja Vähäkyrö ovat ruotsiksi. Pitänee googlata asia.

Loma lopuillaan

Viimeinen lomaviikko on menossa. Toistaiseksi loma on toiminut ihan hyvin kesälomana ainakin säiden puolesta. Silloin tällöin on ollut sadepäiviä ja välillä vähän viileämpää, mutta enimmäkseen päivät ovat olleet kauniita ja kesäisen lämpimiä. Kesemmällä oli aika rajuja ukonilmoja. Jonkin verran on jyrissyt vieläkin silloin tällöin.

Sadonkorjuuta on harrastettu oikein olan takaa. Ensimmäiseksi korjattiin mustaviinimarjoja. Ne olivat todella makeita ja niitä tuli enemmän kuin koskaan nykyisistä pensaista. Parikymmentä litraa sain talteen talven ”pakkomehuja” varten. Se paikkasi mustikkapuutoksen. Pääsinhän toki muutaman kerran mustikkaankin, mutta mitään ihmeellisiä apajia ei täällä päin ollut. Paikoitellen oli vähän enemmän marjoja, mutta ei mitään sellaista, kuin ilmeisesti Itä-Suomessa oli.

Mustikka-aikaan oli vielä lämmintä ja metsäteiden varsilla näki paljon perhosia. Varsinkin sinisiipiä oli runsaasti. Perhoset kokoontuivat tielle, missä muurahaiset ahdistelivat niitä ilmeisesti toivoen saavansa osansa niiden makeasta ulosteesta. Sinisiivet eivät olleet järin ihastuneita lähentelystä.

Sieniä on saatu myös ihan mukavasti. Tänä vuonna ei ollut mitään tatti-invaasiota, mutta muita herkullisia sienilajeja on toki löydetty. Kantarelleja saatiin heti elokuussa. Nyt syyskuun puolella niitä löytyy edelleen ihan mahtavasti. Orakkaita on myös löytynyt kohtuullisesti. Ne on olleet nyt ihan puhtaita. Joskus orakkaisiin ehtii mato jos toinenkin ennen meitä. Viimeisimmällä sienireissulla törmättiin yllättäen mustiin torvisieniin. Niitä kasvoi vanhalla kantarellipolullamme, jossa kyllä käy muitakin sienestäjiä. Mutta eivät olleet muille kelvanneet.

Puutarhassa on muutakin kuin marjapensaat. Omenapuissa on vähintään kohtalainen sato. Sisareni otti jonkin verran niitä vihreitä omenoita, jotka putoilevat puusta itsekseen. Niissä on miellyttävä, mieto maku, mutta harvoin jaksan itse ruveta laittamaan niitä, kun pitäisi enimmäkseen keräillä ne puun alta. 

Luumuja on taas tänä vuonna todella runsaasti. Taalintehtaalla on vanhastaan kasvatettu lajiketta Yleinen punaluumu, joka on kova leviämään ja tuottaa ajoittain rusaan sadon. Meillä on muutama oma puu, joiden oksat notkuvat luumujen painosta. Niiden kasvupaikka on vähän varjossa, joten ne eivät ole vielä oikein kypsiä. Kävimme sen sijaan poimimassa luumuja meidän lähellä olevasta pensaikosta. Siinä on todennäköisesti ollut joskus talo ja sen peruja luumut, jotka kasvavat nyt villinä pensaikkona. Tosin samanlaista villiä luumukasvustoa näkee Kemiönsaarella aika oudoissakin paikoissa. 

Kypsät luumut ovat todella makeita ja herkullisia syötäväksi sellaisenaan. Niissä on vain sama vika kuin niin monessa muussakin puutarhan tuotteessa. Satokausi on kovin lyhyt. Lisäksi tämän vuoden luumuissa on paljon muumiotautia. Ja luumut ovat maistuneet myös toukille. Mutta kohtuullisella vaivalla ne saa sellaiseen kuntoon, että voi joko pakastaa tai keittää hilloa. Molempia on tehty.

 

Baltic jazz tekee kaupungin

Baltic Jazz on Taalintehtaan kesän kohokohta, joka moninkertaistaa väkimäärän ja toimeliaisuuden. Se on ollut sitä jo vuodesta 1987. Jazzeille saapuvat niin musiikin kuin festareiden ystävät ja monet pelkästään merellisestä elämästä kiinnostuneet. Maa- ja meritiet ovat tungokseen asti käytössä. Se, että samaan aikaan järjestetään usein Turussa Ruisrock ja myös Hangon regatta, ei helpota liikennetungosta.

Jazzjuhla merkitsee paikkakunnan kauppiaille tilipäivää. Tämän vuoden juhlille odotettiin tiettävästi jopa 10 000 tuhatta kävijää. Se ylittää koko Kemiönsaaren vakinaisen väkimäärän, joka näinä päivinä on reilut 7000 ihmistä.

Jazz mullistaa pienen kylän. Jo viikkoa ennen tapahtumaa juhlat alkoivat näkyä kyläkuvassa. Juhlatelttoja pystytettiin, tiesulkuja valmisteltiin ja tarvittavia istuimia, ja esiintymislavoja järjestettiin juhlakuntoon. 

Taalintehdas on harvinainen suomalaiskylä. Se on oikea kyläkeskus eikä vain muutama läpikulkutien varteen 1960-70 -luvuilla pystytetty pankki, valintamyymälä ja huoltoasema. Toki ne kaksi kauppaa, pankit ja tankkauspaikka löytyvät kylältä. Ne myös sijaitsevat uudisrakennuksissa. Mutta koska kylä on muodostunut teollisuuden tarpeisiin ja se on aina ollut maantien päätepiste, keskusta on asettunut laajemmalle kuin vain yhden tien varteen. Meritien vierassatamana Taalintehdas on myös erilainen kuin sisämaan tankkauspaikat.

Mereltä päin tullessa Taalintehtaasta näkyy ensimmäisenä Trollbergan neljä tornitaloa. Asiaa tuntematon voisi kuvitella tulevansa suureenkin kaupunkiin. Jos sattuu paikalle jazzien aikaan, mielikuva vain vahvistuu. Kylän keskusta on muuttunut vilkkaaksi kauppapaikaksi.

Vanhojen empiremakasiinien edustalle pystytetään jazzkatu, jossa on tarjolla kaikkea, mitä ihminen elääkseen tarvitsee. Toki muunakin aikana vuodesta paikkakunnalla on paljon nähtävää.

Jazzeilla löytyy ruokaa joka näkään. On sekä ns. perinteistä suomalaista että etnistä eri maista ja tietenkin juomaa. Siihen tarpeeseen vastaa olutteltta. Aiempina vuosina olutteltan liepeillä oli esiintymislava, jossa jazzyhtyeet kävivät jammailemassa. Tänä vuonna ei tätä huvia ollut. Kaiuttimista kantautui jazz, mutta ei se vastaa elävää musiikkia. 

Erilaisia teemaan liittyvää kauppatavaraa on tietenkin tarjolla. Paljon on vaatteita ja koruja sekä koriste- ja käyttöesineitä. Croks-jäljitelmiä on jazzeilla ollut kaupan ainakin kymmenen vuotta. Järkevää sinänsä, koska paikkakunnan jalkinetarjonta on melko vaatimatonta. Paikkakunnan keraamikot ja muut käsityöläiset esiintyvät jazzeilla- ja ehdottomasti edukseen! 

Baltic Jazzin aikaan kylän keskustan ruoka-, juoma- ja muu tavaratarjonta vastaa minkä tahansa keskikokoisen kaupungin keskustan kaupallista tarjontaa. Mutta huvi kestää vain tämän viikonlopun. Tänä vuonna kauppiaiden tilipäivä on hyvä. Ilma on kuin parhaissa etelän lomakohteissa, tai vielä parempi. Päivän kuumuus ei ole yhtä polttava, mutta lempeä illan lämpö suo nautinnon sekä musiikin ystäville että niille, joita jazz ei niin kiinnosta.

Miten kulkea Istanbulissa?

Istanbulissa matkailija tekee viisaasti, jos kävelee mahdollisimman paljon ainakin keskustassa ja Bosporin rannalla. Joka puolella on niin paljon nähtävää, sekä uutta että vanhaa ja vieläkin vanhempaa, että kaupungin katselemiseen ei helposti kyllästy.

Kävellessä voi myös tutustua paikkakuntalaisten elämään. Bosporin ja Kultaisen sarven rannoilla on joka päivä vapaa-ajan kalastajia. Saaliit vaihtelevat sen mukaan, miten kalat ovat liikekannalla. Jotkin kalalajit kulkevat Välimereltä Mustalle merelle kutemaan. Joitain lajeja saa Istanbulin vesialueilta ympäri vuoden. Galatan silta, joka ylittää Kultaisen sarven lähellä sen yhtymäkohtaa Bosporin salmeen, on suosituimpia kalapaikkoja. Kultainen sarvi on Bosporin salmen lahti. Vielä viime vuosituhannen lopulla koko lahti oli kuin haiseva jätevesisäiliö. Kaupunki rakensi puhdistusjärjestelmän, ja nykyään vesi on kirkasta ja kalaa näyttää nousevan hyvin.





Bosporin rannoilla on paljon puistoja, joissa on lapsille leikkipaikkoja ja aikuisille kuntovälineitä. Viikonloppuisin puistot ovat ahkerassa käytössä. Kauniina päivänä puistoissa käydään piknikillä. Valitettavasti jälkien korjaaminen ei tunnu olevan sen paremmin hallinnassa kuin Helsingissäkään.







Pitempien matkojen kulkemiseen on runsaasti vaihtoehtoja. Taksi on suhteellisen edullinen vaihtoehto. Taksiautot tosin ovat melko pienikokoisia. Se on kätevää ruuhkaisilla kaduilla, mutta jos on enemmän kuin kolme keskikokoista aikuista kuljetettavana tai matkatavaroita on paljon, yksi auto ei oikein riitä.

Keskustassa kulkee Istiklal-kadun vanha raitiovaunu, jolla pääsee Taksim-aukiolta Istiklalin Karaköyn puoleiseen päähän. Istanbulissa on myös vanha, reilun puolen kilometrin pituinen metrolinja Karaköyn ja Beyoğlun kaupunginosien välillä. Kahden aseman välinen korkeusero on huomattava, joten huonojalkaiselle se on mainio kulkupeli linjan vaatimattomasta pituudesta huolimatta. Linja avattiin liikenteelle v. 1875.

Jos haluaa matkustaa keskustan ulkopuolelle, on paljon mahdollisuuksia. Julkista liikennettä on kehitetty viime vuosina. Enää eivät ainoat vaihtoehdot ole bussi ja dolmuş. Ihan oikeita metrolinjoja on parikin. Toisella pääsee lentokentälle, toisella keskustasta pohjoiseen. Tämänhetkinen pojoisen linjan päätepysäkki on Levent, mutta rakennustyö on meneillään siitä eteenkin päin.

Myös uudenaikainen raitiovaunu on käytettävissä. Vaunu on melko kookas, lähes helsinkiläisen metrovaunun kokoinen. Se on maanpäällinen linja, jolla pääsee Bağcılarin kaupunginosasta Kabataşiin, missä on satama ja sieltä vesiliikenneyhteydet eri puolille Istanbulia ja Marmaramerelle.

Euroopan ja Aasian välillä pääsee kulkemaan joko maa- tai vesitietä. Salmen yli on rakennettu kaksi riippusiltaa. Mutta vesitie on edelleen varteenotettava vaihtoehto, jos haluaa salmen yli. Metro on tulossa, kunhan keretään.





Metroa ollaan rakentamassa Bosporin salmen ali. Kun tunnelin alikulkupaikkaa ruvettiin kaivamaan, törmättiin - kuinkas muuten - historiaan. Kaivupaikalta löytyi bysanttilaisen sataman jäänteet. Rakentamisen kiireet loppuivat siihen. Sataman esineistö piti kaivaa esiin ja tallentaa, ennen kuin työtä voitiin jatkaa. Rakennustyö on tällä hetkellä 4 vuotta jäljessä alkuaan suunnitellusta aikataulusta. Mutta istanbulilaiset totesivat tyynen rauhallisesti, ettei kaupunkia ole ennenkään päivässä rakennettu.

Bussilinjoja löytyy runsaasti. Dolmukset ovat paikoin edelleen voimissaan. Ennen kuin suurten joukkojen kuljettamiseen tarkoitettuja ratkaisuja oli olemassa, dolmuş pelasti kaiken. Nämä minibussit kulkivat perä maata viistäen täyteen ahdettuina - dolmuş tarkoittaa täytettyä, täyteen ahdettua. Tyypillinen kuljettaja röyhytti tupakkaa pitäen sitä toisessa kädessään, jolla hän myös tarvittaessa tehosti keskustelua matkustajien kanssa. Toisella kädellä tapahtui keskustelun painavimpien argumenttien tehostaminen sekä rahankeruu ja jossain välissä ajoneuvon hallintalaitteiden käyttö.

Tavanomaisten bussilinjojen lisäksi on olemassa metrobussi, joka kulkee omalla kaistallaan. Metrobussikaista on erotettu muusta liikenteestä aidalla. Ellei aitaa olisi, kaista olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä täynnä muutakin liikennettä. Istanbulissa pelkän liikennemerkin voima on melko vaatimaton. Helsinkiläistyyppinen bussikaistamerkki tuskin herättäisi suurempaa mielenkiintoa. Samasta syystä jalkakäytävät ovat keskimäärin puolen metrin korkeudella ajoradasta. Jos korkeusero olisi pienempi, ne olisivat täynnä pysäköityjä autoja.

Istanbulissa minulle kerran valkeni sekin, mihin ns. citymaasturia tarvitaan. Sillä pääsee ylittämään kaupungissa erilaiset kiusalliset ajoesteet, kuten kaistojen väliin rakennetut korokkeet. Mutta onpa paikkakunnalla kehitetty sellainenkin laite, josta ei todennäköisesti edes katumaasturin omistaja lähde yrittämään. Se on yksisuuntaisen kadun päähän rakennettu ”piikkimatto”, jonka voi ylittää oikeasta suunnasta tullessaan, mutta jos yrittää ns. vastakarvaan, saattaa käydä huonosti rengaskalustolle.