Maalaiselämää

Talvi on ilmeisesti tullut jäädäkseen. Taalintehtaalla on ihan selkeä lumipeite. Enää ei nurmikko paista lumihippujen seasta. Aamulla oli tosi sakea lumipyry, joka toi useamman sentin pakkaslunta vanhan hangen päälle.

Tuhtitohtori on ainakin tilapäisesti siirtynyt kiinteämmin maalaiseksi. Kemiönsaarella on terveyskeskuksen lisäksi oma työterveyshuolto, johon kysyttiin satunnaistyövoimaa. Paikka on periaatteessa reilun yhden lääkärin paikka, jonka haltija alkoi kaivata lakisääteistä lomaansa. Niinpä riensin hätiin. Pari päivää on mennyt siellä. Onneksi paikan potilastietojärjestelmä on ennestään tuttu. Pääsin siis heti työn touhuun ilman, että olisi pitänyt ihan hirveästi takkuilla tietokoneen kanssa.

Ruotsin kielikin taipuu joten kuten. Potilaat on hyvin ymmärtäväisiä. Jos joka sanaa ei muista heti, voi paikata suomeksi. Se, että puhutaan muun henkilökunnan kanssa ruotsia, helpottaa orientoitumista. Kun vaihtaa ajattelunkin ruotsin kielelle, homma hoituu jotenkin helpommin. Tosin vähemmistönä olevien suomenkielisten potilaiden kanssa voi ruveta unohtumaan suomen kielen sanat. Mutta kaikesta on selvitty.

Työympäristö on aivan viehättävä, vanha puutalo, jossa on kahvihuoneessa puuhella. Lattiat on paikoin vähän vinossa, mutta tilaa on todella ruhtinaallisesti verrattuna niihin koppeihin, joissa pääkaupunkiseudulla paikoin joutuu työskentelemään. Ja kuinka monella lääkärillä on käytössään ompelukone?

Kissat on olleet innoissaan talvesta. Tekir ei oikein pitänyt kovimmista pakkasista. Mirriä ei tunnu kylmyys haittaavan. Sen turkki on paksuntunut selvästi kesästä. Se on myös hankkinut itselleen jonkinlaisen rasvakerroksen. Epäilemme, että sillä on salainen herkkupaikka jossain naapurissa. Ainakaan kotiruualla se ei ole voinut päästä niin tuhtiin kuntoon.

Mirri on kyllä myös kova metsästämään, joten ruoka siltä ei heti lopu. Aamuisen lumituiskun aikana se oli yllättänyt saaliin. Se leikki sillä pihalla. Tekir sai aikansa leikkiä sekin, mutta lopulta Mirri otti saaliinsa ja juoksi sen kanssa nurkan taakse.

Mirri on vähän varauksellinen vieraiden suhteen. Josolen liian kauan poissa, se vierastaa minuakin. Vaikka olen ollut Helsingissä vain tavanomaiset kolme päivää kuluneella viikolla, olen ollut ilmeisesti liikaa poissa kotoa. Tänä aamuna herätessäni Mirri tuli ihmettelemään, kuka olen. Aikansa se pyöri ympärillä, haisteli ja maisteli. Sillä oli pentuaikoina tapa näykkiä nukkuvien ihmisten nenää. Nyt se puraisi varvasta ja peukaloa. Lopulta se päätteli, että olen oikea ihminen ja rupesi kehräämään ja nuolemaan.

Mirri ja Tekir viihtyvät enimmäkseen erittäin hyvin keskenään. Joskus jompi kumpi innostuu puhdistamaan toisen turkkia. Mirri on siinä suhteessa kovinkin ahkera.

Puukeikkaa pukkaa

Talvi yllätti ilmeisesti kerralla. Sieniretkille tuskin kannattaa enää lähteä tällä kaudella. On ollut niin kylmää ja vähälumista, että maa jäätyy. Siitä eivät sienet enää toivu, ellei tule pitkää lämpökautta – kuten seuraava kesä.

On kyllä harkittu tässä siirtyä seuduille, joissa ei kasva ainakaan puiden kanssa symbioosissa eläviä sieniä. Eikä puita lainkaan. Kalaharin autiomaa tai tundra voisivat olla sopivia seutuja. Meillä nimittäin näyttää olevan kissa, joka osaa mennä puuhun, mutta ei ikinä osaa tulla alas. Tekir oli puolitoista vuorokautta jälleen naapuritontin männyssä. Tällä kertaa se oli onneksi valinnut puun, joka on autotien varressa. Haittapuolena tietysti se, että sen mouruaminen kuului sieltä kaikille ohikulkijoille.


Tekir lähti ulos lauantai-iltana. Se ei näillä keleillä ollut koskaan pitkää aikaa ulkona. Mutta sitten sitä ei yhtäkkiä kuulunut eikä näkynyt. Mietittiin tietysti kaikki mahdollisuudet. Ensimmäiseksi ajateltiin, että se on jäänyt jonkun naapurin ulkorakennukseen. Toiseksi tuli mieleen ilveskannan kasvu Etelä-Suomessa. Sitten tietysti auto. Meidän rantatiehän on melkoinen ralliraitti. Mutta siinäkin suhteessa pahimmat kaaharit on pitäneet vähän taukoa. Puuvaihtoehto ei oikein istunut kuvioon, kun keskellä yötä kissalla on vähän syitä kiivetä puuhun. Päivällä se voisi lähteä oravan perään. Ainoastaan, jos se on pelästynyt jotain toden teolla. Eikä Tekir pelkää mitään muuta kuin puusta alas tulemista. Koirista se ei paljon piittaa. Koiranulkoiluttajia kulkee kyllä meidän ohi. Mutta jos koira alkaa haukkua, lähinnä Tekir katselee hämmästyneenä, että mikäs tuollekin tuli. Se on myös ihmisystävällinen eikä kauheasti säiky ohikulkijoita. Tietysti jos iso koira on irrallaan, kyllähän kissakin ottaa jalat alleen.

Kiertelin illalla meidän talon ympäryksen ja kuulostelin, olisiko jossain kissa naukunut. Oli sen verran tuulista, että oli vaikea kuulla mitään. Päivänvalolla kalamies kävi hakemassa sanomalehteä. Mirri juoksi sen puun luo, missä Tekir oli, ja kyllä sen mouruamisen sitten tajusi. Mirri oli jälleen kovin avuliaana ja esitteli kiipeilyn mallia veljelleen jokaisessa lähiympäristön puussa.



 
Käytiin päivän mittaan moneen kertaan kisuttelemassa Tekiriä. Se tulikin lähes joka kerta oksan tyveen ja oli ihan vähällä lähteä rungolle, mutta sitten rohkeus petti. Tekirillä oli alimmalla oksalla pesämäinen paikka, jossa oli alla kiemuraisia oksia tukena ja ympärillä havua. Aika hatara pesä se mahtoi olla, mutta siinä se makasi ja katseli kotia kohti.
 

Pakkasta ei ollut kovin paljon, mutta kuitenkin. Ei todellakaan ole enää kesä. Ja tuuli on ollut jonkinmoista pitkin viikonloppua. Tutkittiin sunnuntai-iltana vaihtoehtoja, miten pääsisi kissan luo. Omat tikkaat ei riitä niin ylös. Palokunta ei ole kovin innoissaan kissakeikoista, joten katseltiin muita firmoja, joilla voisi olla henkilönosturi tai pitkät tikkaat. Tikaspuolessa löytyy ainakin sillä firmalla, joka kävi asentamassa meidän eteläseinustan vesikourun. Henkilönosturifirmakin saarella on. Mutta maanantaiaamuna kalamies pirautti palokuntaan ja yllätykseksemme pelastajat lupasivat tulla tikkaiden kanssa.

Loppunäytös oli sitten oma lukunsa. Tummiin pukeutunut, tuntematon palomies näytti selvästi herättävän suurta epäluuloa Tekirissä. Niinpä päätettiin, että tuhtitohtori, joka sinänsä voi herättää kauhua, mutta on kissalle tuttu, kiipeää ylös ja yrittää saada kissan joko tulemaan tikkaille tai otettua kiinni. Viimemainittu vaihtoehto lopulta toimi. Tekir tuli pesästään oksan tyveen, johon juuri ja juuri yletin vasemmalla kädellä pitämään itseäni kiinni. Seisoin siinä vaiheessa tikkaiden viimeisellä vapaalla puolalla. Tekir tuli kiehnäämään kättäni ja siirtyi sitten ylempään oksanhaaraan. Siinä vaiheessa teki mieli sanoa ruma sana. Aikansa kiehnättyään ylempänä kissa päätti kuitenkin tulla hinkkaamaan kättäni, jolloin sain otteen jostain raajasta enkä päästänyt irti. Koppasin kissan kainaloon. Sitten pistin sen itseni ja puunrungon väliin, jolloin se huusi kuin syötävä, mutta viisaana kissana piteli rungosta kiinni. Lopulta kiipesin tikkaat alas kissa kainalossa.

Lievä pettymys tämän suuroperaation jälkeen oli se, että Tekir ei tuntunut olevan moinaankaan puolentoista vuorokauden ulkoilmaelämästä hyytävässä viimassa. Painokaan ei ollut paljon pudonnut. Ilmeisesti pari vuorokautta lisää olisi tarvittu, että se olisi laihtunut niin, että luottaisi kynsiensä pitävyyteen. Ruoka sille kyllä maittoi, jopa sellainen halpisversio kissanruokaa, johon kumpikaan kissa ei normaalioloissa koske. Uni on myös maittanut ja sylissä istuskelu. Sitten Mirriä ei näkynyt puoleen päivään...

Suppilovahverokeittoa

Tuoreita vihanneksia saa Kemiönsaarella ostaa tienvarsikaupoista. Tältä vuodelta kaupankäynti on loppu. Mutta kesäaikaan saa monenlaista vihannesta, kananmunia ja leivonnaisiakin. Palvelu toimii useimmiten täysin itsepalveluperiaatteella – rahastusta myöten.

Lauantain sienisaalis oli sopiva kahden hengen keittoon. Sieniä oli pari, kolme litraa. Suppilovahvero on siitä kiitollinen sieni, että siinä ei ole toukkia. Ainoa hankaluus niiden puhdistamisessa ovat puiden neulaset. Suppilovahverossa nimensä mukaisesti on suppilo, johon parhaimmillaan mahtuu melkoinen määrä neulasia. Eiväthän ne myrkyllisiä ole, mutta kovin tikkuista soppaa on ikävä syödä. Isommat suppilovahverot halkaisen ja harjaan tarvittaessa enimmät roskat pois.




Sieniruokaan kuuluu mielestäni sipuli. Sitä saa laittaa ihan reippaastikin. Muuta maustetta ei välttämättä tarvitse, mutta itse käytän yleensä valkopippuria. Suolaa kannattaa laittaa varoen, jos raaka-aineissa on jotain valmiiksi suolaista, kuten tässä keitossa pekoni ja juusto. Suolaa en lisännyt lainkaan. Vettä tarvitaan sen verran, että voidaan puhua keitosta. Käytin reilun puoli litraa vettä sienistä irtoavan nesteen lisäksi.

Tämänkertaiseen keittoon laitoin myös perunaa. Se on oma keksintöni. Pekoni tuli mukaan ystäväni Liisan reseptistä. Persilja sopii mielestäni melkein kaikkeen ruokaan. Kantarelleihin ja suppilovahveroihin sileälehtipersilja antaa erityisen hyvän maun. Näin talven kynnyksellä kannattaa käyttää hyväksi kaikki vihreä, mitä pihalta vielä löytää. Niinpä käytin myös oreganon lehtiä keiton viimeistelyssä.

Selvyyden vuoksi tässä vielä keiton ainesluettelo. Kaikki mitat ovat "noin". Lähinnä sienet ovat pakollinen osio. Kaikkea muuta voi lisätä tai vähentää mieltymyksensä mukaan:

-  2-3     litraa suppilovahveroita
-  7 dl    vettä
-  2        isoa sipulia
-  3        keskikokoista perunaa
-  150 g pekonia
-  100 g sulatejuustoa
-  50 g   voita (perunoiden paistamiseen)
-  0,5 dl öljyä (sieni-sipuliseoksen paistamiseen)
-  1 tl    valkopippuria
-  sileälehtipersiljaa+tuoreita oreganonlehtiä

Afiyet olsun!

Sienikeittoaineksia

Suppilovahvero on lokakuun sieni. Kemiönsaarella se on myös marras-, joulu- ja tammikuun sieni, ellei tule lunta. Monena jouluaattona on käyty sienessä. Suppilovahveroita ei oikein voi välttää, jos vain viitsii mennä metsään. Harva syksy on niin rutikuiva, ettei niitä olisi poimittavissa.

Suppilovahvero on siitä kiitollinen sieni, että se toipuu pienestä pakkasestakin. Osa kasvustoista tuhoutuu, mutta tilalle kasvaa uusia sieniä. Viime vuonna oli pisin sienikausi, mitä Taalintehtaalta muistan. Kävin sienessä tammikuun alkupäivinä. Lumi ja pakkaset katkaisivat lupaavasti alkaneen kauden tammikuun puolen välin paikkeilla. Mutta lumen tuloon asti sienet todella kasvoivat. Kävin aina samoissa paikoissa ja poimin tuntemani paikat tyhjiksi. Kun seuraavana viikonloppuna pääsin uudelleen metsään, sieniä oli taas noussut. Eikä ystävämme suppilovahvero petä nytkään. Kauniin loppusyksyisen päivän kunniaksi päätin käydä hakemassa sienikeittoainekset.







Sienipaikkamme on viehättänyt kauneudellaan jo tuhansia vuosia sitten. Paikalla on kaivausten mukaan asuttu kivikaudella, joka loppui Suomessa noin v. 1500 eaa. Noihin aikoihin sienimetsämme on ollut meren rantaa. Jääkausi painoi maankuorta Fennoskandian alueella. Jääkausi puolestaan päättyi n. 11500 v sitten eli vajaa 10000 v eaa. Jään sulaessa synty Litorinameri, jolla nimellä kutsutaan 8000-4500 vuotta sitten esiintynyttä vesialuetta, joka sittemmin on kutistunut Itämereksi ja sen lahdiksi. Näillä rannoilla asuivat, metsästivä, kalastivat, marjastivat ja ehkä sienestivätkin esi-isämme. Metsää on kasvanut, tuhoutunut, kaadettu, hoidettu ja harvennettu, mutta aina vain käytämme samoja luonnonvaroja kuin esi-isämme. Kivikauden ihmiset tiettävästi käyttivät myös sieniä ravintonaan.

Kivikauden asuinpaikalla on vieläkin pieni puro. Siihen tulee vettä ylempänä metsässä olevilta suoalueilta. Kesällä puro saattaa kuivua kokonaan. Viime kesän kuumuudessa puro oli vedetön useita viikkoja. Tällaisia mutkittelevia puroja on Kemiönsaaren metsissä useampiakin.





Postilaatikko ei luultavasti kuulunut kivikauden ihmisen varusteisiin. Mutta siihen voi jättää palautetta Museovirastolle, joka hoitaa paikkaa.

Pegasos ja muuta mytologiaa

Tekir tuli alas puusta. Sunnuntaina, jolloin sen asema puussa oli todettu, olin menossa iltapäivällä kisuttelemaan sitä alas, kun se tepastelikin pihalla vastaan. Näin on taas todistettu se, että kissat tulevat alas puista. 

Lokakuu on ollut varsin kaunis. Muistelin, että lokakuu olisi synkkää ja sateista aikaa. Mutta nyt on ollutkin enimmäkseen poutapäiviä. Ruskan värejä on vielä näkyvissä, ja monena päivänä on ollut aurinkoista.

Olen ollut taas työelämässä, missä lääkäripula tuntuu vain kiihtyvän. Eräs potilas kertoi käyneensä vastaanotolla, missä lääkäri oli puhunut vain englantia. Tosin se on paljon enemmän kuin se, ettei lääkäri puhu mitään, mitä olen kuullut myös tapahtuneen. On myös nähty, että lääkäreitä "headhuntataan" paikoin löytöpalkkion kera. 

Näinä aikoina tulee mieleen, voisiko lääkärin vastaanotolla käyttämää työaikaa vähentää vähentämällä sitä kirjaamisen määrää, mitä lääkärien edellytetään tekevän tuottaessaan tekstiä potilasasiakirjoihin. Vain taivas tuntuu olleen rajana, kun bittinikkarit ovat muokanneet luomuksiaan, joitten ”avulla” lääkärikunta tuottaa potilasasiakirjoja. Potilastietojärjestelmät on pääsääntöisesti tuotu markkinoille keskeneräisinä. Lääkärilehdessä 42/2010 kerrottiin, että eräs järjestelmä oli yllättäen alkanut tulostaa laboratoriotulosten tilalle tutkimuksen hinnan. Hyvällä onnella ja henkilökunnan tarkkaavaisuudella tilanteesta selvittin ilman vahinkoja. Lisäksi järjestelmien yhdistäminen niin, että saataisiin aikaan kansallinen terveysarkisto, tuntuu olevan ikuisuusprojekti.

Tuhtitohtorin uran alkuaikoina lääkärinvastaanotolla oli vakiovarusteena kirjoituskone ja sanelulaite, joista hövelimmissä paikoissa käytettiin viimemainittua. Ensin mainittu oli yleisin työkalu. Terveyskeskuksissa oli taipumus vähentää työvoimakustannuksia konekirjoituspuolelta. Kenellä olisi tarvetta tulla konekirjoittajan vastaanotolle? Niinpä lääkärit lienevät edelleen valtakunnan parhaiten palkattuja konekirjoittajia.

Dos-pohjaisissa ohjelmissa oli se hyvä puoli, että niitä ei ollut liian pitkälle ns. strukturoitu. Oli paikka, jonne kirjoittaa käynnin tiedot. Sitten ohjelma pystyi tekemään reseptin ja sairaslomatodistuksen, joille oli omat pohjansa. Kovin monimutkaisille lausunnoille ei ollut valmiita pohjia. Usein käytettiin rinnalla paperilomakkeita, joihin teksti ilmestyi joko lääkärin tai konekirjoittajan kirjoituskoneesta.

Ensimmäinen Windows-järjestelmä, johon törmäsin, oli Softmedic, joka porskuttaa edelleen. Se on niin tuttu, että olen osittain sokea sen heikkouksille, joita toki löytyy. Mutta edelleen se on mielestäni parhaasta päästä yleistyökaluna yleisääkärin vastaanotolla.

Sitten tuli TT2000+, useimpien mielestä viimeinen merkki olisi saanut olla -. Se on rakennettu niin, että pohjalla oleva nettiselain on varannut funktionäppäimet, joten kaikki toimii hiirellä. Sen, kuten monen muunkin ohjelman, käytössä olisi hyödyllistä, jos lääkärillä olisi sellaiset veikkohuovismaiset välikädet, joista ainakin toinen voisi olla muotoiltu ääripäästään rullahiireksi. Kertomusta kirjoittaessaan näkee vain kulloinkin tekeillä olevan istunnon. Vanhat kertomukset pitää hakea eri reittiä. Tämän takia useampikin kollega olisi valmis kuristamaan ohjelmatuottajan. Ainakin, jos potilas on käymässä viidettä kertaa saman vaivan takia, olisi kovin hyödyllistä nähdä, mitä asiasta jo tiedetään. Toinen kuristuksen aihe on se, että kerrallaan näkee vain yhden asian. Siis kertomus-, laboratorio-, röntgen- ja kaikki ajateltavissa olevat osiot avataan yksi kerrallaan, suljetaan, avataan ...

Eräässä työpaikassa siiryttiin suhteellisen yksinkertaisesta DOS-ohjelmasta TT2000+-ohjelmaan. Sen seurauksena piti pidentää vastaanottoaikoja viisi minuuttia. Tietojen kirjaaminen vei niin paljon enemmän aikaa. Kun ennen otettiin vastaan neljä potilasta tunnissa, nyt voitiin ottaa vain kolme. Siis jos päivässä oli ennen vaikkapa 20 akuuttiaikaa, niin uuden ohjelman käyttöönoton jälkeen aikoja oli vain 15. Siis jos akuuttivastaanotolla ennen otettiin viikossa vastaan 100 potilasta, niin nyt 25 potilasta jäi pihalle, ja kolmessa viikossa tämän potilasmäärän hoitamiseen tarvittiin jo yksi kokonainen lääkäri yhdeksi viikoksi.

Mediatrissa taas ikkunointi on saatettu äärimmilleen. Ohjelmaa avatessa näkyy näytöllinen ikkunoita, joista ei aina tiedä, mitä niistä löytyy. Ohjelman ajatuksena on todennäköisesti ollut tuottaa 80-luvun sairaskertomuslehden näköistä lopputulosta. Sen aikaansaaminen vaatii pienen neliön jahtaamista pitkin näyttöruutua. Neliö eli ”töpseli” on näytöllä oleva painike, jolla pääsee aloittamaan kirjoittamisen. Sitä pitää vähän väliä klikata. Mutta jos osuu vähän sivuun, se hypähtää pois paikaltaan. Eräs ystäväni totesi, että sehän on kuin videopeli. Niissäkin usein jahdataan ruudulla liikkuvaa kohdetta.

Pegasos, runoratsu, oli ennen vaatimaton DOS-ohjelma vaatimattomin Windows-lisin. Nykyversio onkin sitten sellainen mammutti, että se jyrää alleen. Siinä on samanlainen töpseli kuin Mediatrissa. Se pysyy paikallaan, joten peliominaisuuksissa hävitään. Molemmissa ohjelmissa on ystävällisesti autettu kirjoitustaidotonta lääkäriä laittamalla reseptiin valmiiksi teksti ”tablettia kertaa päivässä”. Väleihin on kai tarkoitus laittaa numeroita. Jos annostus on yksi tabletti päivässä, teksti saattaa näyttää aika hassulta.

Doctorex ei ole läheskään niin ”kehittynyt” kuin moni muu ohjelma. Siihen vain kirjoitetaan kertomusteksti ilman mitään strukturointia. Sekä TT:ssa, Mediatrissa että Pegasoksessa vaaditaan tiukka järjestys, siis: tulosyy, esitiedot, tilakuvaus jne.. Lokeroita on niin monta, että heikompaa hirvittää. Ihan kaikkia ei ole pakko täyttää, ja hämmästyttääkin, mihin niitä kaikkia tarvitaan. Doctorexin logiikka taas on Softmedicin käyttäjälle jotenkin nurinkurinen. Mutta riittävä yksinkertaisuus pelastaa sen tuntemistani ohjelmista kakkossijalle yleislääkärin päivittäistyökaluna.

Olin ajatellut ruveta bongaamaan ohjelmia, vähän niin kuin jotkut bongaavat lentokoneita. Puolen tunnin perehdytyksellä Pegasoksella ja Airbus A380:llä lentää jokseenkin yhtä hyvin. Ihmiselämän rajallisuus voi tosin kaataa lupaavasti alkaneen hankkeen.

Puudieetti

Tekir ei tullut yöksi kotiin. Kalamies kuuli kissan naukumista illalla, mutta ei osannut paikantaa sitä. Aamulla ääni paikannettiin naapuritontin mäntyyn. Siellä Tekir tepasteli suuren oksan päällä edes takaisin surkeasti naukuen. 

Inhorealistina ajattelin ensin, että kissa tulee alas, kun sen paino putoaa niin paljon, että se uskaltaa hypätä. Tarkemmin ajateltuani päätin kuitenkin käydä tutkimassa, voisiko kissan saada houkuteltua viereiseen pieneen koivuun. Männyn oksa kaartuu hyvin lähelle koivun runkoa. Jos kissa uskaltaisi mennä tarpeeksi pitkälle männyn oksalla, oksa taipuisi lähelle koivua ja kissa voisi hypätä koivun vähän vinolle rungolle.

Mirri oli myötätuntoinen ja avulias. Se kiipeili viereisiin mäntyihin ikään kuin esimerkiksi veljelleen, miten puihin kiivetään ja tullaan alas. Tosin Mirri järkikissana meni vain parin metrin korkeuteen, mistä pääsee helposti hyppäämään maahan. Arvelimme, että Tekir on lähtenyt puuhun oravan perässä. Ainakin yksi kurre nähtiin eilen pihapuissa.





Hain talon jatkotikkaat ja kävin maanittelemaan Tekiriä. Mutta se oli päättänyt, että koivu on vaaran paikka, johon ei voi turvautua hädän hetkellä. Tätä kirjoittaessa nälkäkuuri puussa jatkuu.

Tuhti tohtori etsii ja löytää puolukoita

Työmaalla on näkynyt tonsilliittia, jonka oireina ovat olleet kurkkukipu ja kuume, aivan kuin angiinassa. Nielurisat ovat pulleat ja niissä on vaaleaa mössöä pinnalla täsmälleen kuten streptokokkitonsilliitissa tai mononukleoosissa. Kun nieluviljely on ollut negatiivinen eikä Epstein-Barr -virustakaan ole löytynyt, jäljelle jää jokin muu virus. THL:n rekisterin mukaan adenovirusta on runsaasti liikkeellä. Adeno voi aiheuttaa tämän näköisen taudinkuvan, joten sitä se sitten varmaan on. Harvoin näkee näin paljon näin ärhäkkää tautia.

Lokakuu on alkanut lämpimänä. Ruska etenee maltillisesti, mutta kuitenkin. Taalintehtaan aurikoinen ja lämmin sää houkutteli etsimään puolukoita. Ja etsivä löytää.

  

Ajelin metsätietä, joka yleensä on suljettu puomilla. Nyt puomi oli auki. Tien vieressä näkyi tuoreita risukasoja. Risupaketteja ilmeisesti on tekeillä. Puolukoita oli pienellä alueella tien reunassa. Enempää ei olisi tarvittukaan, koska retki päättyi poimurin hajoamiseen. Siinä vaiheessa olinkin jo kypsä lähtemään. Saalista tuli reilu viisi litraa. Marjat olivat melko epätasaista laatua sekä kooltaan että kypsyysasteeltaan. Mutta näinä päivinä ei kannata valittaa.

Kohtasin paikallisen mopomiehen, jonka näinkin marjastuspuuhissa käytyäni tien päässä kääntymässä. Mopomies valitteli marjojen vähyyttä poimintapaikallaan. Kävin itsekin katsomassa viimevuotista marjapaikkaani vähän matkan päässä tiestä - turhaan.

Kaiken kaikkiaan retki oli positiivinen kokemus. Pienet ystävämme, hirvikärpäset, olivat lähes kadonneet. Vain pari sinnikästä yksilöä vaelteli vaatetuksen alla retken jälkeen. Tattiaikaan tilanne oli toinen. Kun avasi auton oven, kesti nanosekunnin, kun otukset olivat vallanneet suun, silmät, sieraimet ja korvakäytävät hakeutuen lopulta hiuksiin, mistä niitä sai kammata iltamyöhään.

Taalintehtaan kylä hiljenee syksyn tullen. Kesällä Kemiönsaaren väkimäärä hyvinkin kaksinkertaistuu. Taalintehdas saa osansa erityisesti merenkulkijoista. Myös autoilevia turisteja ja mökkiläisiä riittää kesällä. Mikään läpikulkupaikka ei kylä ole eikä tänne oikeastaan vahingossa joudu. Yhteysalus vie peremmälle saariston sopukoihin.

Mirri muisti yhtäkkiä kotiin tuloani seuraavana aamuna puoli seitsemän, kuka olen. Tekir tervehti tuttavallisesti jo pihalla tullessani. Mirrin on vaikea pitää minua mielessään kahta päivää kauemmin. Sillä on varmaan kissojen ADHD. Mutta sitten se steppaili päälläni, naukui ja näykki. Ja tuohon aikaan Tekiriä ei lainkaan huvittanut herätä. Mirrin piti saada ruokaa ja päästä ulos. Tekir päättikin jäädä vielä nukkumaan. Illalla sisarukset kokivat jälleennäkemisen riemua ahtautuessaan samaan kantokoriin nuolemaan toisiaan.

Kalamies valmistaa savusilakkaa

Lövön silta tuntuu saavan entistä suuremman roolin päivittäisessä elämässämme maalla. Salmeen on tullut silakkaa. Lauantai 25.9.2010 oli aivan upea, aurinkoinen, vähän utuinen ja vuodenaikaan nähden lämmin päivä. Iltapäivällä kotona olämpömittari näytti 18 astetta. Käytiin Lövössä ja vähän muuallakin etsimässä silakkaa. Kalamies kävi jo perjantaina onkimassa sitä ja valmisti mitä herkullisinta savusilakkaa. Pihalla on savupönttö, jossa saa valmistettua kahdelle hengelle sopivan määrän yhdellä latingilla.




Vastapyydetyn silakan maku on aivan toinen kuin sellaisen, joka on makaillut kylmäsäilytyksessä muutamankin tunnin. Kalan liha on vähän makeaa. Siinä on lihassokerit jäljellä. Säilytyksessä lihakset menee ns. hapoille. Savusilakkaa on valmistettu vuosikaudet, mutta vasta viime aikoina savustamisen niksit on saatu sellaiseen kuntoon, että kalojen nahka irtoaa vaivattomasti ja kala on kypsää olematta kuivaa. Ja kyllä lämmin savusilakka on herkkua! 





Silakan onginta on myös urbaani urheilulaji. Kotikaupungissani, Helsingissä, Lauttasaaren sillalla näkee onkimiehiä useinkin. Myös Bosporin salmen rannat on vapaapäivinä tarkkaan miehitetty. Ja olihan siellä naisiakin kalassa jo v. 2006.

Kalaa ei saa aina samasta paikasta. Tällä kertaa sekä silakat että ahvenet olivat kokoontuneet Lövön salmeen. Kesäaikaan silakoita pitää hakea kaukaa Hiittisen takaa. Sen runsaan parinkymmenen vuoden aikana, minkä olemme asuttaneet Taalintehtaan paikkaa, Saaristomeri on muuttunut melkoisesti. 80-luvun lopulla kalaa oli useammin Kemiönsaaren lähivesissä. Kesäaikaankin melko lähellä Taalintehdasta oli paikka, josta saattoi käydä hakemassa, jos teki mieli silakkaa.

Eilisellä retkellä opettelin taas vähän veneen ajoa. Joskus on käyty kalamiehen kanssa laivurikursseja, joten jonkinlainen käsitys merimerkeistä on takaraivossa. Mutta väylien ulkopuolella pitää mennä sen mukaan, mitä kalamies on vuosien varrella oppinut kivien paikoista. Vene kulkee tarvittaessa 32 solmua, mikä tekee melkein 60 km/h. Hyvällä maantiellä autolla ajaessa nopeus on naurettava. Mutta vetten päällä, kun ympärillä on saaria ja kivikoita ja pohjassa vaanivat salakarit, se on toinen juttu. Lisäksi merellä liikkuu toisiakin, ihmisiä ja eläimiä. Merenkulun sääntöjen mukaan olemme aina väistämisvelvollisia melkein mihin tahansa toiseen alukseen nähden, joten silmät ummessa ei voi ajella. Eikä luontokappaleitakaan sovi säikytellä miten tahansa.





Kalapaikoilla venettä harvemmin ankkuroidaan. En voi olla ihailematta sitä koordinaatiokykyä, mikä kalamiehellä on. Lövössä on pitänyt aina väistellä lossia ja toisia aluksia. Nyt siellä on lisäksi siltatyömaan kannet, joitten teräspalkkeihin ei ole hyvä osua. Jos nämä esteet on voitettu, pitää vielä ehtiä katsoa, ettei vene ajaudu kovin kauas kalapaikasta. Hiljaa ajaminen se vasta taitoa vaatii!



Ongintaan tarvitaan siimaa, tapseja ja niihin kirkkaita koukkuja. Ns. litka on muutaman metrin pätkä siimaa, johon tapsit koukkuineen sidotaan sopivin välein. Päähän paino, että siima menee alaspäin vedessä.

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Jos kalat ovat hyvällä syönnillä, niitä voi nousta kerralla niin monta, kuin koukkuja on. Useimmiten ylös tulee yksi tai kaksi kalaa. Onginta on hauskaa. Kun kala syö, se vetää siimaa melkoisella voimalla. Jos kaloja on monta, saaliin nosto käy työstä.




Taalintehdas on melko vaatimaton paikkakunta. Mutta mereltä tullessa näkyvät korkeat kerrostalot, joita ovat aikanaan asuttaneet terästehtaan työläiset. Työntekijöitä on parhaimmillaan ollut yli tuhat. Kun tuhtitohtori Taalintehtaalla työskenteli, porukka oli vähentynyt neljään sataan. Nykyään pärjätään yrityksen esitten mukaan parilla sadalla ihmisellä.




Eilisen lämpöaallon jälkeen tänään tuntuu kerrassaan kolealta. Lämpöä on vain kymmenkunta astetta ulkona. Sisällä on lämpimämpää vain siksi, että laitoin takkaan tulta. Kissatkin alkavat viihtyä sisätiloissa.

Tuhti tohtori etsii puolukoita

Tuhti tohtori lähti puolukkaan. Homma ei ollut mikään suksee. Puolukkaa on Kemiönsaarella todella vähän. Jos mustikat olivat harvassa, niin puolukka on kadonnut kokonaan.

Lähdin tattimetsäämme ajelemaan ja nousin mäntyä kasvavalle mäelle, jonka oletin olevan sen verran kaukana tiestä, että joku marjapaikka löytyisi. Mutta koko lailla hukkareissu tuli. Kävelin varmaan useamman kilometrin mäntykangasta. Muutama yksittäinen marja näkyi silloin tällöin. Kiertelin kannonnokat ja muurahaiskekojen ympärykset, joissa marjaa yleensä on, vaikka muuten olisi huonoa. Mutta ei. Jotain on todennäköisesti mennyt ratkaisevasti vikaan puolukan kukinta-aikaan. Kaiken lisäksi tutkimallani alueella marjat karisivat kovin herkästi. Ne olivat läpikuultavia, kuin pakkasen puremia, vaikka käsittääkseni yöpakkasia tai hallaakaan ei ole ollut vielä täällä päin.

 

Tatteja ei näkynyt tällä kertaa missään. Mitähän varten luonto puskee tonneittain tatteja muutamassa päivässä? Herkkutattien lisäksi kaikki muutkin tatit olivat samaan aikaan poimittavissa. Hirveää haaskausta näin ihmisen näkökulmasta. Kantarelleja löytyi jonkin verran, samoin vaaleaa orakasta, joka on mukavan kiinteä ja maukas sieni. Lampaankääpää löytyisi halukkaille. Itse en ole siihen tykästynyt. Sanovat, että se olisi vaikeasti sulavaa. Varmaan trehaloosi-intolerantit kärsii siitä. Olisiko turhaa ennakkoluuloa? Suppilovahverot ovat myös nousseet.

 

 

 

 

 

 

Metsäreissuillani olen vähitellen oppinut, että jokin suunnistuslaite kannattaa pitää mukana. Maasto on täällä pienipiirteistä, kuusia ja mäntyjä, pieniä kallioaukeamia ja välillä tiheäkasvuista kosteikkoa. Kun jätän auton tien varteen, laitan kompassin osoittamaan suuntaa, johon pitää kulkea, että pääsee takaisin tielle. Takaisin tullessa on enää päätettävä, kumpaan suuntaan tietä pitää kulkea löytääkseen autonsa. Tälläkin kertaa menin 180 asteen vipuun. Lähdin siis autotietä päinvastaiseen suuntaan kuin piti. Onneksi harharetki jäi lyhyeksi, koska olin koko lailla tien loppupäässä. Kalamies muistaa aina silloin tällöin muistuttaa, kuinka olen kulkenut metsät ja pellot, kun ei ole ollut kompassia. Pitää muistaa ostaa uusi maastokartta.

Autoton päivä Helsingissä

Tuhti tohtori palasi sorvin ääreen. Helsingissä oli 22.9.2010 autoton päivä. Sitä ei tosin välttämättä huomannut, ellei hypännyt julkisiin liikennevälineisiin, missä sai kyytiä alennettuun hintaan. Autoliikenne valui jokseenkin tavanomaisen virtana Hämeentietä pitkin.

Kävin lounastamassa Hakaniemessä entisen työtoverini seurassa, joka nykyään työskentelee Ympyrätalossa. Vihannesravintolassa oli kohtalaisen hyvää latva-artisokkaa. Tosin kalamiehellä on pistämätön resepti, jonka varmaan laitan jonain päivänä jakeluun. Torikahvi oli tuoretta ja varpuset kärkkyivät makupalaa. Työtoveri biologina tiesi kertoa, että kyseessä oli vanha naaras.

Työtoveri ilmeisesti toivoo tapaavansa minut jatkossakin. Hänellä oli varattuna minulle "Suomen sieniopas", mahtava sienikirja, jollainen talousyksiköstämme on puuttunutkin. Kiitän Inkeriä kissojemme puolesta. Isäntäväen hengissä säilyminen on heidän hyvinvointinsa kannalta ensiarvoisen tärkeää.

Autottoman päivän kunniaksi raitiovaunulippu maksoi euron. Päätin siis ajaa koko rahalla Hämeentietä Kurvista Hakaniemeen ja takaisin. Videotoiminnolla varustettu kamera houkutteli kuvaamaan molemmat puolet katua. Jonain päivänä, kun muisti alkaa hämärtyä, sitä voi virkistää katselemalla, minkä näköistä Helsingissä oli vuonna 2010. Videopätkien äänimaailma on melko rauhallinen, koska otokset on tehty arkipäivänä keskellä päivää. Tosin kulmakunnan vapaaherroilla ei kummempaa aikataulua ole, vaan erilaista örisijää saattaa olla liikkeellä milloin tahansa. Tällä kertaa vaunuun osui vain joku matkapuhelimen käyttäjä.





Hämeentien itäpuoli on tunnettu etnisistä ruokakaupoistaan. Länsipuolella on vielä jäljellä perinteisempiäkin kivijalkakauppoja, joista saa kaikkea ovenkahvasta ompelukoneeseen.

 

Myöhemmin huomasin, että ratikkavideointi taitaa olla yleisempikin harrastus.

Autoton päivä toi väistämättä jalankulkijan mieleen, miksi kaupungin ylipäätään pitää pyöriä autoliikenteen ehdoilla. Onhan tuhtitohtorilla ja kalamiehelläkin auto ja sillä ajetaan lähinnä maalle ja takaisin. Tosin myönnän, että viime talven liukkailla sorruin työmatka-autoiluun. Hankien keskellä taiteileminen polvivaivaisena oli ajoittain uhkapeliä. Ennätyslumet korjattiin kyllä ajoradoilta - mutta mihin? Monet lumikasat lojuivat jalkakäytävillä viikosta toiseen. Eräs työmatkareittini oli kapea, muhkurainen ja jäinen kinttupolku metristen kinosten keskellä.

Eräs asia, jota myös ajoittain ihmettelen, on suojateiden sijoittelu, tai oikeastaan niiden puute. Vanhoina hyvinä aikoina suojatie oli joka paikassa, missä jalkakäytävä ja ajorata ristesivät. Jalankulkija siirtyi sujuvasti pisteestä A pisteeseen B tarvitsematta ihmeemmin miettiä reittiään. Nykyään useassa paikassa Hämeentielläkin saa pähkäillä, kumpaa puolta katua kannattaa kävellä mihinkin suuntaan, koska suojatiet on harvennettu minimiin. Väärä reitinvalinta tietää odottelua liikennevaloissa useampaan otteeseen.

Piritorin tammet ovat jo saaneet keltaista sävyä. Kulmilla oli varsin rauhallista. Alueen ympärivuorokautinen poliisivartiointi on käytännössä hävittänyt "vapunviettäjät" ja muut joutilaat Vaasanaukiolta, kuten alueen virallinen nimi kuuluu.

Työrintamalla odotin vähän jännityksellä, miten viime aikojen rasvakeskustelu näkyy vastaanotolla. Tähän mennessä ei juuri mitenkään.Tavanomaista sairasvastaanottoa on pidetty. Akuutit hengitystietulehdukset ovat diagnoosikärjessä joka paikassa. Sitten on erilaista tuki- ja liikuntaelimistön vaivaa ja vammaa sekä pitkäaikaisempia sairauksia kärjessä sydän- ja verisuonisairaudet, pientä toimenpidettä ja lähes kaikkea, mitä yleislääkärin toimenkuvaan voi kuulua. Veroilmoituksen täyttöohjeita ei nykyään kysytä, koska palkansaajat on vapautettu ilmoituksen tekemisestä. Aiemmalta teveyskeskuspäivystäjän uraltani muistan ainakin tällaisen akuutin asian, joka ehkä kuitenkin olisi ollut päivystävän oikeusavustajan alaa.

 

Tässä kohdassa tuhtitohtori lähti Taalintehtaalle.

Kissat hoitavat kissanvirkaa

Mirri on kova saalistamaan. Ihan päivittäin se ei tuo meille ruokaa, mutta joskus päivän saalis saattaa olla runsaampikin. Eilen se oli saanut ainakin pari pientä jyrsijää. Ehkä jonkin myyrän pesue oli lähtenyt maailmalle ja kohdannut sen tavanomaisen kohtalon, että vain pieni osa poikasista selviää hengissä aikuisikään. Todennäköisyysdiagnoosini on, että kyseessä oli Suomen laajimmalle levinnyt jyrsijä, peltomyyrä.

Ensimmäinen eilisistä paisteista päätyi sisäleikkeihin. Se oli jo vainaja. Videopätkässä näkyvä yksilö oli vielä hengissä, eikä Mirriä kiinnostanut sen kantaminen sisälle tai edes saattaminen hengiltä. Yleensä Mirri on kovin tohkeissaan saaliistaan. Se tulee pienellä äänellään toimittamaan asiaa meille.

Mirri on muutenkin aika puhelias ja hyvin sosiaalinen kissa. Tekir avaa suunsa vain asiasta. Se tarkoittaa RUOKAA. Tuhtitohtorin mielestä seurusteleva kissa on hauska otus. Edellinenkin Kissa kertoi paljon asioita. Kalamiestä akkain kälätys joskus kiusaa.

Kun Mirrin kiinnostus myyrään oli lakannut, Tekir tuli tutkimaan saalista. Eipä se näyttänyt sitäkään ihmeemmin kiinnostavan. Suurempaa mielenkiintoa saivat ajoittain osakseen ohilentävät linnut. Lintupaistiakin näkyy talossa silloin tällöin. Se on kissamuotoisen jyrsijäpyydyksen harmillinen sivuvaikutus.  

Rankan metsästyspäivän päätteeksi uni maittoi kissoille. Jotkut väittävät, että kissa on yöeläin. Kalamiehen kissat kyllä nukkuvat yönsä. Se on hyvä, koska talomme vieressä kulkee paikallistie. Harmillista kyllä, se asvaltoitiin muutama vuosi sitten. Siitäpä syntyi varsinainen ralliraitti. Tiehen tehtiin pari pientä nypylää hidasteiksi. Luulen kyllä, että ne todellisuudessa toimivat ralliharrastajien ajanottomerkkeinä. Toinen nypy on pienen mäen päällä meiltä vähän kylälle päin. Toinen on seuraavan mäen päällä meiltä toiseen suuntaan. Väliin jäävä pätkä, jonka varrella talomme sijaitsee, on mainio kiihdytyskaista.

Toistaiseksi Mirri ja Tekir ovat selvinneet hengissä. Ne käyttävät nukkumapaikkanaan kantokorejaan, joita on kummallakin oma. Jostain syystä vain toinen on suositumpi. En tiedä, millä perusteella se valikoituu. Ehkä perinteinen kateus saa toisen tunkemaan itsensä sinne, missä toinen jo on. Myös nojatuoli, jota entinenkin Kissa käytti, kelpaa hyvin

Hei, meillä leivotaan!

Eräänä päivänä kyllästyimme kaupan leipään. Se vain alkoi tökkiä. Taalintehtaan kaupoista saa teollisesti valmistettua leipää. Laatuja on runsaasti, mutta äkkiä kaikki alkoi maistua enemmän tai vähemmän samalta. Leivänsyönti ei ole meillä pääelinkeino, mutta aamupalalla menee pari viipaletta.

Joskus Kemiönsaarella oli leipomo ja Taalintehtaallakin oli myymälä. En ihmeemmin välittänyt Kemiönleivästä, jota useimmiten oli jäljellä lauantaisin, kun viikon raadannan ja perjantaisen Helsingistä ajamisen jälkeen heräsi ostoksille. Joskus onnistui saamaan hiivaleipää, joka oli hyvää. Mutta se oli yleensä loppu, kun meikäläinen kauppaan kerkesi.

Tuhti tohtori pyytää anteeksi elintarviketeknologikollegoilta. Tohtorillahan on menneisyys kemian diplomi-insinöörinä. Tosin elintarviketeollisuuteen en lopulta päätynyt, vaikka olenkin valmistanut leipää Teknillisessä korkeakoulussa. Mutta teollinen leipä ei nyt vain maistu. Leivänteko on mielestäni vaikeusasteeltaan verrattavissa lähinnä heinäntekoon. Ja jos lopputulos ei tällä kertaa ollut täydellinen, tuotteet voi syödä pois ja yrittää paremmalla onnella seuraavan kerran.  

Taikinan tekemisessä käytän apuna konetta, jossa on tukeva taikinakoukku. Se muistuttaa insinöörikoulussa käytettyä laitetta, jonka nimi oli riivaaja - sielunvihollinen voi vaania missä tahansa! Koukun avulla taikinaan saa riittävästi sitkoa. Tosin kotimaisesta viljasta sitkoa ei löydy sillä tavalla kuin Durum-vehnästä, mutta hyvää leipää tästäkin tulee. Jauhot ovat paikallisen Kemiön myllyn tuotantoa. Sämpyläjauho on kokojyvää, melko karkeaksi jauhettua. Käytän lisänä vähän tavallisia vehnäjauhoja sitkon lisäämiseksi.

Taikinan tarkkaa reseptiä on vaikea antaa, koska en käytä mittalaitteita. Taikinakoneen kulhossa mahtuu nousemaan reilun puolen litran taikina. Sen verran vettä, loraus rypsi- tai oliiviöljyä, suolaa, sokeria ja hiiva. Öljyn määrä on reilu puoli desilitraa, noin. Sokeria laitan ehkä pari ruokalusikallista. Hiivahan käyttää ravintonaan lyhytketjuisia hiilihydraatteja, mieluiten sokeria. Jauhon tärkkelys hajoaa sokereiksi viljan sisältämien amylaasientsyymien avulla, mutta prosessi vie jonkin verran aikaa, joten hätäinen leipuri douppaa hiivan antamalla sille sokerit heti. Ripaus sokeria mielestäni myös parantaa makua, kunhan leivästä ei tule pullaa. Suolaa kannattaa laittaa jonkin verran. Tähän satsiin laitoin reilun teelusikallisen. Vähän enemmän olisi voinut olla taikinan rakenteen kannalta edullista, mutta yksi kotileivän etu kaupalliseen tuotantoon verrattuna on vähäsuolaisuus, joten tyydyn mieluummin vähän likilaskuiseen tuotteeseen, kuin lisään turhaan natriumin saantia.

Sämpylät nousivat, tai levisivät, komeasti. Paistoin niitä parikymmentä minuuttia kovimmalla lämmöllä, mitä uunimme tuottaa eli 250 astetta. Paiston jälkeen minulla oli nippu toisiinsa takertuneita sämpylöitä. Mutta ne saa toisistaan irti ja kuten sanottu, ne voi syödä pois ja yrittää uudelleen.

 

Aamusämpylään tulee levitettä, leikkelettä tai juustoa ja vihanneksia. Olen pitänyt kesäisin sen verran kasvimaata, että saan sieltä sileälehtipersiljaa. Muutama lehti leivän päällä antaa mukavasti makua. Lisäksi käytän kesäisin paikallisia tomaatteja, joita saa sekä kylän kaupoista että tienvarren maatilamyymälöistä.

Ja nyt: "Afiyet olsun!" kuten turkkilainen sanoisi.