keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Taalintehtaan joulumarkkinat

 
Taalintehtaalla järjestettiin 14.12.2014 joulumarkkinat. Markkinat olivat toiset historiassaan, joten voidaan puhua jo perinteestä. Kuulemma joskus on yritetty markkinoita pääsiäisen aikoihin, mutta silloin ei väki ole samaan tapaan liikkeellä kuin jouluna. Pääsiäiseen kuuluu paikkakuntalaisten mielestä kukkia ja suklaamunia eikä sitten muuta. Pääsiäisen ajankohtana kesäasukkaatkaan eivät vielä ole hakeutuneet seudulle, joten pääsiäismarkkinoita ei taideta nähdä ensi keväänä.

Taalintehtaan torin joulukuusi, taustalla Rosala handelsbod.
 Markkinapäiväksi osui upea sää. Sitä ennen oli myrskynnyt ja satanut kaatamalla kolme päivää, mutta sunnuntai oli kaunis, aurinkoinen ja lämmin päivä. Lämpöä oli enimmillään nelisen astetta.

Vanha verstas tiilirakennuksen takana. Oikealla Pesula-Posti-Matkahuolto.

Jouluista ohjelmaa.

 Markkinat järjestettiin vanhassa verstaassa. Pitopaikka oli vallan mainio. Se on juuri sopivan kokoinen paikkakunnan tarpeisiin. Vanha verstas on maalattiainen kuonatiilestä rakennettu talo. Yhteen nurkkaan oli tehty vesivanerista tasanne kahvilaa varten. Kesäisin paikka palvelee jazzjuhlia sateen sattuessa. Sade ei sattunut markkinapäivänä.










Julias Fisk on esiintynyt myös Helsingin silakkamarkkinoilla.
Myyjiä varmasti oli muualtakin kuin Kemiönsaarelta. Kojuja oli vieri vieressä, ja ostajiakin näkyi liikkeellä runsaasti. Vaikutti siltä, että tavarat vaihtoivat omistajaa. Paikalla oli myös ohjelmaa, jota tosin en jäänyt seuraamaan. Sain hankituksi itselleni paketin riisipuuroa hintaan 3€ ja postikortteja, jotka esittävät paikkakunnan rakennuksia.

Kolmen euron riisipuuro saalistettuna kotiin.
Markkinapäivän sää oli kerrassaan keväinen.


keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Kun kuulen sanan strukturointi, poistan varmistimen

Olen aiemminkin kirjoittanut potilastietojärjestelmien ihmeellisyyksistä ja siitä, miten niiden koukerot syövät potilaan ja lääkärin välistä aikaa. Hiljakkoin luin lääkärilehdestä artikkelin, jossa kerrottiin, miten eräässä toimintayksikössä oli saatu järjestystä potilaskirjauksiin uuden potilastietojärjestelmän avulla.

Artikkelissa kerrottiin, kuinka laboratoriotutkimukset ja muut tutkimustulokset löytyivät uudessa järjestelmässä helposti. Se lienee tietojärjestelmän perusvaatimuksia. Mutta sitten oli uhrattu paljon tilaa sen kehumiselle, miten hienoa on, että lääkärit eivät enää voi kirjoittaa ns. esseemuotoisia potilaskertomuksia, vaan kertomus on strukturoitu eli rakenteistettu. Teksti siis pitää kirjoittaa tietyn kaavan mukaan, eri asiat omiin lokeroihinsa, tai muuten antaa tekstipätkälle tunnusmerkki, onko se esitietoja, statusta vai jatkosuunnitelmaa vai jotain muuta noin kymmenestä muusta aihepiiristä, joita kekseliäimmät strukturoijat ovat luoneet.

Tällä hetkellä kolmen työpaikan loukussani käytän kolmea ohjelmaa. Yksi niistä koki keväällä täydellisen muodonmuutoksen samalla, kun ohjelmaan ympättiin e-reseptimahdollisuus. Ohjelman aiempi versio oli pieni, näppärä peli, jossa ei hirveästi haitannut, että teksti piti kirjoittaa vähintään kahteen laatikkoon: "ananmneesi" ja "status". Laatikot olivat allekkain samassa näkymässä, eikä siirtyminen paikasta toiseen vaatinut hirveästi oikean ruudun hakemista ja hiiren klikkailua. Nyt samaa ohjelmaa ei, valitettavasti, tunnista entisekseen. Tekstin strukturointia on lisätty. On tulosyy, anamneesi, status ja jatkosuunnitelma. Kirjoitusruudut ovat perustilassa melko kapeita ja niihin osuminen hiiren kursorilla on työlästä. Jotta kaikki olisi mahdollisimman hankalaa, kirjoitusfontti on pienempää kuin tekstinkäsittelyohjelma Wordin pienin fontti, 8.

Toinen käyttämistäni ohjelmista on uusintapainos TT2000:sta. Siinä on suunnilleen samat ongelmat kuin ennenkin. Varsinainen konnankoukku on sisäänkirjautumistilassa. Kirjaudun ohjelmaan, teen kaikki temput, mitä muistan. Mutta ruudulle ei ilmesty päivän työlistaa. Se onkin piilotettu sisäävetovalikkoon vasemmalle. Jos ei tätä tiedä tai muista, niin saa aikansa ihmetellä, mitä sinä päivänä pitikään tehdä. Ja tekstiä pitää taas jakaa ruutuun jos toiseenkin. Fonttikoko on luettavaa.

Doctorex, eli nykyiseltä nimeltään Dynamic Healt, on ainoa ohjelmista, joka ei pakota sovittamaan tekstiä lokeroihin. Kun vertaa kertomuksia toisiin ohjelmiin, en näe suurtakaan eroa siinä, onko kollega saanut ohjelman opastusta siitä, missä järjestyksessä asiat pitää kirjoittaa ja onko niillä ehkä jokin otsikko edessään. Mielestäni lääkärin tai hoitajankin älykkyystasolla varustettu henkilö osaa saada pointin esille toisen kirjoittamasta tekstistä, vaikka se ei olisi täsmälleen jonkin kaavan mukainen.

Mielestäni ohjelman tuotoksessa on strukturointia sangen runsaasti jo siinä, että on ainakin kertomustiedot, tutkimukset, lääkkeet ja lähetteet. Ne muodostavat kaikki omat kokonaisuutensa, ja tällaisella jaottelulla on mielestäni täydet perusteet. Mutta näprääminen sellaisen tekstin strukturoinnin parissa, mitä monet ohjelmat vaativat, on kyllä akateemisen koulutuksen saaneiden pilkkaamista ja kertakaikkista ajan hukkaa.


keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Hopeakurssia

Tuhti tohtori päätti loppukesästä ottaa syksyksi jotain käsityöharrastusta Työväenopistosta. Hopeaketjukurssin kertaus ei oikein kiinnostanut. Tarjolla on ollut myös muuta hopeatyötä. Kun meikäläinen havahtui, kaikki suomenkieliset kurssit olivat menneet. Niinpä päätin kirjata itseni ruotsinkieliselle kurssilleOlin jo lähes unohtanut ilmoittautumiseni, mutta onneksi opisto muistutti siitä sähköpostitse. Maksoin maksuni ja lähdin Itäkeskuksen Stoaan marraskuisena lauantaina.

Kurssin pitäjä on kultaseppämestari, joka puhuu ruotsia hyvin selkeästi ja kohtalaisen hitaasti. Muutkin kurssilaiset puhuvat selkeästi, joten lievästi puutteellisella kielitaidollani pärjäsin hyvin.

Ensimmäisellä kerralla käytiin läpi materiaaleja ja sitä, mitä kukin oli aikonut tehdä. Jotkut kurssilaiset olivat jo toista kertaa asialla ja heillä oli selvät sävelet siitä, mitä he aikoivat tehdä. Itse olin ajatellut rintarossia, mutta se ajatus tyrmättiin heti. Sitä saa kuulemma yrittää ehkä keväällä, kun kurssi jatkuu.

Nyt oli tarkoitus tehdä jotain melko yksinkertaista, kuten riipus. Kokeneilla kurssilaisilla oli mukanaan mm. hopealusikoita, joista heillä oli tarkoitus katkoa varret ja tehdä koristeellisesta varren osasta yksi koru ja lusikkaosasta toinen. Itse en keksinyt muuta kuin kissat. Aikani mietittyäni piirsin pari kissan kuvaa. Olin niihin kohtalaisen tyytyväinen. Opettaja neuvoi, minkä paksuista levyä kannattaa hankkia. Levyä saa ainakin Etelärannasta. Sieltä se olisi kuulemma pitänyt tilata etukäteen, että saisi varmasti haluamansa määrän. 

Koska olin työllistetty viikolla ihan oikean vastaanottotyön lisäksi sellaisella hommalla, että avi:sta piti saada IAH-koodi tai OIV, kuten minua valistettiin. Se tarvittiin, että voisin jatkossakin kirjoittaa e-reseptejä mm. Valiolla. Avi:ssa oli tasan kaksi henkilöä, joilta koodin saattoi saada - puhelimitse. Maanantaina paikan tietojärjestelmät olivat nurin, joten kukaan ei saanut koodeja. Omistin tiistain ja keskiviikon sille, että yritin soittaa avi:in. Kännykästä ei voi jonottaa loputtomasti, enkä ikinä osunut sellaiseen väliin, että jonottajia ei olisi ollut. Olin jo ajatellut, että lähden työpaikalle jonottamaan lankapuhelimesta, mutta kuin ihmeen kautta, klo 08.00 torstaiaamuna joku vastasi ja sain tarvittavat loitsut. Onnekseni hopeakaupassa ei ollut kiirettä, ja sain perjantaiaamuna pienet levynpalat pelkästään menemällä paikalle rahojen kanssa.

Luonnokseni alkoivat kotona näyttää vähän suurilta koruiksi. Pienensin niitä kopiokoneella. Toisena kurssipäivänä päätin aloittaa hankalammasta sahattavasta. Se esittää meidän Tekiriä kerjäämässä ruokaa. Piirros liimataan hopealevylle erikeeperillä. Sitten sahataan. En ollut päästä alkuun, koska kaikki sahaustelineet oli varattu. Sen verran sain opastusta, että sain kotona sahaukseni loppuun. Omistan sahanpokan ja pihistin käyttämäni terän kotikäyttöön. Se ei ole vieläkään poikki.


Pihtejä


Hiontavälineitä, ylinnä kiillotuspastaa
Vasaroita moneen lähtöön ja tanko, jonka päällä voi suurentaa sormusta tai pyöristää litistyneen



Sahanpoka ja terä, terän voiteluaineeksi kynttilää, kultasepän vasara ja alasin





Kurssi päättyikin tällä erää tähän. Opettaja joutuu olemaan sairaslomalla, joten joululahjoiksi ei tekeleistä ole. Voisin tietysti yrittää hioa reunoja ja takoa sahaustani johonkin muotoon, mutta luulen, että nämä toimet vaativat vähän asiantuntijan neuvoa. Litteästä levystä sojottavat ulokkeet varmaan taipuvat helposti käytössä, joten niitä pitäisi takoa johonkin muotoon. Takomalla hopea myös kovettuu, jolloin se ei taivu niin helposti.
 
 



Ruotsiksi metallin takominen muotoon on ciselera. Suomeksihan käytetään termiä pakottaa. Pakkokeinot ovat ylipäätään mielestäni vastenmielisiä. Ruotsiksi metallin muokkaaminen onkin paljon ystävällisemmän kuuloista puuhaa. Mutta se saa nyt odottaa kevääseen.

Tässä oli sahattava kuvio

torstai 9. lokakuuta 2014

Sotea kenelle ja millä rahoilla?

HS kertoi 2.10.2014, että Kansaneläkelaitos (Kela) on ilmaissut kantanaan uuteen sote-lakiehdotukseen, että yksityiset ja julkiset palveluntuottajat laitettaisiin samalle viivalle ja sote-asioista päättävät voisivat sallia kunkin palveluntarvitsijan valita kenet haluaa palvelujensa tuottajaksi.

Palveluntarvitsijalla ilmeisesti tarkoitetaan lääkärin apua kaipaavaa ihmistä, joka siis saisi itse valita sen tahon, jonka puoleen kääntyy ongelmassaan. Todennäköisesti valtaosa tähän kategoriaan kuuluvista ongelmista koskisi (akuuuttien) sairauksien hoitoa, jota etenkin pääkaupunkiseudulla haetaan ahkeraan yksityisiltä lääkäriasemilta.

Kansaneläkelaitoksen näkemys kuulostaa ainakin lehtikirjoituksen perusteella jokseenkin yksipuoliselta ja tuntuu lähinnä siunaavan nykykäytännön. Siis esim. äkillinen sairaus, joka vaatii joko lääkärikäyntiä tai lääkärintodistuksen työntantajalle, maksetaan osittain yhteiskunnan varoista -  kuten nykyäänkin. Kansaneläkelaitoksen pääjohtaja Liisa Hyssälä huomauttaa, että koko lääkäripalvelu ja ihmisten pääsy lääkäriin on riippuvainen yksityisistä palveluista (http://yle.fi/uutiset/kela_puolustautuu_miljoonia_yksityislaakarikaynteja_vuosittain__tuskin_niita_hevilla_vahemmaksi_saadaan/7518261).

Kelan johtajien ilmaisema mielipide kuvastaa valitettavan kapeaa näkökulmaa terveydenhuoltoon, yksittäisen ihmisen käyntiä lääkärinvastaanotolla. Siitä jokaisella lääkäripalveluja tarvinneella on omakohtaista kokemusta, mutta luulisi Kelan johdolla olevan laajempaa näkemystä. Se työ, mitä julkisella puolella eli terveyskeskuksissa tehdään vastaanoton lisäksi, tuntuu jäävän näkymättömiin jopa näiltä ihmisiltä, joiden vastuulla on suuri osa terveydenhuollon rahoista.

Terveyskeskuksissa lääkärien työajasta kuluu johtavien lääkäreiden arvion perusteella keskimäärin 58 % avosairaanhoidon vastaanottotoimintaan. Työpanoksesta 13 % kuluu ennaltaehkäisevään terveydenhuoltoon ja 12 % työhön terveyskeskusten vuodeosastolla. Vajaan 10% siivun työajasta haukkaavat kotisairaanhoito, työterveyshuolto ja muu toiminta (Heidi Mäenpää, SLL 7/2013 vsk 68, s. 514-515). Nämä tehtävät, jotka eivät näy vastaanottohuoneen oven avauksella, ovat lakisääteisiä. Yksikkö, joka keskittyy vain sairaanhoitoon, kuten monet yksityisistä lääkäriasemista tekevät, näyttävät ovenavausten perusteella toimivan julkista terveydenhuoltoa huomattavasti tehokkaammin.

”Ovenavausindeksi” tuntuu olevan suosittu tehokkuusmittari. Tuotantotalouden professor Paul Lillrank kirjoitti melko tasan kymmenen vuotta sitten miten Mehiläisen lääkärikapasiteetin käyttöaste on liki 90% ja 40% ajoista varataan samana päivänä (http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Ty%C3%B6+ei+ole+naisen+vapauden+ehto+/aaHS20041003SI1VS05100?src=haku&ref=lehdet%2F). Ovenavausindeksillä mitattuna siis Mehiläinen olisi suunnattoman paljon tehokkaampi kuin julkinen terveydenhuolto. Lillrank tosin vesittää oman viestinsä lääkärikapasiteetin käyttöasteella kertomalla, että suuri osa ajoista varataan samana päivänä. Sehän ei voi tarkoittaa muuta, kuin että Mehiläisen vastaanotolle pyrkivät ovat enimmäkseen äkillisesti sairastuneita. Terveyskeskus hoitaa alueensa väestön ikään, terveydentilaan ja varallisuustasoon katsomatta. Alueilla, missä yksityistä lääkäritarjontaa on paljon ja väestön varallisuustaso sen sallii, akuuttivaivoissa hakeudutaan herkästi privaattiin.

Pari Lillrankin termiä, uusavuttomuus ja uusvaativuus, lienevät kyllä osaltaan syynä lääkäripalvelujen kysynnän kasvulle. http://www.google.fi/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&source=web&cd=32&ved=0CCIQFjABOB4&url=http%3A%2F%2Fwww.taja.fi%2Fclient-data%2Ffile%2FLillrank.ppt&ei=bnM2VMXhFqPIyAOB1oCYDg&usg=AFQjCNGcbyU7E4pYOJAnwFEPzkQOsVayCw&sig2=8qI7iCWr_CDSKHU3MU8Tgw

Tuhti tohtori toimii edelleen vanhoilla päivillään lääkärinä, privaatissa, kuinka muuten. Virkalääkäriksi ei ehkä enää kelpuutettaisi eikä fyysinen terveydentilakaan salli oikein pitkiä työpäiviä eikä -viikkoja. Totta tuntuu olevan se, että ajoista huomattava osa varataan samana päivänä. Yleislääkärinä toimiessa päivän alussa työlistalla saattaa olla yli puoletkin ajoista vapaana. Ne täyttyvät yleensä melko nopeaan.

Uusavuttomuus kyllä tuntuu lisääntyneen, eikä se sinänsä ole ihme. Työn perässä muutetaan pääkaupunkiseudulle ja muihin isoihin keskuksiin kaukaakin. Sinne kauas jäävät vanhemmat ja muu tukiverkko, jolta voisi saada apua, jos vaikka flunssa iskee. Nyt meikäläinen saa olla se mummo, joka neuvoo juomaan lämmintä mehua ja ottamaan parasetamolia kuumeeseen. Uusvaativuus ehkä näkyy siinä, että nuo mummon ohjeet voisi antaa terveydenhoitajakin, mutta nimenomaan lääkärin vastaanotolle ihmiset haluavat päästä. Toisaalta terveydenhoitajan palveluja privaatissa on käytännössä saatavilla vain työterveyshuollon asiakkailla, joten muilla ei juuri muuta vaihtoehtoa ole, kuin varata aika lääkärille. Sitten on vielä oma ongelmansa, kun monet työnantajat vaativat nimenomaan lääkärin todistusta sairaudesta, jos sairaus estää työnteon.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä sote-sopasta lopulta kehkeytyy. Osa kunnista tuntuu tarttuneen Hyssälän täkyyn tosissaan. Ovat ulkoistaneet koko terveydenhuoltonsa yksityiselle palveluntarjoajalle. Tämä ei tosin tainnut olla Hyssälänkään sanoma. Jotkut ovat sitä mieltä, että sotea ajetaan kuin käärmettä pyssyyn, ja kuntien kuuleminen on vain silmänlumetta. Nähtäväksi jää. Siinä vaiheessa ehkä tuhti tohtorikin on jo malttanut jättää työtelämän.

PS. Heinäkuun alussa istutetut gladiolukset kukkivat Taalintehtaalla.






sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Syksyn satoa

Vuoden 2014 syksy on ollut monella tapaa satoisa. Tatteja saatiin aikansa. Sitten oli muitakin sieniä. Syyskuun alun jälkeen en ole oikein ehtinyt metsään, mutta erilaista puissa kasvavaa on ollut runsaasti tarjolla.

Luumuja on ollut taas tänä vuonna. Viimeksi oli suurempi luumusato kolme vuotta sitten. Kemiönsaarella kasvaa yleinen punaluumu, jota on ollut vanhastaan puutarhoissa. Sitä löytää villipensaina vanhoilta talonpaikoilta. Istutin meidän pihalle luumun taimia muutama vuosi sitten. Pikku taimet ovat kasvaneet jopa nelimetrisiksi puiksi, joista luumujen keruu on vähän hankalaa. Lisäksi yksi synkkä ja myrskyinen yö näyttää varistaneen pihan luumut. Mutta eräästä villipensaikosta niitä vielä löytyi.



Täällä on luumuissa samoin kuin omenoissa muumiotautia, mutta runsaana luumuvuonna näitä "marjoja" saa kyllä helposti ämpärillisen, vaikka jättää taudin pilaamat yksilöt poimimatta. Luumut ovat todella melko pieniä, mutta vastaavasti kivikin on pieni. Hedelmät ovat kypsinä erittäin makeita. Valitettavasti ne pilaantuvat nopeasti, joten ne pitää joko syödä, pakastaa tai valmistaa muuksi säilykkeeksi pian poimimisen jälkeen.

Omenoita on myös ollut meidän puissa ihan mukavasti. Kaikki tontin omenapuut ovat villejä, itsekseen ilmestyneet paikkoihinsa. Yksi puu tuottaa varhaisomenoita, jotka muistuttavat hieman valkeaa kuulasta. Sen puun ongelma on, että omenat varisevat sillä sekunnilla kuin olisivat syöntikypsiä. Toinen puu tekee suuria ja kauniita hedelmiä, joissa ei ole lainkaan happoa. Tuoreena ne eivät oikein maistu, mutta olen tehnyt niistä chipsejä pienellä lämmöllä kuivaamalla. Silloin hapon puute on pikemmin etu. Yksi villi puu tuottaa vähän Melban makuisia hedelmiä. Ne jäivät kovin pieniksi tänä vuonna, kun heinäkuu oli niin kuiva ja puu kasvaa kallionkolossa, jossa humusta on vähän.


Kolmas kuluvana syksynä erittäin näkyvä tuote on pihlajanmarjat. Ne loistavat punaisena hehkuna ympäri tonttiamme. Kävin maistelemassa marjoja ja totesin, että rinteessä auringonpaisteessa kasvaneissa pihlajissa marjat ovat hyviä. Niissä ei ole liikaa happoa eikä tanniinia. Alkoi tehdä mieli kerätä niitäkin talven varalle. Joskus olen valmistanut pihlajanmarjahyytelöä, joka maistui hyvin liharuuan kanssa.

Tällä erää ajattelin pihlajanmarjasosetta, koska tutkimukset ovat osoittaneet, että marjoissa ja hedelmissä hyödyllisin osa onkin kuoret ja hedelmämalto eikä niinkään mehu, joka perinteisesti on otettu talteen ja heitetty kaikki kiinteä pois. Pihlajanmarjasosetta voisi ehkä valmistaa samalla laitteella, jolla olen tehnyt sosetta ruusunmarjoista. Se on lihamyllyn näköinen laite, joka erottaa ruusunmarjoista siemenet, ja siemenetön sose tursuu laitteen suuttimesta. Pitänee tutkia, pidättääkö laitteen siivilä pihlajanmarjan siemenet. Soseesta saisi marmeladia tai sitä voisi käyttää puuron mausteena puolukoiden tapaan.

Pitäisi vain ehtiä ennen tilhiä.



 

Ja sitten tietysti ruusunmarjat. Ensi katsomalla luulin, ettei niitä tulisi poimittavaksi asti. Mutta mäessä tontin yläosassa niitäkin oli paikoin runsaasti. Niiden poimiminen on oma taiteenlajinsa. Olen todennut, että paras asuste poiminnassa on öljykangastakki. Siihen eivät koiranruusun käyrät piikit tunkeudu kovin helposti. Lisäksi kannattaa varustautua nahkakäsineillä. Itse marjat olen irrottanut tavallisen marjapoimurin avulla.

Ruusunmarjoista olen tehnyt sosetta, jonka pakastan pieninä annoksina. Soseesta saa klassista ruusunmarjakiisseliä, joka on todella hyvää. Siinä on mielenkiintoinen vaniljainen makuvivahde. Erityisherkkua siitä saa, jos käyttää lisukkeena kermavaahtoa - edellyttäen, että on kermavaahdon ystävä. Ruusunmarjakeitto maistuu puuron höysteenä.



Tontilla retkeillessäni kissat ovat usein mukana. Varsinkin Tekir on innolla tutkimassa kaikkea, mitä maastosta löytyy. Se esittää kaikki temppunsa, joista yksi on puukiipeily. Toisin kuin edeltäjänsä, se kiipeää vain reiluun pariin metriin ja osaa tulla itse alas. Mirri on vanhemman ladyn tapaan hieman vähemmän riehakas. Se tulee kyllä usein esille seuraamaan, mitä tapahtuu, mutta jos siihen kiinnittää huomiota, se on tekevinään omia puuhiaan, joihin kuuluu reviirimerkintöjen tarkistaminen.


keskiviikko 27. elokuuta 2014

Sieniä sateella

Merkillinen kesä on kulunut ja kääntynyt syksyn puolelle. Kesäkuu oli kerrassaan arktinen. Polttopuita kului ja talvivaatetuksessa saatiin kulkea. Sitten tuli heinäkuu ja hellejakso, joka sivusi valtakunnan ennätystä. Ja nyt on ilmeisesti tullut syksy. Pari viikkoa on satanut joko ajoittain tai sitten enemmän tai vähemmän kaatamalla koko ajan.




Tänään oli kaunis päivä aina illan suuhun asti, jolloin vaihteeksi melkoinen sadekuuro huuhteli maiseman. Ennen sadetta kerettiin sieneen. Olin löytänyt kantarelleja yhteen ruokaan jo heinäkuun lopussa, koska hellejaksollakin ukkoskuurot ajoittain kastelivat maastoa jonkin verran.

Heinäkuisia kantarelleja


Mutta tänään osuttiin oikein jättipottiin. Mentiin vanhaan kantarellipaikkaan. Siellä oli joku käynyt ennen meitä, joten se saalis jäi melko köyhäksi. Mutta kun käännettiin selkä kantarelleille, löytyi uskomaton määrä upeita herkkutatteja.

Kantarellit näyttävät kovin pieniltä herkkutatin rinnalla.

Tatteja rivissä.


Pieniä kaunokaisia.






Herkkutatti ei ole jokavuotinen herkku. Pari vuotta sitten oli mahtava tattikausi. Herkkutatteja pursui metsässä, kunhan vain vaivautui paikalle. Kausi ei kestänyt kauan, ja hirvikärpäset olivat todellinen riesa. Siltä vuodelta on vieläkin kuivattua tattia varastossa.

Tälläkään kertaa ei vältytty hirvikärpäsiltä, vaikka ne eivät hyökänneet kimppuun sellaisina parvina kuin edellisenä tattivuonna. Ilmeisesti sienisääsket eivät ole päässeet liikkeelle sateen takia, koska isommatkin tatit olivat säästyneet toukilta.


Täysin toukattomia sieniä!


Pienellä vaivalla saatiin kaksi koria täyteen tatteja. Niistä syntyi jonkinmoinen tattirisotto. Paikkakunnan risottoriisit eivät ole oikein ensiluokkaisia, mutta sitä ehkä hieman kompensoi tattien ehdottoman ensiluokkainen laatu. Kalamies kävi vielä hakemassa ahventa, joten saataneen jossain muodossa myös ahvenfileitäkin tattien kanssa lähipäivinä.

Päivän saalis.

perjantai 30. toukokuuta 2014

Nokkossoosia

Toukokuu on parasta aikaa valmistaa nokkosia ruuaksi. Meillä on usein tehty nokkosmuhennosta. Se sopii kalaruokiin. Nokkosmuhennoksella voi myös täyttää piirakan. Siihen voi terästykseksi laittaa vaikka fetajuustoa sekaan.


Syötävän hyviä nokkosia.
 Kun nokkoset ovat alle parinkymmenen sentin mittaisia versoja, niistä voi poimia latvat syötäväksi. Samalla tulee kitketyksi paikka, missä niiden ei ehkä haluta kasvavan. Jotkut poimivat nokkosista pelkät lehdet, mutta itse olen ottanut pienemmät versot kokonaisina. Kun ne eivät ole kovin puutuneita, ne kypsyvät nopeasti syötävään kuntoon.
 
Versoista poimitaan latvaosat.

Kannattaa kerätä reilu satsi kerralla.
Versoja saa olla reilusti. Satotilanteesta riippuen poimin joko puolikkaan tai kokonaisen pesuvadillisen. Kumikäsineet ovat välttämättömät. Tekstiilikäsineet eivät suojaa nokkosen poltinkarvoilta. Versoja voi vähän ravistella ennen poimimista, jos niitten päällä on jotain kariketta. Mielellään kannattaa poimia paikasta, missä ne eivät pääse pahasti multaantumaan esim. rankkasateella.
 
Nokkoset ryöpätään eli keitetään väljässä vedessä sen verran, että versot nuutuvat. Keitetyt nokkoset eivät polta - paitsi, jos ovat kuumia - joten niitä voi käsitellä ilman käsineitä. Itse olen leikannut ne melko karkeiksi paloiksi. Kypsyessä lehdet hajoavat. Senkin vuoksi otan mukaan varsia, että ruokaan tulee jotain rakennetta.
 
Olen freesannut nokkosia vähän aikaa voissa. Sitten lisään jauhoa, joka saa myös vähän aikaa paistua. Liemeksi laitan maitoa ja mausteeksi muskottipähkinää. Maitopohjaiseen ruokaan laitetaan suolaa vasta, kun ruoka ei enää kiehu.
 
Reilun soosin saa, kun ottaa pesuvadillisen nokkosenversoja, noin sata grammaa voita, puolitoista desilitraa vehnäjauhoa ja 7-8 desilitraa maitoa. Muskottipähkinää maun mukaan ja ripaus suolaa lopuksi.
 
Lähes valmista.
 
 
Nokkonen on tyypillinen kalan kaveri. Meillä sattui olemaan pakastettuna kalamureketta. Se on helppo lämmittää paistinpannussa viipaleina. Tuore kala olisi tietenkin parasta, mutta aina ei kala ole syönnillään.
 
Kalamureke on helppo lämmittää paistinpannulla.
 
Jääkaapissa oli puikulaperunoita, joista saa helposti vaikka uuniperunoita. Puikulat myydään nykyään varsin hyvin pestyinä, joten niistä ei tarvitse raaputtaa multaa pois. Riittää, kun huuhtoo vedessä. Uuniperunat syntyvät, kun leikkaa perunat pitkittäin lohkoiksi. Uunivadille öljyä ja mausteita. Oregano sopii hyvin. Vähän suolaa perunoillekin voi laittaa. Sitten sekoitetaan koko satsi ja heitetään kuumaan uuniin reiluksi puoleksi tunniksi.
 
Uuniperunoita lisukkeeksi.

 
Afiyet olsun!
  

torstai 8. toukokuuta 2014

Äiti ottaa kopin ja avaa haasteellisen paitulin


Äitienpäivä näyttää tuovan mainoksiin paitulin. Pai tuli. Joskus lapsuudessani pai todella tuli USA:sta. Sillä nimellä kutsuttiin tietyntyyppistä piirakkaa. Laakea vuoka vuorataan taikinalla ja sisustetaan jollain täytteellä. Siten koko teos peitetään taikinalla ja paistetaan uunissa. Lopputuloksena pitäisi olla piirakka, jossa on rapea kuori ja mehevä sisus. Mutta paituli, mikä se on? Onko se paita, joka vähän epäonnistui? Piirakka, josta tulikin pannukakku.

Kuvissa paituli näyttää olevan paitaa pidempi. Tuttu t-paitahan yleensä on vähän vyötärön alapuolelle ulottuva vaatekappale. Yöpaitakaan paituli ei oikein ole. Itse en ainakaan pidä yöpaidoista, joiden helma jää polven yläpuolelle. Yöpaitaa pitää mielestäni voida käyttää kotiasuna, jolloin yksi sen tärkeä funktio on istuessa peittää reidet. On vastenmielistä istua tuolilla, jos paitulin helma painaa reisiä. Jos taas istun nojatuolissa jalat nostettuina jakkaralle, yöpaidan täytyy suojata reisiä niitten päällä olevalta tietokoneelta. Jos eristävää tekstiiliä ei ole, tietokone alkaa äkkiä hiostaa. Paituli ei siis tule kyseeseen.

Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) tutkija Raija Moilanen käsitteli haasteellinen-sanaa Kuukauden kielijutussa jo vuonna 2010. Hän toteaa, että sanaa käytetään usein peittämään jotain, mikä olisi voinut olla vaativaa, vaikeaa tai hankalaa. Toisaalta jokin asia voi olla myös positiivisesti haasteellinen eli houkutteleva tai kiehtova. Moilasen kirjoituksessa on esimerkkejä siitä, miten haasteellinen-sanan käyttö saattaa peittää asian todellisen luonteen ja jopa johtaa harhateille, kun asian luonne on piilotettu monimerkityksisen sanan taakse.
 
Toinen hauska juttu, jossa käsitellään haasteellisuutta, on Karjalan Heili -lehden Arttu Käyhkön kirjoittama pakina nimeltä ”Haasteellinen tahtotila”. Käyhkö kirjoittaa hykerryttävään tapaan siitä, miten haasteellinen-sana voi naamioida asioita, jotka muilla, paremmin asiaa kuvaavilla termeillä kerrottuina saattaisivat antaa vaikkapa yrityselämän tapahtumista suorastaan negatiivisen kuvan.
 
Meillä on kaksi kissaa. Jotkut tutut jaksavat ihmetellä, miksi meillä ei ole vastaavaa määrää esim. koiria. Yleensä olen vastannut, että kissassa on enemmän haastetta. Kissa siis taitaa olla haasteellinen eläin.

 
Ottaa koppi löytyy Kotuksen vuoden 2013 sanapoiminnoista merkityksillä: tarttua tilaisuuteen, innostua asiasta, puuttua asiaan. Tätä sanaparia ei ole listattu Kotuksen inhokkilistoille.
 
Itselleni kopin ottaminen tuo väistämättä mieleen pesäpallon. En ollut kovin hyvä siinä lajissa, mutta koulussa se oli pakollinen liikuntamuoto. Pesäpalloa pelataan valtavan suurella kentällä, jossa pitäisi juosta nopeasti pesältä 1 pesälle 2 ja niin edelleen. Sitten pitäisi osua pienehköön palloon hammastikun levyisellä mailalla. Palloa pitää lisäksi heittää pitkiä matkoja. Heittäminen ei koskaan ole ollut parhaita puoliani, ei myöskään kopin ottaminen.

Pesäpallon ainoa hyvä puoli on se, että se tuo mieleeni pari juttua vastaanotoilta aikojen takaa. Saan aina urheilulääketieteeseen erikoistuneet kollegat kateudesta vihreiksi kertomalla, että vastaanotollani on käynyt japanilainen pesäpalloilija. Toinen juttu liittyy nuoriso-ohjaajaan, jolla oli murtunut kämmenluu. Kun olin kipsannut käden, tiedustelin, tarvitseeko hän sairaslomaa. Siihen nuoriso-ohjaaja totesi veikeä pilke silmäkulmassaan, että pysyy se pesäpallomaila yhdessäkin kädessä.

Avata on yksi vanha sana, joka on otettu uudiskäyttöön, josta en pidä. Kotuksen sivuilta löytyy Lasse Koskelan mainio blogiteksti, joka on samoilla linjoilla kuin minäkin. Muistan, kun ensimmäisen kerran kuulin avata-verbin uudessa merkityksessään. Se tapahtui erään työpaikkani eräässä kokouksessa, jossa eräs kollega pyysi aiemmin äänessä ollutta puhujaa selostamaan tarkemmin, mitä hän oli kertonut. Kollega sanoi: ”Voisitko avata vähän?”. Arvasin toki, mistä oli kyse, mutta silti hätkähdin.

Mielestäni pullon, oven, vetoketjun ja monta muuta konkreettista asiaa voi avata ja sulkea. Abstraktimmalla puolella kokoukset avataan. Useimmiten konkreettiset avattavat ovat joko auki tai kiinni. Niitä ei oikeastaan voi avata vähän. Ainakin pullo on yleensä joko auki tai kiinni. Jos ovi on raollaan, se on mielestäni auki. Vetoketjuun ehkä voi helpommin liittää vähän auki olemisen. Tämä vaatekappaleiden sulkulaite kun ei välttämättä aina sulkeudu täysin. Tosin useammin käy niin, että sen väliin on jäänyt jotain, jolloin sitä on mahdoton avata.

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Silakkaretkellä huhtikuussa 2014

Vuoden 2014 kevät on tullut aikaisin. Meidän pihalla on kukkineet pienet sipulikasvit jo pitkään. Lumikellot olivat kukassa, kun kävin katsastamassa taloa maaliskuussa. Silloin oli noussut jo krookuksiakin. Nyt huhtikuun lopulla kukkivat jo helmililjat, hyasintit ja keltanarsissit.

Lumikellot kukkivat 8.3.2014
Skillat muodostavat sinisen maton.

Keltanarsissit kukkivat tavallista aiemmin.

Helmililjatkin oat täydessä kukassa.

Joulunarsissien sipulit tuottavat kukkia keväästä toiseen.

Meren viimeisetkin jäät lähtivät jo ajat sitten. Kalamies on onkinut siikaa talomme edustalla olevilta laitureilta. Kuluvana keväänä saalis on ollut niukkaa. Viime keväänäkin jäätiin vähälle siialle, mutta silloin taidettiin olla ongella liian myöhään.

Silakat ovat kokoontuneet kutualueilleen. Niitä on saatu litkalla vanhoista paikoista. Viime vuoden silakkavideo on päivätty kesäkuun alkuun, joka tosin oli kudun viimeisiä vaiheita. Nyt samoilla paikoilla ollaan kuukautta aiemmin.


Hyvällä syönnillä litkaan tarttuu montakin silakkaa kerralla.

Tällä kertaa silakat olivat vähän huonolla syönnillä. Saatiin sentään ruokakalat. Vastapyydetty silakka ei tarvitse muuta kuin sen, että katkaistaan pää ja vedetään sen mukana tulevat sisuskalut pois. Sitten pyöritellään suola-jauhoseoksessa, jos haluaa. Teflonpannussa kalat voi paistaa jauhottakin. Rasvaa ei tarvita paljon, koska silakat ovat itsessään melko rasvaisia. Paistetaan ja syödään.
Silakkaretki ei ulottunut kauas. Ajettiin Koiranveräjän toiselle puolen. Se on kapea veneväylä Kasnäsiin johtavan tien ali. Vesi oli matalalla, joten kalamiehen veneilytaidot olivat tarpeen. Kivet vaanivat sellaisissa paikoissa, että kapeikosta ajaminen on melkoista luikertelua.
Koiranveräjä on kivinen paikka.
Koiranveräjän vieressä sijaitsee mielestäni rumin huvila, mitä Saaristomeren rannoilla olen nähnyt. Se on kookas rakennus, jotenkin pröystäilevän oloinen, pompös, kuten paikkakuntalainen saattaisi sanoa. Sen mittasuhteet ovat sellaiset, ettei oikein voi olla varma, onko katto luhistumassa, vai mikä taloa vaivaa. Ehkä joku arkkitehti voisi kertoa, mikä talossa on vikana. Onni onnettomuudessa on, että taloa peittää kohtalaisen sankka puusto.
 Saaristomeren rumin huvila
 
Mutta kauneuttahan merellä ennen kaikkea löytyy. Saaristomeri sinänsä on ihmeellinen. Mikä määrä saaria ja luotoja, kaikki rannat, kasvit ja eläimet. Sekä tietenkin vesi, joka päivästä toiseen muuttaa luonnettaan. Tällä retkellä meri oli ystävällinen, ei aivan rasvatyyni, kevyttä aaltoilua. Leppeä tuuli puhalsi aurinkoisen päivän viilennykseksi.
 
Suuri joukko muuttolintuja on jo saapunut. Kiireisimmillä taitaa olla jo poikasiakin. Ensimmäiset haahkat saapuivat jo helmikuun lopulla. Suurimmalla osalla lienee tällä hetkellä meneillään munien haudonta, jonka suorittaa naaras. Uroshaahkat viipyvät pesän liepeillä vahtimassa munia, etteivät pedot pääse niitten kimppuun. Retkellä näkyikin paljon uroshaahkoja yksittäin ja pieninä ryhminä uimassa ja lepäilemässä luodoilla.
 
Uroshaahkoja kallioluodolla