tiistai 3. joulukuuta 2013

Borssikeittoa

Lounais-Suomessa ei ole joulukuun alkupäivinäkään edes nähty lunta, mutta pakkaspäiviä on ollut. Tänään on taas vähän lämpimän puolella, mutta maa alkaa olla jäässä. Persiljat ei onneksi pahastu pikku pakkasesta, joten tuoretta vihreää saa pihalta.

Joulukuista persiljaa. Takana ammoin menehtyneet tillinvarret.
















Päätettiin tehdä borssikeittoa. Siinä ovat pääraaka-aineina kaali ja punajuuri. Ostin molempia tuoreina kaupasta. Lisäksi hankin purkin etikkapunajuuria ja pakastettuja suikalejuureksia. Juuresseoksessa ei ollut selleriä. Ilmeisesti sitä ei haluta laittaa, koska sellerille allergisia on jonkin verran. Niinpä ostin palan selleriä tuoretiskistä.
 
 
 
 
Tällä erää tehtiin nakkiborssia. Joskus on laitettu keitto lampaanlihasta, mutta nyt ei ollut keittolihaa saatavilla. Ostin siis nakkeja. Viimeistelyä varten ostin turkinjogurttia. Smetanahan olisi aidompaa, mutta myös aika paljon rasvaisempaa.
 
 
Keitin kaalit ja tuoreet punajuuret painekattilassa. Meillä on noin viiden litran vetoinen kattila, jota käytetään melko ahkeraan siihen nähden, että ollaan kahden ihmisen ja kahden kissan talous. Tällä erää kattilan paineventtiili ei suostunut toimimaan normaalisti, vaan päästi paineet pihalle väärästä kolosta. Painetta toki oli, mutta ehkä ei ihan niin paljon kuin tavallisesti. Paineessahan kattilan sisuksen lämpötila on noin 120 astetta, jolloin sitkeämpikin ruoka-aine kypsyy nopeaan.

Koska minulla oli tuore selleri, jonka kypsyminen vaatii enemmän aikaa kuin pakastevihannesten, mutta selvästi vähemmän kuin kaalin ja punajuurten, otin paineet pois noin varttitunnin kuluttua. Silloin painevihannekset olivat vielä vähän napakoita. Keittelin niitä sellerien kanssa puolisen tuntia. Sitten laitoin paksastejuurekset sekaan kiehumaan.

Tuorepunajuuristani ei tullut keittoon ihan tarpeeksi väriä, joten otin vielä etikkapunajuuria lisäksi. Koska toisaalta kaikki punajuuri ei ollut säilykettä, niin laitoin keittoon pari kolme ruokalusikallista viinietikkaa ja reilun ruokalusikallisen sokeria. Suolaiseksi makuaineeksi käytän yleensä kanafondia ja soijakastiketta. Muut mausteet olivat tällä erää musta- ja valkopippuri sekä oregano, joka on ostettu netin kautta kreikkalaisesta luostarista. Välimeren maissa kasvava oregano on eri laji ja aika paljon eri makuista kuin meidän tuote, josta ainakin kotona kuivatessa katoaa maku melko tarkkaan. Välimeren laji kerätään ja kuivataan, kun kukat lakastuvat. Paras makuaine on kukkapohjissa. Olen joskus kokeillut samaa täällä meidän pihalla kasvaneille oreganoille, mutta ei se sama asia ole.

Laitan nakit pannuun lämpenemään ja saamaan vähän väriä. Näin voi jokainen ottaa sen verran makkaratuotetta, kuin haluaa, nakit säilyvät nakkeina ja keitto keittona sen sijaan, että saataisiin vetisiä nakkeja ja ylisuolaista soppaa. Tietysti voi tehdä keittopohjan myös ilman kanalientä, niin se käy vihannessyöjällekin. Kaiken kaikkiaan keitto oli maukasta. Sitä kannattaa tehdä kerralla isompi satsi. Lämmittäessä se on vähintään yhtä hyvää kuin heti tuoreeltaan ja säilyy kylmässä useammankin päivän.

Afiyet olsun!


sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Sieniretki marraskuussa

Kuluvana vuonna kesä oli täällä Lounais-Suomessa kuiva kuten syksykin, joten sieneen ei ole tarvinnut lähteä. Siinä säästyi isolta joukolta hirvikärpäsiä. Marjaretkilläni en nähnyt yhden yhtä tattia. Muutama vuosi sitten oli se suuri tatti-invaasio. Sen veroista ei ole nähty, mutta ei oikein sitäkään, ettei mikään tattilaji nouse pintaan. Vanhoissa kantarellipaikoissa näkyi silloin tällöin joku yksinäinen kantarelli, mutta ei niin paljon, että niistä olisi oikein ruokaa saanut.

Nyt kai pitäisi olla alkutalvi. Se on ollut kesää sateisempi vaikka aurinkoisiakin päiviä on ollut kiitettävästi. Reilu pari viikkoa sitten oli pakkaspäiviä niin, että tienpinnat jäätyivät. Silloin todennäköisesti myös metsäsienet paleltuivat. Sen jälkeen on ollut kiitettävän lämmintä, joten päätettiin lähteä etsimään suppilovahveroita.



Mentiin vanhaan takuupaikkaan, joka on kivikautisen asuinpaikan takana. Pari vuotta sitten kävin paikassa tapaninipäivänä kollegan kanssa. Silloin oli ollut kova myrsky edeltävänä yönä. Lounais-Suomessa kaatui paljon puita. Metsässä ollessammekin kaatui yksi iso kuusi. Mutta sieniä löytyi hyvin.





Jo kesällä paikan ohi ajaessamme olimme kokeneet melkoisen järkytyksen. Se sankka, vanha kuusimetsä, joka oli sijainnut kivikautisella asuinpaikalla, oli poissa. Paikalla oli useamman hehtaarin hakkuuaukko. Muinaisesta asutuksesta muistutti alueella yksinään nököttävä taulu. Kesällä paikka oli melkoinen risukko, mutta nyt oli hakkuujätteet eli energiapuu korjattu pois, mikä helpotti kulkemista.





























Sienipaikkamme on keski-ikäistä metsää, jossa on sammalikkoa ja sekä mustikan että puolukan varpuja. Nyt mustikanvarvuissa ei ole lehtiä, joten sienet näkyvät helposti varvikossakin.



Ilmeisesti tämä hyvä sienipaikka on useammankin henkilön tiedossa. Osalta alueesta oli selvästi poimittu sieniä hiljakkoin. Alkuun löysimme vain melko nuoria sieniä pieninä ryppäinä. Mutta kiertelemällä löytyi hyviäkin suppilovahveroesiintymiä.

Hakkuuaukkoa kulkiessa yritin tähyillä, olisiko vanhasta, isosta muurahaiskeosta jäänyt edes neulastihentymää näkyviin maassa, mutta ei. Metsäkoneet jyräävät maaston niin täydellisesti, että en pystynyt havaitsemaan mitään merkkiä vanhasta keosta. Muurahaisethan joka tapauksessa ovat joko tuhoutuneet tai muuttaneet muualle. Onneksi kalamies löysi sienimetsästämme uuden, komean keon. Ehkä jatkossa seuraan sen tapahtumia.



Metsästä palatessa jäätiin surullisina katsomaan sitä täystuhoa, mikä kivikautisella asuinpaikalla oli tapahtunut. Tietenkään museovirasto ei voi omistaa jokaista muinaismuistoaluetta. Mutta tämä paikka oli kivasti tien varressa. Siellä näki silloin tällöin koululaisia ja muitakin turisteja tutustumassa alueeseen. Maanomistaja taas ilmeisesti on tehnyt sen, mitä niin usein tapahtuu, jos metsässä kaatuu puita. Tuhohyönteisiä pelätään suunnattomasti - tai ainakin niin väitetään - ja koko loppumetsä "suojellaan" moottorisahalla.



Kotona inventoitiin saalis. Sitä oli kohtalaisesti. Pari hyväkuntoista kantarelliakin löytyi ja yksi orakas, luultavasti vaalea sellainen tai sitten ylikasvanut rusko-orakas. Koko satsista saa useammankin ruuan. Huomenna minulla on työpäivä, joten saaliin käsittely ja ruuanvalmistus jää myöhemmäksi. Keitto olisi yksi hyvä vaihtoehto. Tai jos kalamies hakee sopivaa kalalajia, niin sitten syödään sieniä kalan kanssa. Suppilovahvero tekee myös hyvää broilerille. Jotenkin broilerinliha saa aivan uudenlaisen makuvivahteen suppiksista. Siihen ruokaan kelpaa, tai oikeastaan on parempikin, kuivattu suppilovahvero.




sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Tekir kirjoittaa isukille

Hei isi!
Kirjoitan näin isänpäivän kunniaksi, vaikka emme olekaan koskaan tavanneet emmekä varmaan tapaakaan. Sitä paitsi tapaamisemme saattaisi olla korkeintaan välinpitämätön silmäys puolin ja toisin tai sitten raivoisa reviiritaistelu.


Ensimmäinen päivä uudessa kodissa.















Kissat eivät tietenkään osaa kirjoittaa, mutta minun kanssani asuu pari ihmistä. Tukevahko naisihminen sanoo itseään tohtoriksi. En tiedä, mitä se merkitsee, mutta luulen, että sellainen osaa kirjoittaa. Miesihminen kyllä selvästi on kalamies. Se on hyvä juttu. Minulle maistuu nykyään silakka sekä kypsennettynä että raakana. Ahventa täällä on myös saanut syödäkseen, vaikka ihan viime aikoina vähemmän kuin kesemmällä. Kyllä se naisihminenkin saa pöperöä pöytään. Se on taitava availemaan purkkeja ja pussukoita, joista ilmestyy ruokaa.

 
 
 Täällä kodissani asuu myös toinen kissa. Sen nimi on Mirri. Mirri on mielestäni tyttöjen nimi, ja se taitaa ollakin tyttökissa. Ihan ensin Mirrillä oli oma koti. Kävin siellä usein, mutta Mirristä se ei ollut kivaa. Se sähisi ja murisi, mikä kissojen kielellä tarkoittaa kai, että pitäisi pitää enemmän etäisyyttä. En oikein tiedä, kun äiti ei käyttänyt sellaista kieltä. Olen antanut Mirrin muuttaa tänne meille. Enää se ei niin sähise, mutta ei se oikein halua leikkiäkään. Minusta olisi kiva leikkiä kisupainia, mutta jos kosken Mirriin liian innokkaasti, niin se läppäisee käpälällä. Kerran se taisi antaa ihan kunnon selkäsaunan. Mutta en muista sitä kovin hyvin, joten kokeilen aina uudelleen, olisiko se leikkituulella.


Aina kannattaa vähän kokeilla.

Mutta vain vähän.






























Ja minä sentään muotoilin tämän tuolin.



Täällä nykyisessä kodissani on sisällä kaikenlaista virikettä ilokseni. Täällä on lattioilla usein mukavan pehmeitä kasoja, joitten päällä voi lepäillä. On täällä pari nojatuoliakin, joissa voi nukkua. Toisen muotoilin omaan makuuni sopivammaksi. Se toinen on vähän kiistanalaista omaisuutta. Mirri tahtoo vallata sen omaksi nukkumapaikakseen. Lattialla on myös paperipalloja ja leikkihiiriä, joita voi käyttää virikkeinä, jos sisällä alkaa pitkästyttää. Joskus naisihminen ottaa esiin laitteen, josta tulee punainen valopiste lattialle. Tiedän, että se tulee siitä laitteesta, mutta on vastustamattoman kiehtovaa ajaa sitä takaa.


Rankkaa on juosta punaisen valon perässä.



Tästä tuolista aina pitää neuvotella.

Sitten täältä pääsee ulos. Se oli alkuun vähän ihmeellistä, kun äidin kotona oltiin vain sisällä. Ensin en oikein tiennyt, voiko siihen vihreään todella mennä kävelemään. Kokeilin sitä yhden päivän varovasti tassulla. Mutta sitten huomasin, että sinne tosiaan voi mennä.


Outo ulkomaailma.


Nyt myöhemmin olen löytänyt myös sireenipensaat. omenapuut ja männyt. Sireenipensas näytti olevan Mirrin juttu, mutta halusin tietysti kokeilla sitä. Ja pääsinkin pitemmälle kuin Mirri, vaikka se oli silloin iso kisu minuun verrattuna. Mirri pitää omanaan myös yhtä omenapuuta, jossa on lintupönttö. Se menee pöntön päälle istumaan ja luulee olevansa koko puun kuningatar. Mutta minähän kiipeän yhtä korkealle! Männyt on tooodella isoja puita. Olen kiivennyt vähän matkaa mäntyyn, mutta en oikein tiedä, miten korkealta päästään alas, joten olen mennyt vain sen matkaa, että uskallan hypätä maahan.

Kiipeän sireenissä pitemmälle kuin Mirri.

Mirri esittää omenapuun kuningatarta.



















Männyt on isoja puita.




Olen kasvanut aika paljon. Olenhan jo yli 5 kk vanha. Se nainen punnitsi minut tänään, 3.6 kiloa. Taidan painaa saman verran kuin Mirri, vaikka se voi vielä näyttää minua isommalta. Mirrillä on hirveän tuuhea turkki. Se ei välitä paljon kylmyydestä eikä sateestakaan. Ollaan ruvettu tulemaan juttuun ainakin ruokakupilla. Kun kummallakin on oma, niin ei tarvitse rähinöidä. 

Mirri on kantanut pihalle pieniä eläimiä, joilla on ohut häntä. Ne on kuulemma joko hiiriä tai myyriä. Joskus se on tuonut siivekkäitä, jotka ovat lintuja. Ne ovat kaikki olleet kuolleita. Eläviä lintuja näkee ikkunasta. Minun on pakko säkättää niille. Ensin leikin niillä Mirrin tuomilla otuksilla, mutta huomasin sitten, että niitä löytyy maastosta elävänäkin. Minä en viitsi kanniskella niitä mihinkään. Leikin aikani ja sitten syön, jos on nälkä.

Ensimmäinen oma saalis 20.10.2013






















Näin urosten kesken kertoisin, että minusta on tulossa iso poika. Se tohtorinainen väittää, että toinen kivekseni on jonkinlainen nappula, joskus se sanoo näppyläksi. Toisesta se ei puhu mitään. Mutta luulen, että molemmat ilmestyvät paikalle aikanaan, kunhan tästä vielä kasvan.

Iso poika, Tekir.

Kotonani asuvat ihmiset valokuvaavat ja videoivat lähes kaiken, mitä teen. Minusta sillä ei ole kauheasti väliä, vaikka joskus salamavalo häikäisee. Mirri taitaa kyllä olla varsinainen linssilude. Laitan tähän lopuksi pikku kokoelman kuvista ja videoista, joita minusta on otettu täällä uudessa kodissa asuessani.
 

maanantai 4. marraskuuta 2013

Eläinten Istanbul

Istanbulissa kuten useimmissa suurkaupungeissa elää ihmisten rinnalla erilaisia eläinpopulaatioita. Kissa ja koira ovat näkyvimmät otukset, joihin Istanbulissa törmää. Lisäksi ulkona näkee siipikarjaa, lähinnä Bosporin rannoilla. 

Kuluvan vuoden syksyllä on herättänyt keskustelua, kun Romanian presidentti vaati lakia, jonka perusteella Bukarestin arviolta 60 000 kulkukoiraa voitaisiin tappaa. Sama ongelma riivaa useita suurkaupunkeja. Istanbulissa asiaan on puututtu toisella tavalla.

Kulkuoirilla on Istanbulissa korvamerkki. V. 2004 Turkissa säädettiin eläinsuojelulaki, jonka perusteella kaupungin hallinnossa tehtiin päätös, että villiintyneiden koirien laumoista pitää päästä eroon. Koirat otettiin kiinni. Osa koirista, sairaat ja agressiiviset, hävitettiin. Osa sai uuden omistajan, osa sai jäädä kadulle asumaan. Nämä koirat rekisteröitiin. Niille laitettiin mikrosiru, jonka perusteella niiden elämää voidaan seurata. Koirat steriloitiin ja rokotettiin. Niiden terveydentilaa seurataan ja ne saavat tarvittavat uusintarokotukset sekä sairastuessaan eläinlääkärin hoidon.



Eläinsuojelijoita toimenpide kauhistutti. Arvatenkin yli puolen miljoonan villin hännänheiluttajan käsittely ei ole välttämättä ollut hellää ja yksilöllistä. Mutta näinä päivinä jäljellä olevien koirien elämä näyttää varsin leppoisalta. Rekisteröidyillä koirilla on korvassaan näkyvä merkki, vähän kuin EU:n nautakarjalla, jota nämä koirat myös jossain määrin muistuttavat. Ne ovat usein vähän ylipainoisia, rauhallisia otuksia, jotka eivät paljon piittaa ympäristön hyörinästä.



















Kissa on toinen ihmisen seuralainen, joka luonnollisesti on ottanut paikkansa kaupungin sokkeloissa. Vaikka turkkilaiset ole erityisen uskonnollisia, islamin kulttuuri on tietenkin läsnä. Islamissa kissalla on oma roolinsa. Tosin sellaisia villikissalaumoja, joita joskus on nähnyt välimerellisen ravintoan liepeillä, ei ole ainakaan Istanbulin keskusta-alueella. Ravintoloitsijat hätyyttelevät kissoja kauemmas. Sitä paitsi useimmilla kissoilla on omistaja tai ainakin jonkinlainen huolenpitäjä. Jotkut istanbulilaiset käyvät tietyissä paikoissa ruokkimassa ulkona liikkuvia kissoja. Siellä käy varmaan saaliinjaolla niin villikissoja kuin kotikisujakin. Ehkä jonkun kissan omistaja voi ihmetellä, kun mirrille ei maistu kotiruoka. Seurassahan on aina mukavampi syödä.

Kotikisu Beyoglussa
 
Mihin tänään mentäisiin syömään?

Kissojen ruokasali, johon saavutaan illalla.

Palan painikkeeksi on mukava ottaa torkut.





















Siipikarjaa pidetään myös Istanbulin kaupunkialueella. Lintutarhoihin törmää lähinnä Bosporin rannoilla. Ehkä niitä on muuallakin, mutta rantakaistaleella etenkin ankat viihtyvät, kun voivat välillä pulahtaa veteen. Erään ravintolan edustalla tepasteli pari ankkaa, jotka omistajan kertoman mukaan olivat osaksi lasten huvina, mutta loppunsa ne näkisivät ruokapöydän kunniapaikalla. 



Villien kaupunkilintujen ruokinta herättää meillä Suomessa usein tunteita. Kun ihmiset kaatavat suuria määriä linnunruokaa maahan, siitä saattavat rotat käydä korjaamassa pimeällä leijonanosan. Istanbulissa näyttää olevan toisin. Rottia ei ilmeisesti pelätä tai niitä ei ole otettu huomioon. Linnuille on järjestetty juomapaikkoja, joiden kylteissä ei luekaan, että lintujen ruokinta olisi kielletty. Sen sijaan kyltti kehottaa kostuttamaan linnuille tarkoitetun leivän ja olemaan jättämättä sitä juoma-astiaan. 
 

 
Keskustassa pulujen ruokinta on suorastaan bisnestä. Galatan sillan Eminönün puoleisen Uuden Moskeijan pihalla on lauma puluja, joille voi ostaa murua paikalla olevilta linnunruokakauppiailta. 


tiistai 29. lokakuuta 2013

Silakkaa valkosipuli- ja sinappi-tilli-kastikkeessa

Silakkaa on noussut lokakuussa niin reippaasti, että ollaan oltu vähän ihmeissä niitten kanssa. Savusilakkaa on edelleen vähän jääkaapissa. Viime viikolla kalamies nosti paria kokoluokkaa silakkaa. Oli alle ja yli 17 cm. Niitä pienempiähän neuvotaan syömään vaikka pari kertaa viikossa, mutta isompia pitäisi lasten, nuorten ja hedelmällisessä iässä olevien vältellä. Kun ei kuuluta noihin väestöryhmiin, niin isoa silakkaa on syöty, jos saadaan. Niinpä tehtiin koko satsista fileitä. Pienemmät päätyivät silakkapihveiksi, jotka kotona tehtynä ovat eri tuote kuin työmaaruokaloitten yleensä jokseenkin kovat läpyskät, kuten olen tainnut ennenkin mainita. Töissä ollessa toki syötiin silakkapihviä, jos sen nimistä ruokaa nähtiin.



Silakoita pitää ”kypsyttää” pari vuorokautta jääkaapissa. Muuten ruotojen irrottaminen on työlästä. Maustesilakan teko alkaa silakan perkaamisella ja fileoinnilla. Isot kalat olisi voinut perata niin, että leikkaa mahaliepeen pois, mutta tein  tällä erää kaikki samalla tekniikalla. Fileitten irrottaminen nahasta aloitetaan pääpuolesta. Sormi ujutetaan fileen ja nahan väliin. Näin edetään suunnilleen puoleen väliin filettä. Loppu lähtee yleensä vetämällä fileen loppuosa varovasti irti nahasta. Mahaosan lihaton reunus jää nahkaan kiinni, samoin selkäevä ja koko selkäpuolella kulkeva fileestä erillinen osio, jossa on rasvaa ja joskus hentoja ruotoja. Kun toinen puoli on irrotettu, tehdään toinen puoli samalla tavalla. Jätetään selkäpuolen keskiosa ja mahariekale nahkaan kiinni. Näin saadaaan siistejä fileitä.


Nahattomien fileitten teko on vähän työlästä. Siksi kannattaa valita siihen isoimmat silakat. Tänä vuonna kalat ovat olleet melko rasvaisia, joten nahanpoistossa sormi helposti lipsuu. Siinä voi käyttää apuna vaikka talouspaperia. Joka tapauksessa jotain käsipyyhettä kannattaa pitää lähettyvillä, koska käsiin tarttuu rasvaa ja kalan kudosnestettä. Meillä oli myös pieni apulainen, joka ei kylläkään päässyt käpälöiksi silakoihin. Enkä raaskinut siihen käsiäkään kuivata.

Kun kauniita, nahattomia fileitä on sopiva määrä, niin tehdään niille raakakypsytysliemi. Meillä oli fileitä vajaa kilo. Liemeen tulee noin 1 dl etikkaa, käytin viinietikkaa, 5 dl vettä, noin teelusikallinen suolaa ja kourallinen mustapippuria. Olen kiehauttanut liemen, että se saa pippurin makua. Tämän jälkeen jätetään liemi jäähtymään. Jos silakat laittaa kuumaan liemeen, saadaan keitettyjä etikkasilakoita, mikä ei tällä erää ollut tarkoitus.

Silakat kaadetaan jäähtyneeseen liemeen, josta pippurit on siivilöity, ja sekoitetaan varovasti heiluttelemalla kulhoa ja tarpeen mukaan vähän lusikalla auttaen, että liemi menee kaikkien fileitten väliin. Sitten nukutaan yön yli nähden unia ihanista silakkaruuista. Seuraavana päivänä silakat ovat muuttaneet väriään pinnalta valkoisiksi. Toisin sanoen niissä on tapahtunut happokypsyminen ja ne ovat kohta valmiita sekoitettaviksi maustekastikkeisiin. Fileet kannattaa valuttaa kunnolla, ettei kastikkeista tule vetisiä. Valutetuistakin fileistä irtoaa jonkin verran nestettä, joka löysyttää kastiketta.




Meillä oli paria lajia sinappia. Toinen oli Hangon laatua, joka oli melko ärtsyä, vaalean keltaista ja makeahkoa. Toinen sinappi oli perinteinen Auran, tummemman sävyinen, suolaisempi. Laitoin molempia, yhteensä pari ruokalusikallista. Kastikkeeseen sekoitetaan öljyä noin desilitra. Minulla annostelu taisi jäädä niukaksi, koska periaatteessa kastikkeita olisi pitänyt olla yhtä paljon. Sinappikastiketta minulla oli selvästi vähemmän kuin toista. Öljy pitää sekoittaa sinappiin vähitellen, ettei kastike juoksetu. Homma ei ole niin tarkkaa kuin majoneesin teko, mutta parempi, kun ei hätäile. Mausteeksi tulee reilu ruokalusikallinen sokeria, reilu teelusikallinen suolaa, vähän etikkaa, pullonkorkillinen suunnilleen, ja lopuksi tietysti runsaasti tilliä.

Valkosipulisilakkaan laitoin purkillisen eli 1,5 dl Valion ranskankermaa, jonka rasvapitoisuus on 28%. Siihen samat suola- ja sokerimäärät kuin sinappisoosiin. Tähän tietenkin valkosipulia, pari reilun kokoista kynttä murskasin sekaan. Lisäksi laitoin silputtua persiljaa, jota olen ennenkin käyttänyt tässä variaatiossa. Persiljaa kasvaa pihalla edelleen.

Kun kalat on hyvin valutettu, ne jaetaan kastikeastioihin. Meillä ruuanvalmistusastiat ovat muovisia jäätelökippoja, jotka ovat siitä käteviä, että niissä on kannet valmiina. Kastiketta pyöritellään fileisiin jälleen varoen kalojen liikaa rikkoutumista. Ja sitten taas nukutaan yön yli nähden entistä kiivaammin unia ihanista silakkaruuista.



Seuraavana päivänä rasioissa on vähän kaloista erittynyttä nestettä. Se sekoitetaan tuotteeseen - jälleen varotaan, ettei rikota kaloja. Meillä tykötarpeiksi tehtiin perunamuusia jauheesta - ja sekaan persiljaa. Keitetyt perunat olisivat olleet sivistyneempi versio, mutta vanhuus on tehnyt mukavuudenaluiseksi enkä ole viitsinyt ruveta perunarumbaan, vaikka paikkakunnan puutarhakaupasta saisi varmaan erityisesti silakan kanssa yhteensopivia perunoita.

Afiyet olsun!


Silakat maustekastikkeessaan ovat periaatteessa ns. puolisäilyke. Ne säilyvät jääkaapissa viikon, parikin, vaikka niissä ei ole muuta säilöntäainetta kuin happo ja mausteet. Meillä silakoitten säilyvyys on huonompi. Niitä ei tahtonut jäädä seuraavaan päivään. 

 

lauantai 26. lokakuuta 2013

Musta Jaana


Musta Jaana, josta Salon poliisireissulla tapaamammeTeijon moottorisahamies kertoi, jäi sen verran kaivelemaan mieltä, että piti ottaa selvää asiasta. Mieshän oli rakentamassa lavastetta elokuvaan mustasta Jaanasta. Hänet mainitaan Välskärin kertomusten 2. jaksossa, jossa kerrotaan, että hän oli vanha nainen ja oli saanut nimensä siitä, että hän pukeutui mustiin vaatteisiin. Hän ei siis ole se Musta Jaana, joka näkyy Kauppisten sukuseuran lehdessä Vuokko Kauppisen 90-vuotisvalokuvan taustalla. Ensimmäisessä kuvauksessa mainitaan, että Jaana oli sotamiehen leski, joka oli Mainiemen kartanon kreiviltä saanut asuakseen saaren ja vaatimattoman mökin. Hän oli saksalainen syntyjään ”ja luulon mukaan vielä katoolilainen uskoltaan”. Se tarkoitti tuohon aikaan vääräuskoisuutta luterilaisessa Suomessa, joka kuului Ruotsin kuningaskuntaan. Lisäksi kerrottiin, että hänellä oli tiedossaan, mihin oli kätketty suuri sotasaalis. Sitä monet himoitsivat.



 

 

MAINIEMEN LINNA


Välskärin kertomukset tietävät mainita, ettei kenelläkään ollut varsinaisesti mitään pahaa sanottavaa mustasta Jaanasta. ”Elatuksensa sai hän enimmäkseen linnasta, mutta oli hänellä myöskin pieniä sivutuloja hankkiakseen tapana povata kädestä ja toimittaa varastettuja tavaroita takaisin ynnä muuta semmoista”. Kertomuksessa mainittu linna oli nimeltään Mainiemi. Alkuaan linnan nimi oli johdettu Pyhän Marian nimestä. Suomenkielisen kansan suussa Maria muuttui Marjaksi ja linna Marjalaksi, sittemmin Mainiemeksi. Tämän nimistä linnaa tai kartanoa tosin ei Isoholman lähettyviltä löydy, ei myöskään mitään muuta Marian nimestä johdettua. Teijon kartano olisi ollut soutumatkan päässä, mutta kartanon kivinen päärakennus, rakennettiin vasta 1700-luvun loppupuolella eli yli sata vuotta kuvattujen tapahtumien jälkeen. Alkuperäisteoksessa Fältskärns berättelser, andra cyckeln (Alb. Bonniers Boktryckeri, Stockholm, 1899) kirjailija käyttää kartanosta nimeä Majniemi, mikä ei sen paremmin valota asiaa.

Kertomusten Mainiemen esikuvana lienee toiminut jokin Teijon seudun kartanoista. Seudulla on tai on ollut kartanoita ainakin Teijossa (Tykö), Kirjakkalassa ja Matildassa (Mathildedal). Myöhemmin Välskärin kertomusten vaiheissa käy ilmi, että Teijoon oli 1600-luvun lopulla rakennettu kartano, jota hallitsi Creutzin suku.  Nykyiset kartanot ovat syntyneet pääasiassa raudanjalostuksen eli rautaruukkien ympärille ja varsinaisesti myöhemmin kuin 1600-luvulla, jota aikaa Mustan Jaanan kertomuksen jakso kuvaa. Nykyään Mainiemi-niminen kartano löytyy eteläisestä Hämeestä, mutta ei sekään vastaa Välskärin kertomusten kuvausta Mainiemen linnasta. Siinä piti oleman kiviseinät, useita torneja ja kuparikatto. Vaikka linnoja ja kartanoita kertomuksen mukaan rakennettiin 30-vuotisen sodan sotasaaliiden turvin, on vaikea kuvitella, että jotain jokseenkin Turun linnan veroista olisi saatu aikaan Varsinais-Suomen maaseudulla ja että aikaansaannos olisi kadonnut jäljettömiin. Kuvataiteilijan näkemys rakennuksesta on myös jokseenkin pramea.



Myöhemmin Mainiemi otetaan kruunun haltuun monen muun kartanon tavoin "reduktionin" avulla 1600-luvun lopulla. Toimenpide tarkoitti aaltelistolle ja hengelliselle rälssille luovutettujen maiden palauttamista kruunulle. Kruunulla ei kertomuksen mukaan kuitenkaan ollut varoja linnan ylläpitoon. Sitä yritettiin myydä, mutta kansakunta oli köyhtynyt eikä kellään ollut varaa kartanon ostoon. Kartano oli kuningas Kaarle XII:n määräyksellä annettu Bernhard Bertelsköldille elinikäiseen käyttöön, minkä jälkeen sen piti siirtyä Turun läänin rykmentin everstin virkataloksi.

Kertomuksen kolmannessa jaksossa on tultu1700-luvulle. Kartanon puutarha on rappeutunut ja itse linna asumaton. Lääninrykmentin komentajaa ei ollut miellyttänyt muuttaa syrjäiselle maaseudulle Kuusiston linnasta. Bernhard Bertelsköld on kuollut ja hänen poikansa, Kaarle, on ollut kuningas Kaalre XII:n kanssa sotimassa Suuressa Pohjan sodassa. Sen jälkeen hän yritti turhaan estää venäläisiä valloittamasta Suomea Isonvihan vuosina. Kun venäläiset lopulta saapuivat Turkuun v. 1713, Kaarle Berteslköld saapuu Mainiemeen, jonka talonpojat hoitavat viljelyksiään ja linnanvouti, Pietari, on hoitanut kartanoa parhaan kykynsä mukaan. Bertelsköld pienen sotajoukkonsa kanssa yöpyy linnassa. Aamulla syttyy taistelu, jonka lopuksi Mainiemen linna syttyy tuleen ja kellarin ruutivaraston räjähtäessä lentää ilmaan.


MUSTA JAANA


Ensimmäisen kerran musta Jaana tulee mukaan Välskärin kertomusten toisessa jaksossa, jossa kerrotaan kreivi Bernhard Bertelsköldin ja Mainiemen linnanvoudin tyttären, Kreetan, kohtaamisesta Mainiemen mailla. Lapsuudenystävät ja rakastavaiset käyvät mustan Jaanan majalla, ja Bernhard vaatii Jaanaa ennustamaan tulevaisuuttaan. Vastahakoisesti Jaana tähän ryhtyy. Hän ennustaa Bernhardin käden viivoista, ettei Kreeta ole Bernhardin ainoa rakkaus, vaan lähes parikymmentä ihastusta mahtuisi hänen elämäänsä. Jaanan tarina kietoutuu myöhemminkin ruhtinas Bernhard Bertelsköldin ja Kreetan kohtaloihin.
 

Seuraavan kerran Jaanaa tarvittiin, kun Mainiemen silloinen ankara vouti, Aatami, oli eräänä päivänä ryhtynyt rankaisemaan kartanon talonpoikia, joiden hän väitti laiskottelevan työssään. Talonpoikien lähetystö lähti seuraavana yönä mustan Jaanan torpalle. He pyysivät Jaanaa valmistamaan ”noidan-nuolen”. Sellainen kun ammuttaisiin voudin ikkunaa kohti, se aiheuttaisi välittömästi voudin kuoleman. Jaana ei ollut halukas moiseen puuhaan, mutta joukko uhkasi polttaa hänet mökkinsä mukana, ellei hän suostuisi pyyntöön. Silloin Jaana ilmoitti, ettei hänellä ole kaikkia tarvikkeita nuolen valmistamiseen. Siihen olisi tarvittu kalmanheiniä, lohikäärmeen verta, ukkosen kaatamaa puuta, sisiliskon päitä, sammakon varpaita, kirkkomultaa, huuhkajan sydämiä ja käärmeen kieliä. Lisäksi piti odottaa alakuuta, että tarvikkeissa olisi ytyä. Kaiken hankkimiseen Jaana ilmoitti tarvitsevansa vähintään kaksi viikkoa.
 
Koska voudin rangaistuksiin kuului mm. se, että osa miehistä lähetettäisiin heti seuraavana päivänä Puolaan sotimaan, joku lähetystöstä totesi, ettei jää muuta mahdollisuutta kuin käydä käsiksi voutiin miesylivoimalla. Lähetystön miesten mielestä se saattaisi kyllä olla riskialtista puuhaa. Niinpä Jaana ehdotti, että alustalaiset kävisivät Turussa maaherran puheilla kertomassa kärsimyksistään. Tällaisen toimen vaikuttavuuteen kukaan lähetystössä ei uskonut, ”ei koira koiran hännälle polje”. Joukko neuvotteli keskenään ja tuli siihen tulokseen, että jos saadaan lähikylistä mukaan talonpoikia, niin voudin vartijat ja linnan väki eivät mahtaisi ylivoimalle mitään.
 
Ennen kuin talonpoikien hyökkäys alkaa, ehtii vouti Aatamin pakeille saapua nuori ylioppilas, Johannes, joka oli lähtenyt opiskelupaikastaan Turusta toiveenaan saada ruokaa ja mahdollisesti vähän rahaa lopun kevätlukukauden hengen pitimiksi. Johannes oli ihastunut Kreetaan, mikä voutia miellytti. Kreetalla vain ei ollut helliä tunteita Johannesta kohtaan. Kun talonpojat kävivät hyökkäykseen ja yrittivät polttaa voudin talon, Johannes hoikkana poikana pääsi pakoon kapean luukun kautta. Vouti pyysi nuorukaista hakemaan Kreetan mukaansa Turkuun ja avioitumaan tämän kanssa. Suunnitelmaa mutkisti se seikka, että Jaana oli tulipalon havaittuaan käynyt noutamassa Kreetan turvaan. Neuvokkuudellaan ja hyvällä onnella voutikin selviää hyökkäyksestä hengissä.
 
Jaanan toimeentulo perustui siihen, että hän kulki lähiseudun taloissa joko povaamassa tai antamassa neuvoja talon töissä tai sairaiden, niin eläinten kuin ihmistenkin, hoidossa. Osassa taloista hän oli tervetullut. Osassa hänet ajettiin kirousten saattelemana pois. Paikkakuntalaiset pistivät mustan Jaanan syyksi kaikki onnettomuudet. Jos talossa oli tapahtunut jotain ikävää, ei Jaana ollut tervetullut. Toisista taloista hän retkillään sai nyyttiinsä elintarvikkeita, vaatekappaleita ja muuta tarpeellista.
 
Eräältä retkeltä palatessaan Jaana löytää metsästä kolme lasta, jotka olivat paimenessa ollessaan lähteneet etsimään sateenkaaren päätä ja eksyneet kauas kotoa. Jaana otti heidät mukaansa majalleen, missä lapset pelästyivät outoa sisustusta, johon kuului mm. pääkallo. Jaana tarjosi ruokaa lapsille, mutta nämä pelästyivät viilikupissa kävelevää kovakuoriaista, ruoka muuttui heidän silmissään madoiksi ja he pakenivat sängyn alle. Juuri samalla hetkellä majalle ilmestyi hiilenpolttaja kumppaninsa kanssa. Heidän ongelmansa oli metsässä palava hiiden tuli, jota he pyysivät Jaanan sammuttamaan. Jaana tästä suuttui ja ajoi vieraat ulos. Sillä välin lapset olivat kadonneet piilopaikastaan sängyn alta.



















Mitä hiilenpolttaja teki kartanon liepeillä? Olisiko kirjailija lainannut tähän kohtaan Hummeldalin eli nykyisen Mathildedalin ruukkia, joka perustettiin 1686. Ruukki perustettiin myöhemmin, kuin tämän kertomuksen ajankohta on. Varsinaisesti ruukkitoiminta pääsi käyntiin Isonvihan (1713-1721) jälkeen. Raudan valmistuksessa tarvittiin hiiliä, joita poltettiin ensin miiluissa, sittemmin hiiliuuneissa, jotka tosin rakennettiin vasta 1800-luvulla. Miilupolttoa hoitivat aikanaan paikalliset talonpojat, ja se oli jokseenkin sotkuista puuhaa. Muualla kertomuksessa ei hiilenpolttajasta kerrota. Olisiko hän ollut tarpeen, jotta saatiin dramatiikkaa lasten myöhempiin kertomuksiin Hornasta? 1800-luvulla eläneenä Z. Topeliuksella oli epäilemättä tietoa lounaisen Suomen rautaruukeista ja niiden toiminnasta.
 
Kreeta tavataan seuraavan kerran kertomuksessa kuningas Kaarle XI:n Ahvenanmaalle suuntautuneesta hirvenmetsästysretkestä. Kreetasta on tullut Saltvikin seurakunnan kappalaisen, Johanneksen, puoliso. Kreivi Bernhard Bertesköld, joka myös saapuu paikalle, oli puolestaan sotinut Euroopan kentillä ja oman kertomansa mukaan hankkinut ei kaksi- vaan ainakin kolmekymmentä rakkautta.
 

 
 Seuraavassa käänteessä mustaa Jaanaa ollaan viemässä vesikokeeseen, jollainen oli käytössä sen selvittämiseksi, oliko noidaksi syytetty oikea noita vai ei. Noitavainot olivat tuohon aikaan levinneet keskisestä Euroopasta pohjolan perille. Koska huhut mustan Jaanan noituudesta olivat vahvoja, oikeus katsoi, että epäilty oli alistettava tähän pettämättömään testiin. Kyseessä oli siis koe, jossa tutkittava saattoi vain hävitä. Uskottiin nimittäin, että noidat eivät huku. Jos tutkittava hukkuisi veteen, hän oli viaton, joskin kuollut, jos taas pysyisi pinnalla, hän olisi noita, joka myöhemmin poltettaisiin roviolla.
 
 
 
Kun Jaanaa tuodaan vesikokeeseen, hänen alkuperänsä käy selväksi. Hän on kotoisin Baijerista ja katolilainen, minkä hän kertoo Turun tuomiokirkon eteisessä luterilaiselle piispa Gezeliukselle.
 
Jaana heitetään kevättulvassa voimakkaasti virtaavaan Aurajokeen. Ensin hän uppoaa, sitten hänen päänsä ilmaantuu pinnalle vastavirrassa, mutta uppoaa taas. Tässä vaiheessa testin tekijät joutuvat empatian valtaan ja käyvät pelastamassa Jaanan vedestä.

Kun vesikokeen tulos oli jäänyt jokseenkin epäselväksi, Jaanan asiaa puitiin Turun hovioikeudessa. Siellä kuultiin mitä mielikuvituksellisimpia todisteluja siitä, mitä kaikkea Jaana olisi tehnyt noitavoimillaan. Kysyttäessä hän kertoi antaneensa hyödyllisiä neuvoja paikkakuntalaisille taloudenpidon ongelmissa. Lopulta kutsuttiin todistajiksi lapsia, jotka kertoivat hurjia tarinoita siitä, miten Jaana oli vienyt heitä Hornaan. Viimeksi kuultiin niitä kolmea lasta, jotka Jaana oli yrittänyt pelastaa heidän eksyttyään metsään. Nämä kertoivat, että Jaana oli heidät houkutellut majaansa, missä paholainen irvisteli pääkallon muodossa, heille tarjottu ruoka oli muuttunut madoiksi ja lopulta paholainen itse saapui toisen noidan kanssa tupaan.

Tuohon aikaan psykologiasta ei paljon tiedetty, eikä lasten kertomusten todenperäisyyttä kukaan asettanut kyseenalaiseksi. Turun yliopisto oli perustettu jo 1640, mutta siellä professorit opettivat teologiaa, jumaluusoppia ja jumaluusoppia, kreikan ja heprean kieliä, lakioppia, fysiikkaa ja kasvioppia, matematiikkaa, valtio-oppia ja historiaa sekä lääketiedettä ja anatomiaa. Kun Jaana kuuli, että lapsetkin olivat häntä vastaan, hänen mielensä murtui ja hän tunnusti syyllisyytensä noituuteen. Hovioikeuden asessori Olavi Wallenius vaati syytetylle mielentilatutkimusta, mutta siihen oikeus ei suostunut. Vielä hovioikeus päätti, että Jaanan olkapäistä pitää etsiä noidan merkkiä. Sellainen löytyikin, kaksi ristikkäistä viirua, oikeasta olkapäästä. Niinpä hovioikeus 10.9.1671 tuomitsi mustan Jaanan noitana roviolla poltettavaksi.
 
 
Kun Jaana odottaa tuomiotaan Turun linnassa, hänen luokseen saapuu vanha Mainiemen vouti, Aatami, joka yrittää saada Jaanan paljastamaan aarteen, joka hänellä väitetään olevan kätkettynä. Jos Aatami saisi paikan tietää, hän järjestäisi Jaanan vapaaksi. Jaana ei voudin ehdotukseen suostu. Pian tämän jälkeen vankikammioon saapuu voudin tytär, Kreeta, joka oli tullut Jaanaa pelastamaan. Kreeta antaa tälle kultarahoja ja vaihtaa vaatteita Jaanan kanssa. Vartijoille piti antaa kullekin kultaraha käteen. Näin Jaana pääsi ulos linnasta ja kreivi Bernhard Bertelsköldin laivalle, jonka oli tarkoitus purjehtia Ahvenanmaalle, mistä oli jatkoyhteys Danzigiin. Sieltä Jaanalla olisi mahdollisuus hakeutua vanhalle kotiseudulleen Baijerin Augsburgiin.


Viimeisen kerran mustan Jaanan nimi sukeltaa esiin kertomusten neljännessä osassa. Siinä kerrotaan taikakalusta, jonka kreivi Bernhard Bertelsköld oli saanut Jaanalta. Kyseessä oli nuora, jossa oli kolme solmua. Alkuaan solmuja oli ollut kolmetoista. Kun se, jolla oli nuora hallussaan merimatkalla, avasi solmun, hän sai hyvän purjetuulen itselleen. Toisen solmun avaamalla tuuli yltyisi ja kolmannen solmun avaaminen tuottaisi myrskyn ja lumisateen vaikka keskellä kesää. Nuora on kartanonvouti Pietarin pojan, Eliaksen, hallussa. Tämä taikakalu pelastaa nuoren Eliaksen, joka oli etsintäkuulutettu kapinoinnista venäläisiä vastaan.

Tuhti tohtori myöntää, että Välskärin kertomukset jäi tällä(kin) erää lukematta alusta loppuun, joskin tarinat on kirjoitettu mukaansatempaavasti. Painettua kirjaa ei löytynyt lähiseudun kirjastoista ja PDF-tiedoston selaaminen on melko työlästä. Se etu bittiversiossa on, että siinä voi tehdä hakuja, joilla pystyy melko hyvin seulomaan, missä kertomusten osissa mustasta Jaanasta ja häneen liittyvistä henkilöistä kerrotaan. Edellä oleva on siis hakujen ja selailun tuottama näkemys mustan Jaanan tarinasta. Jään mielenkiinnolla odottamaan elokuvan ensi-iltaa.


Isoholman saaren pohjoiskärki Teijon laskettalukukkulan laelta nähtynä, takana Kemiönsaaren pohjoisosaa.



Mökkejä Teijon rinteessä. Näistä tuskin kumpikaan esittää Jaanan majaa. 1600-luvulla mökkejä ei paljon maalattu, ja oikeanpuoleinenkin rakennus on liian siisti.


torstai 24. lokakuuta 2013

Savusilakkasalaattia

Tänä vuonna en ehtinyt Helsingin silakkamarkkinoille, mutta kalamiehen ansiosta ei ole tarvinnut täysin silakatta olla. Lokakuun alussa silakkaa on noussut hyvin ja sitä on syöty tuoreeltaan paistettuna, mikä onkin herkkua. Osa kaloista on päätynyt savupönttöön, koska kaikkea ei ehdi kerralla syödä, vaikka kissatkin hoitavat osansa. Savusilakan valmistuksesta olen kertonut aiemmin, syysuussa 2010.

Minun lapsuuteni ja nuoruuteni aikaan savusilakka oli vakiotavaraa elintarvikeliikkeissä. Nykyään sitä saa etsiä kissojen ja koirienkin kanssa. Ainoa varma keino on kalastaa itse.



 
Salaatin valmistuksessa työläin vaihe on silakoiden perkaaminen. Sitä voi kyllä sanoa pitkäveteiseksi puuhaksi. Mutta samalla kun kuorii ja ruotii kaloja, voi vaikka kuunnella televiota. Meillä katsotaan paljon urheilua, mutta siitä voi katsella vain mielenkiintoisimmat vaiheet. Esim. kaksituntisen F1-kisan aikana ehtii kuoria toisenkin silakan menettämättä itse kisasta mitään.




Olen rationalisoinut salaatin valmistuksen niin, että
salaattipohja ostetaan kaupasta. Taalintehtaan K-kaupassa myydään kohtalaisen herkullista tanskalaisperäistä perunasalaattia. Pikku-Tekirkin syö savusilakkaa, kun se on pyöräytetty perunasalaatin creme fraiche -pohjaisessa kastikkeessa, joten sen TÄYTYY olla hyvää. Kun ruvetaan oikein herkuttelemaan, pistetään kahden perunasalaattipurkillisen lisäksi yksi purkillinen suomalaisperäistä katkarapusalaattia, jota myös löytyy K-kaupasta. Koska pihalla kasvaa persiljaa, sitä pilkotaan salaattiin reilu nippu. Persiljan sijaan tai lisäksi voi käyttää vaikka ruoho- tai kevätsipulia. Tilliäkin voi sekoittaa salaattiin, jos sitä sattuu rusaammin olemaan. Tuorevihannekseksi olen siivunnut tuoretta kurkkua, jonka ripottelen seoksen pinnalle, ettei siitä siivuista irtoa mehut. Silloin salaatti vettyisi, eikä kurkkukaan mielestäni sellaisena lötkönä oikein maistu. Loppusilaus syntyy silputulla tillillä. Myöhään kylvetyn tillin varsia löytyy vielä kasvimaasta, vaikka osa alkaa olla hallasta kärsineitä.


Savusilakkaa voi laittaa maun mukaan tai sen verran, kuin sitä sattuu olemaan. Annokseen, joka näkyy videolla, perkasin noin kilon kaloja.

Ainekset kaadetaan kulhoon ja sekoitetaan kumilastalla. Jos kumilastaa ei löydy, voi sekoittaa minkä tahansa lusikan kuperalla puolella. Tarkoitushan oli saada aikaan salaatti eikä puuroa.
 
 
 
Afiyet olsun!