keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Siedätyshoitoa Lady Mirrille

Kissaprojektimme, jonka alkuperäinen tarkoitus meni kiville, tuntuu edistyvän. Mirrillä on edelleen omallä sisäänkäynnillä varustettu asunto, mutta Pikku-Tekir on havainnut, että sinne on suhteellisen helppo mennä. Ovethan ovat raollaan, että Mirri pääsee kulkemaan. Ja niin pääsee myös Tekir.

Tekir olisi suunnattoman kiinnostunut isosta kissasta, joka taas ei voisi olla vähempää kiinnostunut pennun lähestymisyrityksistä. Nykyään Mirri ja Tekir löytyvät useimmiten Mirrin asunnosta. Mirri makaa omalla paikallaan sohvalla. Tekir saattaa olla sohvan alla tai sängyn päällä. Tässä suhteessa ollaan edistytty. Mirri ei enää viitsi sähistä ja murista vain siksi, että kissanpentu on lähettyvillä.

Eräänä päivänä kissat innostuivat kiipeilystä. Mirrihän on mielellään kiipeillyt sireenipensaissa. Nyt Tekir meni perässä ja pisti vielä paremmaksi. Mirri on sen verran tukevoitunut, ettei se enää pääse kaikkein pienimmille oksille. Tekirillä taas on varaa kehittää mahalihaksiaan. Mirri olisi suoriutunut tavanomaisessa kunnossaan siitä kuperkeikasta, joka pudotti Tekirin oksalta.



Ymmärrän Mirriä jossain määrin. Tekir alkaa olla jo aika iso. Joskus, se oikein riehaantuu kotona, se tekee valtavia loikkia paikasta toiseen. Jos ponnistusalusta sattuu olemaan ihminen, niin kynnenjäljet jäävät helposti näkyviin.

Siedätyshoitoa tarkkaillessani olen huomannut, että Tekir haluaa hypätä Mirrin päälle milloin mistäkin päin yllättäen. Sellaisesta hermostuisi ehkä hyväluontoisempikin kissa. Ja Mirri on hyvin omapäinen eikä välttämättä viihdy sylissäkään, ellei ole itse tullut. Mietin ratkaisua tähän ongelmaan ja päädyin ostamaan netistä pari kissatelttaa. Ne on siis kissalle tarkoitettuja nukkuma- tai piilopaikkoja. Jos saisi Mirrin tykästymään moiseen, niin se ainakin vähentäisi yllätyshyökkäyksiä ja ehkä saisi Ladyn myötämielisemmäksi Tekirin läsnäololle. Odotan mielenkiinnolla postin tuloa.
 
 

lauantai 21. syyskuuta 2013

Kasvitiedettä Turussa

Käytiin syyskuun 15. päivänä sisareni ja hänen tyttärensä kanssa katsomassa kasvitieteen puutarhaa Ruissalossa. Paikkahan on Kasvin itsensä vaalima, vaikka hän nykyään onkin emeritusylipuutarhuri. Päivä oli viimeinen varsinainen kesäpäivä, melko lämmin ja aurinkoinen. Tuuli oli kova, mikä enteili tulevia sateita.

Ruissalon alue on käsittääkseni huomattavasti laajempi kuin Helsingin kasvitieteen puutarhat. Vanhoissa Kaisaniemen kasvihuoneissa on tietenkin historiaa, mutta Helsinkiin ei tahdo mahtua niin paljon esim. puulajeja esittelevää aluetta kuin Ruissalossa. Helsingin uutta Kumpulan aluetta olen ihaillut vain sen rakennusvaiheessa, kun ajelin polkupyörällä sen ohi omalle kasvipalstalleni. Palstan olen luovuttanut kauan sitten, joten pitäisi tehdä eri retki tutustuakseen Helsingin uudempaan kasvitieteeseen.





Ruissalon puutarhalle mennessä polun varressa oli merkki, jonka mahdollinen sanoma valkeni, kun oltiin pionimäen lähettyvillä. Merkki oli vanerinpalalle maalattu tammenterho. Sen olisi voinut laittaa liikennemerkkien varoituskilven tapaiseksi. Pionimäellä nimittäin yksi tammi varisti terhojaan niin terhakkaasti, että sai varoa päätään.

 
Puutarhan kasvihuone ei ollut auki, mikä oli pikku pettymys. Viimeksi käydessäni kasvihuone oli rakenteilla. En ole koskaan onnistunut pääsemään sinne sisälle.




















Syksyn läheisyys näkyi puutarhan kasvistossa, vaikka paljon kasveja oli vielä kukassa. Kuivuus näytti myös tehneen tehtävänsä. Pitkä kesä on myös tehnyt omat temppunsa kasveille. Ruissalossa pensasmanoliassa oli runsaasti hedelmiä, mutta yksi yksilö oli päättänyt ruveta myös kukkimaan. Normaalistihan kukinta on keväällä. Meidän pihalla taas juhannusruusut kuvittelevat, että on keskikesä!

Sisareni tiesi kertoa, että puutarhassa oli lummelampien välissä kesällä aloitettu kalkkiniittykokeilu. Niitty oli kyllä paikallaan, mutta niittykasveista ei yksikään ollut enää kukassa. Lumpeet voivat hyvin ja eri sävyisiä lumpeenkukkia oli paljon. Västäräkillä näytti olevan hyönteisapajat lumpeenlehtien päällä.

















Niittyalueella oli esillä myös veistoksia. Muutamat olivat melko veikeitä.

Kaiken kaikkiaan Runsalan-reissua voi suositella kenelle tahansa, joka pystyy liikkumaan vaikka vähän vaivaisestikin. Kesemmällä olisi varmaan enemmän nähtävää. Ruusut ja pionit ovat parhaimmillaan alku- ja keskikesällä. Aivan keväällä voi nähdä melko eksoottisia kasveja, jotka viihtyvät vain Ruissalon erittäin suotuisissa oloissa. Myöhempään syksyllä taas pääsisi näkemään eksoottista ruskaa.





keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Kesäkurpitsaraastepihvejä


Kesä on ollut satoisa. Kesäkurpitsaa on taas enemmän kuin kukaan kerkeää syödä. Lähinnä maanpeitekasveiksi istuttamani taimet tuottavat lämpimän syksyn vuoksi satoa edelleen enemmän, kuin välttämättä ehditään syödä. Tämä taitaa olla melko yleinen ongelma kesäkurpitsan viljelijöiden keskuudessa.
 

Täytettyä kesäkurpitsaa on syöty. Sitä ei kuitenkaan jaksa ihan aina, vaikka täytteitäkin voi vaihdella. Paistetut kesäkurpitsaviipaleet syntyvät pienistä, tuoreista yksilöistä. Lisukkeeksi jogurtti- tai tomaattikastike, mainio kesäruoka. Meillä tahtoo olla ongelmana, että kun kurpitsan huomaa, se on jo liian iso viipaleina paistettavaksi.
 

Mutta raastetta syntyy vaikka minkälaisesta kurpitsahalosta. Kaikki epämuodostuneet yksilöt kelpaavat myös tähän ruokalajiin. Raastepihvit tunnetaan brittikokki Gordon Ramsayn ansiosta klassikkona, josta voi tehdä omia muunnoksiaan sen mukaan, mitä tykötarpeita sattuu olemaan.

Videolla minulla on kolme isoa kesäkurpitsaa, mikä osoittautui varsin kunnianhimoiseksi määräksi. Oikeasti taikinaan mahtui noin puolet tästä määrästä eli 1,5-2 kg raastetta. Maustevihanneksia voi laittaa enemmän tai vähemmän. Jos ei pidä jostain lajista, sen voi huoletta jättää pois. Jossain reseptissä suositellaan myös pinjansiemeniä. Niitä meillä ei ole käytetty. Ehkä voisi kokeilla sitäkin versiota.

Fetajuusto antaa vähän happamuutta ja kiinteyttää pihvejä. Määrä ei ole kovin tarkka. Puoleentoista kiloon kurpitsaa laitoin kaksi 200 g:n fetapalaa. Koska meillä kasvaa pihalla sekä tilliä että persiljaa, viimemainittua aivan villisti, niitä tuli taikinaan melko reippaasti. Valkosipuli ei ole välttämätön. Tavallista sipulia kannattaa käyttää, joko raakana tai paistettuna. Videoannokseen laitoin nipun salaattisipulia saksilla pätkittynä. Alkuperäisohjeen mukaan kananmunia olisi laitettu tähän raastemäärään yhdeksän. Itse tyydyin kolmeen, mikä riitti sitomaan taikinan. Jauhoa laitetaan kohtuullisesti, niin että se sitoo nestettä, jota raasteesta tahtoo irrota, vaikka sitä kuinka valuttaisi. Ei kuitenkaan niin paljon jauhoa, että syntyy vaikutelma lettutaikinasta. Mausteista mustapippuri on must. Meillä on laitettu myös paprikaa, josta osa voi olla vähän polttavaakin.

Olennaista on valuttaa raaste hyvin. Itse olen laittanut kunnon painon raastekeon päälle ja odotellut vähintään pari tuntia, mielellään pitempäänkin. Suola irrottaa nestettä. Sitä ei pidä laittaa liikaa, koska juustossakin on suolaa. Jos kesäkurpitsat on isoja ja olleet varastoituina pitempään, niistä häviää makeus. Silloin taikinaan voi laittaa hiukan sokeria. Vastapoimittuun kurpitsaan sokeria ei tarvita.

Pihvit voi paistaa pannulla tai lettupannulla. Meillä on toistaiseksi käytetty paistinpannua. Monet tämän ruokalajin ystävät paistavat pihvinsä uunissa. Se onnistuu varmaan, kun laittaa pellille leivinpaperia, siihen vähän öljyä ja hiukan öljyä myös pihvien päälle ja pelti uuniin. Öljyn kanssa ei tarvitse kitsastella, koska vihanneksissa ei ole rasvaa.

Kuumalla pannulla paistaessa pihveistä tulee melko tummia. Mutta samalla pinta kiinteytyy niin, että pihvit on helpompi kääntää. Toisen puolen voi paistaa miedommalla lämmöllä, jos haluaa. 3-5 minuuttia per puoli pihvin paksuudesta riippuen riittää kypsentämään pihvin sisuksen, ainakin jos raaste oli hienoa.


maanantai 9. syyskuuta 2013

Pikku-Tekir ja Lady Mirri


Elokuu ja syyskuun alku ovat olleet varsin tapahtumarikasta aikaa. Kun menetimme Tekirin, Mirri oli pitkään outo. Se ei oikein tullut kotiin eikä ollut halukas leikkimään, kuten yleensä. Se vaikutti kaipaavan jotain. Arvelimme, että se kaipaisi kissaseuraa, kun oli koko ikänsä tottunut olemaan toisen kissan kanssa. Mirri on tukevoitunut veljensä kuoleman jälkeen. Voiko kissa syödä suruunsa? Vai oliko kyse vain siitä, että Mirri vihdoinkin sai syödä rauhassa? Aikaisemmin Tekir meni aina sen ruokakupille. Mirri taas ei mennyt Tekirin kupille, vaan lähti pois. Tämä taisi olla sen hoikkuuden salaisuus.


Mirri on pulskistunut ja kasvattanut itselleen talviturkin.
 
 
Loppukesä on kissojen satokautta. Katselin netin lemmikkipalstoilta kollipentuja kohtuuetäisyydellä paikoista, joissa liikumme. Vaatimuksena oli, ettei kissa ole kovin tummasävyinen. Kokemusta on mustasta ihmisystävällisestä kissasta, johon ulkona syyspimeässä kompastui. Järvenpäästä löytyi kaksi luovutusikäistä keltaista kollipentua. Rohkeampi ja isompikokoinen valikoitui mukaan. Kalamies sai valita kaverille nimen. Kuinka ollakaan, se on Tekir, tällä hetkellä vieläkin kovin pieni.

Tulin kotiin Pikku-Tekirin kanssa melko myöhään elokuun viimeisen tiistain iltana. Tulokas katseli ympäristöään aikansa, söi ja joi ja tuotti ilmeisesti jätökset jonnekin nurkkaan. Meillä kun sattui olemaan vain puupellettejä kissanhiekkana. En ollut ajatellut, että se on liian karkeajakoista pienen pennun tassuilla kaavittavaksi. Hain ulkoa ruohonkortta, jolla leikittiin. Se ja paperipallot toimivat hyvin. Äidin kotoa oli saatu myös oma lelu, linnun höyhen, joka varmaan lohdutti oudossa tilanteessa. Me vanhukset väsyttiin pian puolen yön jälkeen. Tekir tuli sänkyyn meidän väliin nukkumaan.

Puoli viisi aamulla Mirri raapi ovea. Se tuli sisään ja söi vähän, mutta jähmettyi suolapatsaaksi, kun näki, että talossa oli jo joku. Olin haaveillut, että naaras hyväksyisi pikkuisen pennun. Mutta mitään suojeluvaistoa ei herännnyt, vaan lähinnä murinaa ja halveksiva sähähdys. Fyysistä väkivaltaa ei esiintynyt, vaikka kissat olivat aivan lähekkäinkin. Mirri halusi ehdottomasti ULOS. Vein sille ruokakupin portaille. Se söi vielä vähän ja sitten lähti. Päivän mittaan se oli jossain vaiheessa tulossa kotiin, mutta muisti saman tien, mitä täällä oli ja pyörsi takaisin.

Koska Mirriä ei millään ilveellä saatu kotiin, piti jotenkin järjestää sille suojapaikkaa, ettei se vallan villiintyisi. Majoitettiin se kalamiehen huoneistoon, missä se on mielellään käynyt muutenkin. On viety sille ruokaa ja vesikuppi. Kermallakin on lahjottu ja herkkupatukoilla. Olen käynyt harjaamassa ja leikkimässä Mirrin omalla kaakelinarulla. Kaikki kelpaa - paitsi Tekir.

Kissat kohtaavat jokseenkin päivittäin ulkona. Kaava on joka kerta sama. Mirri murisee ja sähisee. Pikku-Tekir ihmettelee, mikä isoa kissaa vaivaa. Jos keskinäinen välimatka alkaa ahdistaa, Mirri perääntyy. Tekir haluaisi leikkiä ison kisun kanssa, mutta Lady ei ole myötämielinen.

Nykyjärjestely toimii tällä hetkellä, kun ulkona on lämmintä. Voidaan pitää Mirrin huoneiston ovi auki, että se voi kulkea sisään ja ulos omia aikojaan. Mutta talven tullen käy kyllä hankalaksi pitää ovet selällään. Ja huoneen lämpötila saattaa laskea jo Mirrinkin mukavuusalueen alapuolelle.

Pikku-Tekir taas on niin hellyttävä, kuin pieni kissanpentu vain voi olla. Se on kovasti kasvanut parissa viikossa. Tällä hetkellä sen suurin mielenkiinnon kohde ovat hyönteiset. Ulkona on kaikenlaista siivekästä liikkuvaa, jonka perässä on hauska juosta. Tekir viihtyy jo joitain aikoja yksinkin ulkona. Sen mielipaikkoja on talon viereisen sireenipensaikon alusta, aivan kuin edesmenneen kaimansa pentuaikoina. Pensas on niin tiheää, ettei sinne pääse isompi eläin eikä harakoiden ilmahyökkäyksiäkään tarvitse pelätä.

Sisäleikeissä Tekir käyttää hyväkseen kaikkea, mitä löytyy. Se myös juoksee kaiken yli, ihmisten, sängyn ja tuolien, jos on vauhti päällä. Toistaiseksi mitään ei ole mennyt rikki. Sitten on omia leluja. Nykysuosikki on leluhiiret, joita ostin viime viikolla muutaman lisää eläinkaupasta. Tekiristä on myös hauska leikkiä kantokorinsa kanssa. Se menee sinne sisälle ja välillä leikkii lelulla, jonka ripustin korin oveen, kun tultiin Järvenpäästä kotiin.
 
Tekir, oma froteepyyhe ja leluhiiri.