Joulusta laskiaiseen - kalamureketta

Talvi on tullut ja alkaa ilmeisesti kohta mennäkin. Ensi viikolla on laskiainen. Päivät pitenee niin, että vielä viiden jälkeen on valoisaa.

 Joulu oli Taalintehtaalla vähäluminen. Niin se usein on. Parina edellisvuonna lunta on ollut sitten senkin edestä. Mutta nyt oli sula maa aina vuoden loppuun asti. Sään ääri-ilmiöitä nähtiin tapaninpäivänä. Oli tosi kova myrsky, joka kaatoi puita ja katkoi sähköjä. Meidän huushollissakin oltiin ennätykselliset reilu puoli vuorokautta sähköttä. Se ei ollut paljon, kun toisaalla Taalintehtaan kylän laidalla oli yhdessä mökissä odoteltu jännitteen paluuta pari viikkoa.



Kun pahimmat myrskytuulet olivat laantuneet, päätettiin lähteä toisen tohtorin kanssa sieneen. Suppilovahveroita oli ihan kiitettävästi. Tosin ne oli vanhahkoa satoa. Vain paikoitellen löydettiin tuoreempia yksilöitä. Yhdessä paikassa törmäsimme oikein komeaan esiintymään hienoja, tuoreita suppiksia.





Talvi on mennyt pääasiassa työn merkeissä. Tehtaan vintillä tehtiin vähän organisaatiojärjestelyä, mikä rassasi meikäläisenkin resurssia. Nyt ehkä tilanne alkaa olla uomissaan. Vaihdoin samalla tiistain päivätyöni Pitäjänmäestä Tikkurilaan. Reilun kuukauden kokemuksella olen todennut, että työmatkaan menee hieman enemmän aikaa, mutta vastaavasti saan istua yhdessä bussissa, joka vie kotiovelta työpaikan ovelle. Ei enää tarvitse välttämättä tungeksia Pasilan asemalla. Työ on samaa periaatteessa yleislääkärin vastaanottoa työterveyspainotteella.


Vuoden vaihteessa hoitelin myös eläinlääkärin hommia, vaikka periaatteessa tietenkään en saisi. Tekir oli jotenkin nuutunut, siltä lähti aika paljon karvaa ja se nukkui paljon. Pistin sille matolääkkeet, mutta karvanlähtö ei loppunut. Se ei valittanut mitään, eikä ollut varsinaisesti käsittelyarka. Lastenlääketieteen kurssilla opin aikanaan, että jos lapsi ei halua syliin eikä kestä normaaleja vaipanvaihtoja ja muuta käsittelyä, niin se on sairas. Sitten kalamies teki diagnoosin. Tekir oli sylissä ja kalamies huomasi, että sen vasen korva haisee. Sehän tarkoittaa jonkin sortin korvatulehdusta. Koska oli juuri loppiainen, niin ei lähdetty etsimään eläinlääkäriä. Enkä tiedä, olisiko hänkään paljon enempään pystynyt. Laitoin kädenlämpöistä suolavettä ja roiskittiin sitä korvaan pienellä ruiskulla. Parina päivänä tehtiin tätä hommaa. Minulla sattui olemaan antibioottisilmätippoja. Pistettiin tipat huuhtelun jälkeen ja haju loppui. Jatkoin tippoja vielä muutaman päivän ja kummasti Tekir virkistyi.

 Mirri on vaikuttanut suhteellisen terveeltä. Se innostui suunnattomasti juoksemaan pienen punaisen valotäplän perässä. Toin kotoa vanhan laserpointterin, joka oli tullut muistitikun liitteenä. Mirri vallan villiintyi valosta ja juoksi sen perässä ympäri olohuoneen mattoa. Se jaksoi alkuun kaksi ja kolmekin tuntia jahdata valotäplää. Siitä seurasi tietenkin se, että patterit loppuivat. Luulin saaneeni kylältä varapatterit. Mutta vaikka koko oli sama, pointteri ei toiminut. Niinpä piti tilata lemmikkikaupasta kissalaserit. Nyt Mirri on taas elementissään. Se juoksee valon perässä vaikka pitkin seiniä! Tekiriä valo ei niin viehätä, mutta kyllä sekin joskus innostuu – ehkä sisarensa kiusaksi – juoksemaan sen perässä.




Nyt kun talvi toden teolla tuli ja veneet on talviteloillaan, on ollut aika kurkistaa, mitä pakastimien uumeniin on kätkeytynyt. Siellä on kalaa. Olen valmistanut kalamureketta muutamaankin otteeseen. Ensin tein pienen annoksen, josta tuli kaksi ja puoli vuokaa tuotetta. Sitten lisäsin vähän kalamäärää, ja lopulta valmistin jättiannoksen, josta tuli viisi reilua uunivuoallista mureketta.

Sisareni ollessa vierailulla tein yhden satsin, josta syötiin yksi mureke heti uunista otettuna. Se oli mehevää ja hyvää. Maistui peruna-porkkanamuusin kanssa. Suurin osa murekkeista on mennyt leikkeleenä. Aamupalalla mureke maistuu etenkin ruisleivän päällä. Höysteeksi sopii suolakurkku tai tuore tomaatti. Viimeisimmän satsin tein toissa päivänä ja tänään syötiin viimeiset siivut yhdestä murekkeesta. Tänään se oli lämpimänä ruokana niin, että paistoin sitä viipaleina pannulla. Ei niin mehevää kuin juuri paistettu, mutta kasvismuusin kanssa meni tämäkin.

Afiyet olsun!

Kuhaa ja herkkutattikastiketta

Kuhantuloa ei ole voinut estää. Kalamies on ollut ahkerana ja niinpä on saatu kokeilla muutamakin kuharesepti. Viimeksi mainitsin ruokalajin, jonka luulin sisältävän sieniä: Kuhaa Walewska. Mutta kun googlasin sen, kävi ilmi, ettei missään reseptissä puhuttu sienistä sanaakaan. Ruokalajin idea on hauduttaa kuha valkoviinissä ja ripeltää se vadille perunmuusireunuksen sisään. Muistin ravintola-annoksen, josta ainoa mieleen jäänyt asia oli herkkusieni. Ilmeisesti kokki oli heitellyt sienet koristeeksi. Sivistystasoni ei riittänyt analysoimaan ruuasta sen enempää.

Mutta jos valkoviini ja sienet ainakin tuon yhden kokin mielestä sopivat kuhaan, niin päätin kokeilla moista yhdistelmää. Tämän vuoden sienisadosta tuli jo kerran kokeilluksi mustatorvisieni, mutta sen mausta en oikein saanut selvää. Niinpä otettiin avuksi viimevuotiset herkkutatit. Tattejahan oli uskomattomat määrät, ja niitä on talousyksikössämme kuivattuna viipaleena vielä toiseenkin kuharuokaan.

Kemiönsaarella ei talvi ole oikein saanut jalansijaa, mikä on sinänsä miellyttävää. Persilja jaksaa tuottaa vielä jonkin verran lehtiä. Se sopii sieniin ja kalaan mielestäni erinomaisesti.

Valmistin aika tuhdin tattisoosin. En yleensä liota kuivattuja sieniä sen kummemmin. Valmistusprosessin aikana sienet imevät itseensä riittävästi nestettä. Ja kun kastike keittämisen jälkeen paistetaan kalojen kanssa uunissa, sitkeämpikin sieni imaisee nesteet itseensä. Näin kävi nytkin ja tämä kuhaversio oli kyllä todella herkullista.

Tämä kalaruoka sopisi varmaan karppaajallekin. Jos puoli desilitraa vehnäjauhoja on liikaa hiilihydraattia, niin jauhot voi jättää pois ja tehdä kunnon kermapläjäyksen. Pari desilitraa kuohukermaa saostaa kastikkeen kuin kastikkeen aika mukavasti. 
 
 
 




 

Afiyet olsun! Hyvää ruokahalua!

Kuhaa uunissa

Tiedotusvälineissä on kerrottu, että kuhasaaliit ovat olleet hyviä sisävesillä. Merestäkin kuhaa on noussut hyvin. Kalamies on käynyt ahkeraan kuha-apajilla ja vieheeseen on tarttunut muutamakin herkkukala.

Tuhti tohtori innostui marraskuussa uunikaloista. Kalamies on kantanut kuhaa kiitettävästi ruuaksi ja laittaa ne suoraan fileiksi, joista saa pikaruokaa paistamalla teflonpannussa pienessä rasvamäärässä ilman enempiä jauhokuorrutuksia. Paistettujen fileiden päälle vähän suolaa ja sitruunamehua. Hyvää on sekin.

Kuha on mielestäni yksi parhaista suomalaisista kaloista. Moni muu taitaa olla samaa mieltä. Itse pidän myös ahvenesta. Nämä kaksi kalalajia kilpailevat melko tasapäisesti parhaan kotimaisen ruokakalan paikasta. Kuhassa on enemmän syötävää yksilöä kohden. Maku vain on sen verran mieto, että siinä ei ole niin luonnetta kuten ahvenessa. Mutta hyviä kaloja molemmat.

Paistettu kuha on hyvää, mutta vaihtelu virkistää. Minulla oli eräs marraskuinen viikko vapaata. Siinä kerkesi kokeilla toisenkin kalareseptin. Tein paria varianttia uunikalaa, joissa oli mukana valkokastike. Kuhaa Walewska on vanha resepti, johon kuuluu sienikastike. Yhteen valkokastikeversioon kokeilin mustatorvisieniä. Mutta niitten maku hävisi jotenkin kalan sekaan. Pitänee kokeilla herkkutattia tai suppilovahveroa.

Tomaattikuha oli herkullista. Tomaattikastikkeeseen voi peittää muitakin kalalajeja. Tomaattisilakat on perinteinen, hyvä herkku. Tilliä pidetään yleisesti kalan mausteena. Kuhaan sopii mielestäni persilja, sileälehtinen, jota kasvatan joka kesä omassa kasvimaassa. Erilaiset sipulit antavat myös hyvää makua. Valkosipulista saa hyvän säväyksen, jos ei vierasta tätä sipulilajia.

Valmiita kuhafileitä saa useimmista paikoista, missä kalaa myydään. Kannattaa varata 1-2 filettä eli parisataa grammaa kalaa aikuista syöjää kohti. Tomaattikuha maistuu keitettyjen perunoiden tai perunamuusin, miksei pastankin kanssa. Se on hyvää myös kylmänä, joten yli jääneen ruuan voi tarjota vaikka ruisleivän päällä tai salaatin lisäkkeenä.

Valesiivooja jäi kiinni

Tuollaista otsikkoa emme ole saaneet lukea lehdistä. Puuttumatta siihen, että siivoustyötä oletetaan kenen tahansa pystyvän tekemään, niin palkkataso ei taida ihmeemmin houkuttaa siivoushommiin, jos pokka pitää ryhtyä rahakkaampaan lääkärintyöhön.

Tuhti tohtori on kuluvan vuoden alkupuolella tullut toimineeksi 20 vuotta laillistettuna lääkärinä. Laillistamisesta on arkistossani paperi, jonka on minulle myöntänyt Sosiaali- ja terveyshallitus. Viranomaiselle esitin aikanaan Helsingin yliopiston tutkintotodistuksen ja tuohon aikaan tarvitut työtodistukset ns. orietoivan vaiheen palvelusta, jota piti tehdä puoli vuotta sairaalassa ja toinen puoli vuotta teveyskeskuksessa.

Kun urani alkuaikoina hain työpaikkoja, ei kukaan missään vaiheessa kysynyt laillistuspaperia, tutkintotodistuksista puhumattakaan. Lääkäreistä ei tuolloin ollut sellaista pulaa kuin näinä päivinä, ja huonommassakin työpaikassa jaksettiin sinnitellä. Työpaikkaa vaihtaessa ylilääkärin ei ollut kovin vaikea tiedustella edellisestä paikasta hakijan mainetta.

Nykyisessä keikkalääkärifirmojen pyörityksessä on vaikea kuvitella, että kun pitkään täyttämättä olleeseen paikkaan vihdoin saadaan lääkäri, taustoja olisi ruvettu penkomaan ennen viimeisimpiä kohuja. Ylilääkärillä on todennäköisesti kädet täynnä työtä yrittäessä suoriutua oman yksikkönsä velvoitteista. Sitä paitsi vuokrafirma vastaa osaltaan siitä, että tarjotun työvoiman taustat ovat kunnossa. Ensimmäisen kerran minultakin laillistuspaperia kysyttiin, kun hakeuduin  vuokralääkärifirman listoille.

Valelääkärijuttuja lukiessa mieleeni tulee väistämättä eräs nyt jo edesmennyt tuttava. Tämä vanha mies jaksoi kertoa tarinaa käynnistään yksityisen kardiologin vastaanotolla. Kardiologi oli kuulemma sivellyt rintakehää jollain laitteella ja veloitti käynnistä 500 markkaa. Siihen saatoin vain todeta, että hän oli siinä saanut kohtuuhintaisen sydämen ultraäänitutkimuksen. Hän oli kovin tarkka rahoistaan, ja ilmeisesti tutkimuksen tekemisen näennäinen helppous sekä se, että mitään poikkeavaa ei löytynyt, ei ollut suhteessa kustannuksiin. Minun teki usein mieli kysyä, olisiko hänen kannattanut vuokrata tuo ultraäänilaite ja pyytää vaikka asuintalonsa talonmiestä sivelemään sillä rintakehäänsä. Mutta saamani kotikasvatus esti tekemästä sitä. Varmaan talonmies olisi tehnyt ”tutkimuksen” murto-osalla kardiologin pyytämästä rahasummasta. Jos kehittelee ajatusta pidemmälle, niin talonmieshän olisi voinut samalla ”tutkia” muutaman naapurinkin, ja kas, siinä olisi ollut valekardiologin vastaanotto valmiina!

Kannattaisiko laittaa vaikka vapaaehtoisia työttömiä istumaan valkoisessa takissa vastaanottohuoneessa tutkimassa suhteellisen terveitä potilaita? Etenkin työterveyshuollon vastaanotoilla käy runsaasti ihmisiä, jotka eivät lainkaan tarvitse lääkärinhoitoa. Heidän täytyy kuitenkin kuormittaa vastaanottoa, koska työnantaja vaatii, että flunssan toteaa lääkäri ja lääkäri antaa todistuksen, jonka esittämällä työntekijä saa olla poissa töistä sairautensa takia. Jos sairaus ei ole vakava eikä vaadi lääkärinhoitoa, niin voisihan todistuksen kirjoittaa kuka tahansa, jos työntekijän omaan ilmoitukseen ei voi luottaa. Onhan lääkäriä esittäneiden veikkosten lausunnoilla todennäköisesti saatu isompiakin etuuksia.

Yksi pieni ongelma tuossa voi tulla vastaan. Miten valelääkäri erottaa tästä joukosta ne, joitten tauti ei olekaan itsekseen paraneva, vaaraton virusflunssa, vaan jotain vallan muuta, mihin voidaan tarvita nopeaakin hoitoa? Kouluttamaton henkilö voi sujuvasti ottaa vastaan vaikka kuinka monta flunssapotilasta, puhua mukavia ja olla empaattinen. Mutta häneltä puuttuu perustieto niistä sairauksista, joiden hoito kuuluisi todellisille asiantuntijoille.

Koulutuksen ja kokemuksen yhdistelmä antaa terveydenhuollon ammattilaisille tässä suhteessa ehdottoman etulyöntiaseman. Englanninkielistä termiä ”gut feeling” käytetään intuitiosta, joka kertoo ammatti-ihmiselle, että kaikki ei ole kohdallaan. Se on jonkinlainen hahmontunnistuskyky, aavistus, kyky havaita, että näennäisen vähäoireinen tauti saattaakin olla muuta kuin viikon viidenkymmenen flunssapotilaan.

Tietenkin lääkärinkoulutuksen saanut ihminen osaa myös muuta kuin pelkän haastattelun ja mukavien puhumisen. Hän osaa tutkia esimerkiksi hengityselimistön tilaa ja toimintaa erilaisilla laitteilla ja käsin tunnustelemalla. Amatöörin korvaan stetoskoopista kuuluvilla äänillä ei ole mitään iformaatioarvoa eikä nielun tai korvien tähystäminen tai kaulan tunnustelu kerro sen enempää. Tähän liittyy myös eräs valelääkäritoiminnan eettinen ongelma. Yhteiskunta on antanut lääkäreille ja muille terveydenhuollon ammattihenkilöille valtuutuksen puuttua ihmisen koskemattomuuteen, jos sen tarkoituksena on saada selville tai parantaa sairauksia. Mutta jos koskettavien käsien välissä oleva pää ei tiedä, mitä etsiä, niin silloin kosketus on pelkkää kopelointia.

19.11.2011 Helsingin sanomien artikkelissa, joka käsitteli Afganistanin rauhanturvaoperaatiota, kerrottiin, että rauhanturvaajan kuukausitulot päivärahoineen saattavat nousta 5000 euron pintaan. Ei kuulemma paha parikymmppiselle kaverille. Valelääkäri Esa Laiho tienasi kymmenessä vuodessa 1.1 miljoonaa euroa, siitä tulee 110 000 euroa vuodessa ja lopulta melko kohtuullinen 9166 euron pintaan nouseva kuukausipalkka. Ei paha kouluttamattomalle henkilölle - eikä oma henki ja terveys ole vaarassa.

Syksy saa

Syksy saa toden teolla. Viime viikolla saariston ruska oli kauneimmillaan. Välillä puhalsivat myrskytuulet, satoi rakeita ja salamoi. Näiden sääilmiöiden seurauksena lehdet ovat putoilleet urakalla, ja maisema alkaa olla melko avara.

Kävin eräänä päivänä katsastamassa Lövön sillan, jonka kansielementtejä asennettiin reilu vuosi sitten. Siltahan avattiin liikenteelle jo keväällä. Vihkiäiset pidettiin vähin äänin eräänä elokuisena maanantaina. Ilmeisesti mitään kansanjuhlaa ei ollut tarkoituskaan järjestää.



Syyspuuhiin kuului meillä puiden pinoaminen. Kesällä hankitut puut olivat odotelleen pinoajaansa. Kissat seurasivat mielenkiinnolla tapahtumien kulkua. Viime aikoina ne ovat tulleet enimmäkseen kotiin yöksi ja ovat omaksuneet vanhan nukkumapaikkansa nojatuolissa.

Syksy alkaa näkyä myös paikallisessa vihannestarjonnassa. Tienvarsikaupan laarit alkavat olla tyhjillään. Mehua ja hilloa sekä erilaista kestävämpää kasvikunnan tuotetta oli myynnissä vielä viime viikolla.

Silakkamarkkinat

Syksy saa vääjäämättä. Vaikka on ollut melko lämmintä, niin ruskan värit valtaavat maiseman. Helsingin kalatapahtuma eli Stadin Silakkamarkkinat järjestettiin taas lokakuun alussa, kuten perinteisesti on ollut tapana vuodesta 1743 asti.

Markkinaviikon sää oli epävakainen, mutta keskiviikkopäivä oli kaunis. Kalamiehen muijan piti hakeutua tutkimaan, mitä kalaherkkuja oli tarjolla.

Paljon on vettä virrannut Vantaanjoessa, kun olen edellisen kerran käynyt markkinoilla. Todennäköisesti se on tapahtunut viime vuosituhannen puolella. Muistikuvissani väkeä parveili myyntiveneiden ympärillä ja kauppaa tehtiin jokseenkin hartaassa ilmapiirissä.

Näinä päivinä kalakauppiaalta vaaditaan myös jonkinlaisia stand up -taiteilijan lahjoja. Useammatkin kauppiaat pitivät pienimuotoista showta, jolla houkuteltiin asikkaita ostamaan kaksi kalapurkkia kympillä ja leivät iltapalaksi.

Itse päädyin ostamaan pari purkkia maustekalaa. Ne olivat vuoden maustekalapalkittua laatua. Vielä ei ole maistettu, mutta mielenkiinnolla odotan, ovatko parempia kuin omamme, joitten tekemisestä tosin on mennyt muutama vuosi. Viime aikoina Kemiönsaarella ei ole saanut ostaa kilohailia. Troolarit vievät saaliinsa muualle, ja kalan hankkiminen merestä omin voimin on liian työlästä. Verkot pisäisi viritellä kauas ulkosaaristoon, eikä se enää ole oikein ekologistakaan.

Sieni-, omena- ja puolukkaviikonloppu

Viikonloppu oli yllättävän kaunis ja aurinkoinenkin, vaikka sääennusteista olisi voinut muuta päätellä. Vietimme toisen tohtorin kanssa aikaa metsissä keräten luonnon antimia, jotka olivat osin mahtavat, osin varsin niukat.

Lauantaiaamu oli aurinkoinen, mutta ennen kuin kerkesi kissaa sanoa, tuli sadekuuro ja kasteli kaiken. Kuitenkin oltiin päätetty toisen paikallisen tohtorin kanssa lähteä etsimään suppilovahveroita. Toinen tohtori ei ole tuhti, päinvastoin. Hän kätkeytyy ohuemmankin männynrungon taakse ja ajoittain metsässä kulkiessa huolestuin, että hän on ehkä eksynyt. Mutta hyvin pysyttiin yksissä ja sieniä löytyi. 

Suppilovahveroita on tänä syksynä enemmän, kuin ehkä koskaan olen nähnytkään. Todennäköisesti niitä löytyisi meidän mäestäkin, mutta jos ajaa pienen matkan vähän tasaisemmalle paikalle, poimiminen on helpompaa. 

Päädyimme kivikautiselle asuinpaikalle, missä on helppokulkuista maastoa. Ja sieniä löytyi välittömästi. Ei suorastaan pääässyt kulkemaan ilman, että sieniä olisi ollut näköpiirissä. Piti paikoin varoa astumasta niiden päälle. Reilussa tunnissa saimme kumpikin vasumme täyteen ja lähdimme tutkimaan Söderlångvikin omenatarjontaa. 
Söderlångvikissa on laajat omenatarhat, ja lauantaina oli tarjolla maistiaisia kotimaisista omenalajikkeista. Kasvitieteilijä Aarno Kasvi olisi ollut myös tavattavissa. Omenamaistiaiset oli mainio tilaisuus tutustua kotimaisiin omenalajikkeisiin. Kaikki maistamani olivat hyviä, mutta vasta kun niitä sai vertailla näin samalla kertaa, pääsi vähän jyvälle siitä, mitä eroja lajikkeissa on.

Söderlångvikin kahvila oli myös auki. Kahvila sijaitsee entisessä navettarakennuksessa. Seinillä on paikallisten taiteilijoiden töitä, jotka koristivat myös pyöreän kabinetin, arvatenkin entisen AIV-tornin, seiniä. Omenapäivän kunniaksi pöydät oli koristeltu kynnttilöin ja omenoin. Nautimme erinomaiset omenaviinerit kahvin kanssa.

Sunnuntai valkeni myös aurinkoisena ja rupesin miettimään marjareissua. Päätimme lähteä samalla naisvahvuudella kuin sieniretkellekin. Ensimmäinen puolukkapaikka osoittautui melko köyhäksi, samoin toinen. Vaihdettiin paikkaa tyystin toiseen metsään, mutta kovin satoisaa paikkaa ei löydetty. Käytiin erään pienen suon reunassa, missä puolukkaa kasvaa suosta nousevien mättäiden päällä. Joskus siellä on ollut hyvinkin antoisaa, mutta nyt sai marjoja etsiä etsimällä. Lopulta löysimme kantarelleja ja mustia torvisieniä ja otimme ne talteen vaatimattoman puolukkasaaliin lisäksi.