Miten kulkea Istanbulissa?

Istanbulissa matkailija tekee viisaasti, jos kävelee mahdollisimman paljon ainakin keskustassa ja Bosporin rannalla. Joka puolella on niin paljon nähtävää, sekä uutta että vanhaa ja vieläkin vanhempaa, että kaupungin katselemiseen ei helposti kyllästy.

Kävellessä voi myös tutustua paikkakuntalaisten elämään. Bosporin ja Kultaisen sarven rannoilla on joka päivä vapaa-ajan kalastajia. Saaliit vaihtelevat sen mukaan, miten kalat ovat liikekannalla. Jotkin kalalajit kulkevat Välimereltä Mustalle merelle kutemaan. Joitain lajeja saa Istanbulin vesialueilta ympäri vuoden. Galatan silta, joka ylittää Kultaisen sarven lähellä sen yhtymäkohtaa Bosporin salmeen, on suosituimpia kalapaikkoja. Kultainen sarvi on Bosporin salmen lahti. Vielä viime vuosituhannen lopulla koko lahti oli kuin haiseva jätevesisäiliö. Kaupunki rakensi puhdistusjärjestelmän, ja nykyään vesi on kirkasta ja kalaa näyttää nousevan hyvin.





Bosporin rannoilla on paljon puistoja, joissa on lapsille leikkipaikkoja ja aikuisille kuntovälineitä. Viikonloppuisin puistot ovat ahkerassa käytössä. Kauniina päivänä puistoissa käydään piknikillä. Valitettavasti jälkien korjaaminen ei tunnu olevan sen paremmin hallinnassa kuin Helsingissäkään.







Pitempien matkojen kulkemiseen on runsaasti vaihtoehtoja. Taksi on suhteellisen edullinen vaihtoehto. Taksiautot tosin ovat melko pienikokoisia. Se on kätevää ruuhkaisilla kaduilla, mutta jos on enemmän kuin kolme keskikokoista aikuista kuljetettavana tai matkatavaroita on paljon, yksi auto ei oikein riitä.

Keskustassa kulkee Istiklal-kadun vanha raitiovaunu, jolla pääsee Taksim-aukiolta Istiklalin Karaköyn puoleiseen päähän. Istanbulissa on myös vanha, reilun puolen kilometrin pituinen metrolinja Karaköyn ja Beyoğlun kaupunginosien välillä. Kahden aseman välinen korkeusero on huomattava, joten huonojalkaiselle se on mainio kulkupeli linjan vaatimattomasta pituudesta huolimatta. Linja avattiin liikenteelle v. 1875.

Jos haluaa matkustaa keskustan ulkopuolelle, on paljon mahdollisuuksia. Julkista liikennettä on kehitetty viime vuosina. Enää eivät ainoat vaihtoehdot ole bussi ja dolmuş. Ihan oikeita metrolinjoja on parikin. Toisella pääsee lentokentälle, toisella keskustasta pohjoiseen. Tämänhetkinen pojoisen linjan päätepysäkki on Levent, mutta rakennustyö on meneillään siitä eteenkin päin.

Myös uudenaikainen raitiovaunu on käytettävissä. Vaunu on melko kookas, lähes helsinkiläisen metrovaunun kokoinen. Se on maanpäällinen linja, jolla pääsee Bağcılarin kaupunginosasta Kabataşiin, missä on satama ja sieltä vesiliikenneyhteydet eri puolille Istanbulia ja Marmaramerelle.

Euroopan ja Aasian välillä pääsee kulkemaan joko maa- tai vesitietä. Salmen yli on rakennettu kaksi riippusiltaa. Mutta vesitie on edelleen varteenotettava vaihtoehto, jos haluaa salmen yli. Metro on tulossa, kunhan keretään.





Metroa ollaan rakentamassa Bosporin salmen ali. Kun tunnelin alikulkupaikkaa ruvettiin kaivamaan, törmättiin - kuinkas muuten - historiaan. Kaivupaikalta löytyi bysanttilaisen sataman jäänteet. Rakentamisen kiireet loppuivat siihen. Sataman esineistö piti kaivaa esiin ja tallentaa, ennen kuin työtä voitiin jatkaa. Rakennustyö on tällä hetkellä 4 vuotta jäljessä alkuaan suunnitellusta aikataulusta. Mutta istanbulilaiset totesivat tyynen rauhallisesti, ettei kaupunkia ole ennenkään päivässä rakennettu.

Bussilinjoja löytyy runsaasti. Dolmukset ovat paikoin edelleen voimissaan. Ennen kuin suurten joukkojen kuljettamiseen tarkoitettuja ratkaisuja oli olemassa, dolmuş pelasti kaiken. Nämä minibussit kulkivat perä maata viistäen täyteen ahdettuina - dolmuş tarkoittaa täytettyä, täyteen ahdettua. Tyypillinen kuljettaja röyhytti tupakkaa pitäen sitä toisessa kädessään, jolla hän myös tarvittaessa tehosti keskustelua matkustajien kanssa. Toisella kädellä tapahtui keskustelun painavimpien argumenttien tehostaminen sekä rahankeruu ja jossain välissä ajoneuvon hallintalaitteiden käyttö.

Tavanomaisten bussilinjojen lisäksi on olemassa metrobussi, joka kulkee omalla kaistallaan. Metrobussikaista on erotettu muusta liikenteestä aidalla. Ellei aitaa olisi, kaista olisi mitä suurimmalla todennäköisyydellä täynnä muutakin liikennettä. Istanbulissa pelkän liikennemerkin voima on melko vaatimaton. Helsinkiläistyyppinen bussikaistamerkki tuskin herättäisi suurempaa mielenkiintoa. Samasta syystä jalkakäytävät ovat keskimäärin puolen metrin korkeudella ajoradasta. Jos korkeusero olisi pienempi, ne olisivat täynnä pysäköityjä autoja.

Istanbulissa minulle kerran valkeni sekin, mihin ns. citymaasturia tarvitaan. Sillä pääsee ylittämään kaupungissa erilaiset kiusalliset ajoesteet, kuten kaistojen väliin rakennetut korokkeet. Mutta onpa paikkakunnalla kehitetty sellainenkin laite, josta ei todennäköisesti edes katumaasturin omistaja lähde yrittämään. Se on yksisuuntaisen kadun päähän rakennettu ”piikkimatto”, jonka voi ylittää oikeasta suunnasta tullessaan, mutta jos yrittää ns. vastakarvaan, saattaa käydä huonosti rengaskalustolle.

Kissa hatusta

Kesä on toden totta kauneimmillaan nyt, kun sireenien kukinta alkaa olla lopuillaan. Kukkaan ovat meillä joutuneet myös jo juhannusruusut ja rodot, joista nopeimmat kerkesivät kukkia, kun olin muutaman päivän poissa.

Tekir oli kuulemma ollut poissa kotoa kolme vuorokautta. Se on ehkä löytänyt paremman ruokapaikan. Ainakaan se ei näyttänyt nälkiintyneeltä, päin vastoin. Sille tuotti hieman vaikeuksia mahtua vanhaan hellepäivien piilopaikkaansa, terassilaudoituksen alle. Jos ei tietäisi, voisi hämmästyä, kun laudoituksen alta ilmestyy kissa - kuin kani hatusta.

Taikasauvana toimii ruohonkorsi. Koiranheinän kukinnot ovat juuri nyt parhaimmillan. Etenkin Mirri rakastaa ruohonkorsileikkiä. Se vallan hullaantuu liikkuvasta heinäpampulasta. Jopa laiska kolli, Tekir, innostuu välillä tästä houkuttimesta.



Mirri on tavattoman touhukas. Se tulee mukaan kaikkeen, mitä puuhaan pihalla. Se tulee ripustamaan pyykkiä, viemään kompostiroskat, seuraamaan valokuvaamista ja tietenkin asettuu itse linssiluteeksi. 

Perhoset ovat ilahduttaneet vierailuillaan. Amiraaleja on näkynyt harvinaisen paljon. Kevään aikaisia perhosia ei enää paljon näy. Yksi varsin kuluneen näköinen suruvaippa pyörähti välipalalla eräänä päivänä.

Koko hyönteismaailma on aivan villinä kukista. Sireeneissä pyörii herpaantumaton kesymehiläisten työporukka. Muita pistiäisiä näkyy myös runsaasti, eri lajia kimalaisia ja villimehiläisiä, jotka ovat tummempia kuin kesyt toverinsa. Sitten on kukkakärpäsiä ja muitakin kärpäsiä. Yksi salamannopea kolibrityyppinen otus näkyi myös sireenin kukissa. Ehdin juuri ja juuri saada siitä kuvan, kun se oli jo tiessään. Nettisurffailun tuloksena määritin sen kuusamakiitäjäksi.

Mellan hägg och syren

Tietolähteet kertovat, että otsikon sanonta olisi saanut alkunsa siitä, että suutarit pitivät vuoden lomansa sinä lyhyenä aikana, joka tuomen ja sireenin kukinnan väliin jää. Ammattikunnan sääntöjen mukaan suutarinkisällit vaihtoivat palveluspaikkaa ja monet suutarit sulkivat liikkeensä uutta kisälliä odottaessa. Lomaa ei monta hetkeä vietetty, mutta monien mielestä tämä alkukesän jakso on kesän parasta aikaa.  

Oman ”lomani” ensimmäinen projekti oli nurmikon leikkuu. Talomme ympärillä on varsin pieni nurmikkoalue, mutta se oli kevään aikana kerennyt kasvaa melkoiseksi pöheköksi koiranputkea, vuohenputkea, nokkosta ja koiranheinää. Hennommat nurmikasvit kituivat jossain näiden jättiläisten varjossa. Toivon, että oikea nurmikko pääsisi kasvuvauhtiin. Sen jälkeen leikkaaminen onkin helpompaa.

Leikkasin sähköisellä tasoleikkurilla. Se kerää ruohosilpun, jonka kannoin alppiruusujen juurelle. Mäessä kasvaa kolme melko kookasta pensasta, joista kaksi kotimaista ovat menestyneet hyvin. Yksi hollantilaista alkuperää oleva pensas ei olen niin rehevä, vaikka se ostohetkellä oli kookkaampi kuin kumpikaan kotimaisista. Tontin alaosassa on kaksi pensasta, jotka ovat menestyneet kohtalaisesti. Toinen näistä, valkoinen, on juuri aloittanut kukintansa.

Tuomen ja sireenin lisäksi kukkaloistoa tuo ruusukvitteni, joka kuin ihmeen kautta on selvinnyt jänisten jalostustyöltä. Parin viime talven hanget ovat peittäneet matalan pensaan niin hyvin, etteivät pitkäkorvat ole päässeet napsimaan oksia.





 Omenapuut ovat myös kukassaan. Tontilla kasvaa vanhastaan kolme puuta, jotka kaikki todennäköisesti ovat syntyneet villin jalostuksen tuloksena. Yksi tuottaa varhaista satoa, joka on vähän valkean kuulaan makuista. Huono puoli on se, että omenat putoavat herkästi.

Toinen puu on oikean puun näköinen. Oksat kasvavat säntillisesti rungosta ulospäin. Omenat ovat valtavan kokoisia, eivät maistu miltään eikä mikään pudota niitä puusta. Mutta meni monta vuotta, ennen kuin keksin, mitä niillä voisi tehdä. Useimmille ne eivät maistu sellaisenaan. Mutta viime syksynä keksi sen! Ne ovat mainion makuisia kuivattuina lastuina.





Kolmas puu on vasta hiljakkoin ruvennut tuottamaan satoa. Se oli mitätön taimi tontin ajotien varressa, kun tänne muutettiin. Ei sitä omenapuuksi edes tunnistettu, kunhan unohtui paikalleen ja rupesi sitten pukkaamaan omenaa. Omenat ovat keskikokoisia, vihreitä, perusomenan makuisia, kypsyvät myöhään ja pysyvät puussa hyvin. Toimivat omenapiirakassa.

Luonto kyllä tekee parhaansa, että kaikille aisteille löytyy nautintoa. Puut, pensaat ja maa tuottavat eri värisiä ja muotoisia kukkia. Metsä ja puutarha tuoksuvat suorastaan huumaavasti etenkin aamun varhaisina tunteina, jolloin myös linnut heräävät. Vaikka ei harrastaisi yölaulajien bongailua, päiväksikin riittää liverrystä. Lehtokerttu viihtyy alueella, missä ainakaan meidän puutarha ei ole turhan tarkkaan hoidettu. Vanhoja pesiä löytyy joskus, kun siivoaa ylikasvaneita pensaita.






Täällä saaristossa kesä on todella vielä aluillaan. Meri pitää ilman viileänä ja kaikki kasvillisuus on ainakin viikon myöhässä verrattuna etelän sisämaahan. Vastapainoksi saadaan sitten pitkä ja lämmin loppukesä ja syksy.