lauantai 24. syyskuuta 2011

Autottoman päivän junamatka

Autoton päivä 22.9.2011 Helsingissä sujui vähintään yhtä vähän autottomasti kuin viimevuotinenkin. Sadekuurot ehkä pikemmin lisäsivät yksityisautojen määrää kaduilla. Itse kuljin julkisilla, kuten yleensäkin. Euron kertamaksu kyllä lämmitti mieltä. Sillä hinnalla luulisi useammankin miettivän vielä kerran, pystyisikö kuitenkin hoitamaan päivittäisen liikkumistarpeensa julkisilla.










Torstaiseen tapaan olin saanut viikottaisen työkiintiön täyteen ja pääsin viettämään pidennettyä viikonloppua. Tarkoitus oli matkustaa kohti Taalintehdasta. Suunnitelmaan kuului junamatka Saloon ja sieltä kalamiehen kyyti perille.

Viime päivien kestopuheenaihe on ollut VR – jälleen kerran. Välillä käy lähes sääliksi, jos instituutiota voisi sääliä: kaksi kurjaa siperialaista talvea, Helsingin ratapihan ongelmat, yllättävä konduktööripula, ilkivalta ja kaikki, mikä on aiheuttanut jatkuvia aikatauluongelmia, ja lopulta surkea lippu-uudistus myyntitakkuiluineen.

Pasilassa yritän ostaa matkalippua. Ihmettelen suurta joukkoa vartijoita, jotka seisovat myymälän oven edessä. Saan kuulla, että lipunmyynti on suljettu. No, se ei ole näinä päivinä mikään valtakunnan ihme. Pääsin sentään matkaan, joka oli monella tapaa mielenkiintoinen. Jännitystä lisäsi tietysti se, kun ei ollut paikkalippua. Mutta ilmeisesti ei moni muukaan ollut saanut sellaista haltuunsa. Sain istua koko matkan alkuun valitsemallani paikalla. Ja sain sentään maksaa matkani. Konduktööri ehti paikalle.


























Istun vaunun keskiosassa, missä istuimet ovat vastakkain. Seuraani liittyi Espoossa kolme nuorta ruotsia puhuvaa tyttöä, joiden kälätystä oli sinänsä hauska kuunnella. Osan ajasta yritin keskittyä lääketieteelliseen aikakauslehteen. Se onnistuu joten kuten, kun kytkee pois ruotsin ja lukee keskittyneesti suomea.

Kirkkonummen asemalla jäädään seisomaan tavanomaista pitempään. Jonkin ajan kuluttua tulee kuulutus. Junasta on kadonnut sähköjännite. Se on paha juttu, kun ollaan sähköjunassa. Juna lähtee kuitenkin liikkeelle ja saamme kuulla, että virtaa saadaan sen verran, että juna liikkuu, mutta jännite ei riitä kahvin keittämiseen, tietokoneiden lataamiseen eikä ilmastoinnin ylläpitoon.

Kun sähköviasta oli ilmoitettu, kuulin erään matkustajan kertovan tarinaa omalta reissultaan. Kondutööri oli todennut, että juna kulkee normaalissa aikataulussa. Samassa joku kyynikko oli kysäissyt: ”Paljonko nyt ollaan myöhässä?”.

Kahvia en juuri olisi kaivannutkaan, mutta ilmastoinnin puute alkaa tuntua viimeistään Karjaalla, missä sattuu taas.

Karjaalla juna seisoo taas odottamattoman pitkään. Kuulutus kertoo, että veturissa olevaa vähäistä teknistä vikaa korjataan juuri, mutta päästään lähtemään ihan pian. Kolmen neitosen seurue kikattelee keskenään, kuinka lentomatkustajillekin yleensä kerrotaan, että kone lähtee viiden minuutin kuluttua. Tunnin kuluttua saadaan uusi tiedote, joka kertoo, että vielä kymmenen minuuttia odotetaan. Juna seisoo kymmenkunta minuuttia. Sitten junassa kuulutetaankin, että odottelemme vielä tavarajunaa, joka tukkii raiteita.

Yksi seurueeni jäsenistä teki ilmeisesti koulutehtävää. Se sisälsi Suomen paikkakuntien nimiä suomeksi, ruotsiksi ja saameksi. Erityisesti suomen- ja ruotsinkielisten nimien pienet erot naurattivat tyttöjä kovasti. Kuuntelin puolella korvalla ja etenkin Isokyrö-Vähäkyrö -tyyppiset nimet vaikuttivat huvittavan heitä. Yksi neidoista totesi, että Kyrö mikä Kyrö, kyllä sen suomeksi ymmärtäisi. Tosin minua olisi kiinnostanut tietää, mitä Isokyrö ja Vähäkyrö ovat ruotsiksi. Pitänee googlata asia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti