Sisäilma - aikamme miasma

Miasma on vanhaa kreikkaa ja tarkoittaa saastumista. Ennen kuin mikrobit ja virukset, oli löydetty, arveltiin, että tartuntataudit levisivät saastuneen ilman, myrkkyhöyryjen eli miasman välityksellä. Ei huono teoria, koska monet taudinaiheuttajat todella leviävät ilman välityksellä. Teorian puutteena voi pitää sitä, että ei osattu selittää, miksi miasma aiheutti niin monia erilaisia tauteja. Vasta moderni mikrobiologia antoi selityksen tähän asiaan. Mutta nyt tuntuu löytyneen uusi miasma, huono sisäilma, joka sairastuttaa mutta jonka varsinaisia taudinaiheuttajia ei tunneta.

Ongelmakohteille ei välttämättä ole edes löydetty yhtenäisiä piirteitä. Koulurakennusten ongelmana pidetään liian vähäistä ilmanvaihtoa. Muilla työpaikoilla on saatettu todeta kosteusvaurioita tai sitten ei. Kodeissa useimmiten on löydetty vesivuoto tai muu kosteuskertymä, johon on muodostunut mikrobikasvua.

Kosteus, jopa suoranainen märkyys, tuntuu piinaavan erityisesti uudiskohteita. HS:n mielipideosastossa kirjoitettiin toukokuussa 2013 eräästä rakennustyömaiden yleisestä ongelmasta. Rakennuselementit ja muut tarvikkeet ovat työmaalla pitkiäkin aikoja mitenkään suojaamatta. Huokoiset materiaalit ehtivät sateilla imeä itseensä kosteutta. Koska kaikki rakennusmateriaalit sisältävät mikrobien ravinnoksi kelpaavia aineita, valmiissa rakennuksessa alkaa mikrobikasvu. HS raportoi 9.5.2013, että Jätkäsaaressa uusissa opiskelija-asunnoissa oli paljastunut kosteusvaurio, joka johtui rakennuksen ontelolaattoihin jääneestä vedestä, joka suorastaan valui sisään asuntoihin.

Itse olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kerrostalojen ns. sandwich-rakentamisessa toteutuu samanlainen ”lisää vain vesi” -tyyppinen mikrobien pikaruokapalvelu. Esim. kerrostalon pystyttäminen aloitetaan usein hissikuiluista. Tästä edetään ulospäin. Kaikki sisärakenteet ovat aikansa säiden armoilla. Viimeisimpiä vaiheita on ulkoseinän eristevillojen latominen seinään. Villat saavat ovat taivasalla ensin pakkauksissaan työmaalla, sitten seinässä asennettuina vähintään päiviä, ennen kuin ulkoverhous asennetaan. Jos sattuu pahan sateinen jakso, villat ehtivät kostua riittävästi, että mikrobien juhlat voivat alkaa.

Aikanaan olin jonkin verran tekemisissä ilmastointiasioiden kanssa. Koneellisen ilmastoinnin huono toiminta ja ilmastointiputkien likaisuus koettiin ongelmana. Kun ruvettiin tutkimaan, mitä kaikkea putkistoissa olikaan, niistä melko säännönmukaisesti löytyi rakennusjätettä. Myös linnunpesiä ja piennisäkkäiden jäänteitä löytyi putkista. Kun tutkittiin, miten ylimääräinen tavara joutui putkiin, todettiin, että työmaalla makaavat avonaiset putket houkuttelivat luonnon eläimiä sateen suojaan. Työmaalla avonainen putken pää nähtiin roskakorina, johon voitiin heittää kaikki ylimääräinen roina. Ongelman ratkaisuksi keksittiin laittaa putkien päähän tulpat. Se poisti tämän ongelman.

 

Ilmeisesti jonkun pitäisi saada samanlainen ahaa-elämys muiden rakennusmateriaalien suhteen. HS:n Jätkäsaari-jutussa rakennuttaja totesi, että silloin tällöin ontelolaatat jäävät peittämättä, jolloin niihin kertyy kosteutta, kun sataa ja pyryttää lunta. Lienee pikemmin sääntö kuin poikkeus. Samoissa Jätkäsaaren opiskelija-asunnoissa oli esiintynyt myös putkivuotoja. Rakentaja jopa myönsi, että lievästä virheestä on kyse, kun vettä tulee asuntoihin. Muistan, kun parikymmentä vuotta sitten Taivallahden rantaan Helsingissä rakennettiin hulppeita kerrostaloja. Niissä todettiin pian valmistumisen jälkeen vesivahinkoja, jotka johtuivat siitä, että ikkunapellitykset oli asennettu väärin. Rakentajan vastuuhenkilö totesi: "Nykyään uusissa rakennuksissa usein esiintyy tällaisia vähäisiä kosteusvaurioita". Miten oikeassa hän olikaan!

 

Vanhojen rakennusten mikrobiongelmista syytetään uusia poistoilmamääräyksiä. Tässä voi olla totuuden siemen. Poistoilma johdetaan kanaviin, joiden virtaus on helppo mitata. Tuloilmaa ei vanhoissa rakennuksissa ole ajateltu, vaan pois johdettavan ilman tilalle tulee ulkoilmaa erilaisista räppänöistä, joiden koon kasvattaminen tai määrän lisääminen ovat unohtuneet, kun poistoilmamääriä on lisätty. Tästä seuraa rakennuksen alipaine. Tämä taas johtaa siihen, että ilmaa virtaa rakennukseen mistä tahansa aukosta tai raosta, usein seinärakenteiden kautta. Kylmä ulkoilma saa aikaan seinärakenteiden jäähtymisen. Kun sisällä on kosteampaa kuin ulkona, jossain kohdassa saavutetaan ns. kastepistelämpötila ja kosteus tiivistyy rakenteisiin. Tästä seuraa aina väistämättä mikrobikasvua. Mikrobeja ja niiden itiöitä on kaikkialla elinympäristössämme, ja rakennusmateriaaleissa on niille kelpaavaa ravintoa. Lisää vain vesi, niin kasvu alkaa. Kastepisteongelma syntyy tietenkin myös ylipaineisessa rakennuksessa. Mutta jos ilma virtaa seinän sisällä ulospäin, mikrobien ja niiden aineenvaihduntatuotteiden pääsy sisäilmaan on epätodennäköisempää.

 

Meillä on käsissämme todennäköisesti vuosisadan pahimmat rakennusten mikrobiongelmat. Miksi näin? Syitä on ilmeisesti useita. Uusissa rakennuksissa suurin ongelma on rakennusmateriaalien huoleton käsittely rakennuspaikoilla. Materiaalit ovat säiden armoilla ja ovat usein enemmän tai vähemmän kosteita tai suorastaan märkiä paikalleen asennettaessa. Vanhojen rakennusten yksi ongelma on poistoilmamäärien lisääminen ilman, että samalla olisi lisätty hallittuja korvausilman sisäätuloreittejä.

 

Kaiken ikäisten rakennusten ongelma ovat vesivuodot joko ulkoa sisään tai sisällä olevista putkista tulevat. Uusissa rakennuksissa esiintyy rakennusvirheitä, joiden takia sadevesi pääsee sisään. Vanhoihin rakennuksiin sadevesi voi päästä huonon ylläpidon seurauksena, kun jokin sateelta suojaava rakenne pettää. Kaiken ikäisissä rakennuksissa on putkivuotoja. Vanhoissa putket tulevat käyttöikänsä päähän ja rikkoutuvat. Uusissa rakennuksissa putket vuotavat yleensä siksi, että suunnittelu ja/tai asennus on tehty huolimattomasti.

 

Nyt alkaa olla jonkinlainen yksimielisyys siitä, että kosteus ja sisäilmaongelmat liittyvät toisiinsa. Enää puuttuu käsitys siitä, mikä kosteissa rakennuksissa aiheuttaa ihmisten sairastumisen. Oireista voidaan päätellä, että kyse on nimenomaan ilman välityksellä leviävistä tekijöistä. Ongelmakohteiden sisäilmaa onkin ahkerasti tutkittu. Konsultit käyvät mittalaitteidensa kanssa etsimässä yleensä mikrobeja ja niiden itiöitä. Hiukkaskeräimet laitetaan pörräämään. Mikrobeja löytyy aina, koska niitä on aina ilmassa. Määrittämällä mikrobilajeja pyritään todentamaan sitä, ovatko ne peräisin ulkoilmasta vai mahdollisesta kosteuden vaurioittamasta rakenteesta. Jos kosteusvauriomikrobeja löytyy, ruvetaan etsimään vaurioita ja ryhdytään niitä korjaamaan.

 

Suurin ongelma kosteusvaurioiden korjaamisessa lienee se, että korjauksen jälkeen ihmisten oireet eivät usein häviäkään. Toisaalta koskaan kaikki eivät sairastu minkään altistumisen seurauksena, mikä tekee ongelman erityisen pirulliseksi. Joskus työpaikalla oirehtijat nimetään ikuisiksi narisijoiksi, joille mikään ei kelpaa.

 

Kun sisäilman mikrobipitoisuuksien ja oireiden välillä ei tuntunut löytyvän yhteyttä, ruvettiin miettimään muita vaihtoehtoja. Pitkään oli ollut tiedossa, että jotkin kosteusvauriomikrobit erittävät ns.eksotoksiineja, haihtuvia myrkyllisiä aineita. Professori Mirja Salkinoja-Salonen työryhmineen rupesi selvittämään eksotoksiinien ja oireiden mahdollisia yhteyksiä. Valitettavasti tutkimus ei tuottanut yksiselitteisiä tuloksia. Professorin nanokanavateorialle en oikein lämmennyt, mutta tietenkin olisi ollut helpottavaa, jos mikrobimyrkyt olisi voitu nimetä sisäilman taudinaiheuttajiksi. Ehkä kaikkia toksiineja ei vielä tunneta tai tunnetaan huonosti niiden todelliset vaikutusmekanismit ja myrkylliset pitoisuudet.

 

Jonkinlainen yksimielisyys näyttää vähitellen muodostuvan sen suhteen, että uudisrakentamisessa on peiliin katsomisen paikka. Jos aiotaan saada aikaan kelvollista rakennuskantaa, on kiinnitettävä huomiota siihen, ettei rakennuksia pystytetä märistä materiaaleista ja että veden hallitsematon pääsy rakennusten sisään on estettävä huolehtimalla sisätilojen vesieristyksistä ja vesijohdoista sekä ulkoverhouksen vedenpitävyydestä.

 

Mutta mikä pilasi vanhat rakennukset? Onko huoleton rakentaminen ollut maan tapa jo vuosikymmenet? Varmaan näinkin on, vanhan Taivallahden esimerkin valossa. Yksi merkittävä tekijä on se, että veden käyttö asuintiloissa on muuttunut. Viime vuosisadan puolivälin paikkeilla ja pitkään sen jälkeenkin monin paikoin vedet kannettiin sekä sisään että ulos, jolloin turhaa läträämistä vältettiin. Pesut hoidettiin saunassa, joka usein oli erillinen rakennus. Pyykit pestiin silloin, kun ne saatiin ulos kuivumaan. Nykyään suihkut ja saunat ovat joka kodin vakiovaruste ja pikkupyykit kuivataan sisällä riippumatta siitä, onko rakennuksen ilmanvaihto mitoitettu näille kosteusmäärille. Korjausrakentamisessa ei ole tavatonta, että vesieristykset unohtuvat. Taitamattomat korjaajat saattavat myös pilata seinärakenteet väärin asennetuilla höyrysuluilla.

 

Kosteusvaurioiden korjaaminen ei ole halpaa puuhaa. Ja kova kädenvääntö käy siitä, miten korjaukset pitäisi tehdä. Jossain vaiheessa uskottiin, että riittää, kun kostuneet materiaalit kuivatetaan, niin etteivät mikrobit enää kasva. Sitten maalia päälle. Tämä ei tuntunut toimivan. Sitten keksittiin mikrobeja tappavat maalit ja ruiskutettavat biosidit, joiden tarkoitus oli varmistaa, ettei mikrobikasvu uusi. Ei tästäkään kovin kummoisia tuloksia saatu, vaikka biosidiruiskutuksia tiettävästi edelleen tarjotaan. Kun maalit ja myrkyt oli kokeiltu, todettiin, että vaurioitunut rakennusmateriaali pitää poistaa. Joskus rajatuissa kohteissa tämä on poistanut ongelman, mutta joskus tuntuu, ettei mikään riitä. Erään teorian mukaan homemyrkyt imeytyvät terveisiin materiaaleihin ja erittyvät sieltä hiljalleen aiheuttaen oireita. YLE:n ja Asumisterveysliiton muutaman vuoden takaisessa ohjelmasarjassa kerrottiin omakotiasujista, jotka olivat purkaneet hometalostaan lähes kaiken, mikä irti lähti. Ainoastaan kantavat palkit olivat jäljellä. Joskus purkaminen saattaa ollakin ainoa järkevä ratkaisu. Esimerkiksi Espoon kaupungintaloa epäiltiin niin perusteellisesti saastuneeksi, että ongelmakohtien purkaminen johtaisi lopulta koko rakennuksen purkamiseen.

 

Sisäilmaongelma on todella laaja ja sen olemassaolo aletaan hiljalleen myöntää. Umpimädät kohteet todennäköisesti joutuvat puskutraktorin alle. Mutta mitä tehdä, kun oireita on eikä syytä tunnu löytyvän? Ihmisillähän on toki taipumus ns. somatisoida. Toisin sanoen oireita saattaa esiintyä, jos ihminen epäilee, että ympäristössä on jotain altistetta. Epäselvien tilanteiden ratkaisemiseksi olisi hyödyllistä selvittää sisäilmamiasman luonne. Jos sairastumisen mekanismi(t) tunnettaisiin, voitaisiin erottaa somatisointi ja ”todelliset” sairaustapaukset. Mahdollisesti saisimme myös hoitomenetelmiä niille, jotka oireilevat vain esim. asioidessaan jossain ongelmarakennuksessa. Sairastumisen mekanismien selvittäminen auttaisi todennäköisesti myös korjausten suunnittelussa ja oikeiden menetelmien valinnassa.