sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Taalintehdas, Dalsbruk – raudanjalostuksen lyhyt historia

Taalintehdas on tunnettu raudanjalostuspaikkakuntana 1600-luvulta lähtien. 1600-luvulla Suomi kuului Ruotsiin. Ruotsin kruunu ryhtyi valvomaan tärkeän vuoritoimen kehittymistä, ja perusti 1637 Vuorikollegion. Ilman sen myöntämää toimilupaa, privilegiota, teollista ruukkitoimintaa ei saanut harjoittaa. Taalintehtaan masuunin privilegio myönnettiin 1686 ja tuolloin perustettiin Dalsbruks Järnverk. Ruukin sijoitukseen vaikuttivat suojainen satama, hyvät yhteydet Ruotsiin ja laajat metsävarat. Vuoriollegio oli huolestunut valtankunnnan keskeisen osan metsävarojen riittävyysestä ja halusi hajauttaa mm. ruukkitoimintaa valtakunnan reuna-alueille.

Tehtaan perusti v. 1686 rahamestari ja asessori Daniel Faxell, joka aloitti ruukkitoiminnan Dahlin kylässä. Paikalle rakennettiin aluksi vain masuuni ja taonta suoritettiin Kosken ruukissa Perniössä. Dahlin kylä kuului kruunulle ja sitä asutti muutama katovuosien velkaannuttama talonpoika. Faxell lupasi huolehtia talonpoikien toimeentulosta ja veroista, mikä edesauttoi ruukkianomuksen läpimenoa Vuorikollegiossa. Masuunilla suoritettiin kuitenkin sen toiminta-aikana vain kolme puhallusta, eikä varsinainen ruukkitoiminta käynnistynyt lainkaan. Sittemmin Faxell velkaantui, ja hänen kuoltuaan v. 1705 ruukkilaitokset joutuivat hänen velkojilleen. Ne otti haltuunsa Samuel Norlind. Hänen aikanaan laitokset rappeutuivat, ja kesti 20 vuotta, ennen kuin toiminta käynnistyi uuden omistajan hallinnassa. Osaltaan teollisuustoiminnan hiipumiseen vaikutti Isoviha, jonka aikana ruukki tuhoutui.

Kun tukholmalainen tukkukauppias Mikael Hising osti Taalintehtaan ruukin rauniot 1724, se tuli osaksi ruukkiketjua, johon kuuluivat Billnäsin, Fagervikin ja Skogbyn ruukit. Ruukkien päämalmi tuli Tukholman edustalla sijainneilta Utön kaivoksilta. Malmi sulatettiin Taalintehtaan masuunilla takkiraudaksi, joka yhdessä Ruotsista ostetun takkiraudan kanssa jalostettiin Björkbodan vasarapajalla edelleen kankiraudaksi. Osa Taalintehtaan tuotannosta koostui erilaisista valurautaesineistä kuten padoista, pannuista, uuninkansista ja muista vastaavista. Osa niistä samoin kuin pääosa Björkbodan kankiraudasta myytiin Tukholmaan, osa saatiin kaupaksi Suomen markkinoille.



Kuva kirjasta: Svedlin Th.,Taalintehtaan rautaruukki ja sen isännät1686-1936,Helsingin keskuskirjapaino ja Kirjansitomo Osakeyhtiö1936



















Hising otti myöhemmin aatelisnimekseen Hisinger. Hänen kuoltuaan Taalintehtaan ruukki jäi perinnöksi Wolter Petersenille, jonka puoliso oli Hisingerin veljentytär. Petersen myi 1777 Taalintehtaan ja Björkbodan ruukit sekä niihin liittyneet 47 maatilaa pojalleen, Johan Adam Petersenille.

Johan Adam Petersen ja hänen vaimonsa kuolivat melkein yhtäaikaisesti 1797, joten Björkboda ja Taalintehdas siirtyivät Wolter Petersen nuoremmalle, joka perinnön lisäksi lunasti itselleen myös sisarensa ja veljensä osuudet. Suomen sota 1808–1809 ja sitä seurannut Suomen liittäminen autonomiseksi osaksi Venäjän keisarikuntaa muodostivat uudet haasteet suomalaisille rautaruukeille. Perinteisesti Ruotsista riippuvainen teollisuudenala jäi sodan aikana ilman raaka-ainetta venäläisten valtausviranomaisten kiellettyä liikeyhteydet Ruotsin kanssa. Tämän johdosta Petersen ja muut ruukkiseuran jäsenet lähestyivät venäläisten ylipäällikköä, kreivi von Buxhoevdenia (1750–1811) jo sodan aikana, jotta uudet valtaapitävät ottaisivat huomioon rautateollisuuden tarpeet tulevassa rauhanteossa tai muuten korvaisivat suuret menetykset. Rauhansopimuksessa 17.9.1809 määrättiinkin, että Ruotsin ja Suomen kauppasuhteet tuli säilyttää samanlaisena kuin ennen sotaa. Petersen onnistui myös säilyttämään Utön kaivosten osuuden hallussaan. Koska Petersen suhtautui myönteisesti venäläisiin ja uudella hallitsijalla oli tarve verkostoitua suomalaisten vaikuttajien, kanssa Aleksanteri I korotti hänet kesällä 1810 aatelissäätyyn nimellä af Petersen.

Af Petersenin molemmat pojat menehtyivät lapsuusiällä. Tytär Beata Fredrika Charlotta af Petersen solmi avioliiton kenraalikuvernöörin kanslian toimistopäällikön, sittemmin maaherra ja salaneuvos, Carl August Ramsayn kanssa. 1832 matkalla Turusta kotiin af Petersen sai halvauskohtauksen. Tämän johdosta hän ei enää pystynyt johtamaan ruukkejaan, vaan niiden hallintaoikeus siirrettiin testamentilla ja kauppakirjalla tyttären perheelle, Charlotta ja Carl August Ramsaylle1834.


Entistetty masuuni n. vuodelta 1850

















Taalintehtaan ruukkia isännöi Carl August Ramsay ja hänen jälkeensä Wolter Ramsay, joka 1860 sai luvan putlaus- ja valssilaitoksen perustamiseen. Itsenäiseksi yhtiöksi Taalintehdas oli muodostettu 1856. Venäjän markkinoilla raudasta maksettiin huonosti, eivätkä kotimarkkinat vetäneet laajentuneen tehtaan tuotantoa. Lisäksi marraskuussa 1865 tehtiin rahauudistus, joka tiesi lisää talousvaikeuksia, ja tehdas asetettiin konkurssiin v. 1866. Konkurssipesän osti venäläinen liikemies, joka kuitenkin myi ostoksensa nopeasti Pietarissa asuneelle sveitsiläissyntyiselle Jakob Stünzille, joka otti tehtaan haltuunsa v. 1870. Tehtaan isännöitsijäksi tuli ruotsalainen vuori-insinööri Johan Lennart Sebenius, jonka johdolla Taalintehtaalle rakennettiin teräksen valua varten Suomen ensimmäinen martinlaitos. Lisäksi valssilaitos rakennettiin uudelleen, konepajaa suurennettiin ja laitteistoa parannettiin. Stünzi ja Sebenius paransivat myös paikkakunnan oloja. Sähkövalot asennettiin Tehtaan lisäksi työläisten asuntoihin ja kansakoulu rakennettiin.

Taalintehtaan koulu 2012














Taalintehtaan tuotanto markkinoitiin pääasiassa Venäjälle, missä 1870-luvulla terästeollisuus oli huonosti kehittynyt ja tuontitullit olivat alhaiset. 1880-luvun alussa Venäjä oli määrännyt hienovalssatulle teräkselle tuontitullin, joka koski myös suomalaisia tuotteita, vaikka Suomi oli osa Venäjän valtakuntaa. Samaan aikaan ruotsalaista ja saksalaista terästä oli runsaasti markkinoilla. Jakob Stünzin terveys oli heikentynyt, ja hän päätti luopua tehtaasta. Saksalainen teollisuusmies Hermann Hobrecker oli kiinnostunut Taalintehtaasta, jonka tuotteet olivat käyttökelpoista raaka-ainetta hänen Riian tehtaallaan. Hän arveli voivansa siirtää raaka-aineet Taalintehtaalta edullisemmin kuin Saksasta. Tehdas siirtyi Hobreckerin haltuun lokakuussa 1882. Stünzi kuoli Sveitsissä1883.

Hiiliuuneja


Hermann Hobrecker jatkoi ja laajensi terästuotteiden valmistusta, vaikka Venäjän tullimääräykset olivat epäedullisemmat, kuin hän oli kuvitellut. Vuonna 1883 otettiin käyttöön jälleen uusi valssilaitos. Työväen määrä lisääntyi niin, että 1883 väkeä oli putlaus- ja valssilaitoksilla 130 ja uuden valssilaitoksen valmistuttua 300. Koko tehtaan työntekijämäärä oli enimmillään 600-700. Virkamiesten luku oli 25. Suuren väkimäärän vuoksi Sebenius palkkasi tehdaslääkärin 1885.1883 rakennettiin virkamiesten ja matkustavaisten tarpeisiin hotelli, joka sai luvan harjoittaa myös ravintolatoimintaa. Venäjä oli edelleen tärkein Taalintehtaan tuotteiden markkina-alue, mutta sinne saatiin viedä vain murto-osa tehtaan tuotannosta. Aikaa myöten kävikin mahdottomaksi ylläpitää toimintaa, jonka tuotantoa oli vaikea saada kaupaksi. Myyntiä silmällä pitäen tehtaasta muodostettiin 1885 osakeyhtiö, Dalsbruks Aktiebolag. 1887 koko tehtaan henkilökunta sanottiin irti ja vuodet 1888 ja 1889 tehtaan toiminta oli pysähdyksissä.


Vapaakirkollinen maalarimestari Ulrik Palmu liikekumppaneineen osti Taalintehtaan osakkeet 1889. Palmun tukena oli vapaakirkollisista koostunut ryhmä: tehtailija Magnus Alm, josta tuli tehtaan isännöitsijä, kauppias A. F. Böckerman, tammisaarelainen toiminimi F. I. Mandellöf & Co sekä Orismalan tehtaan ja tilan omistaja Edvard Björkenheim. Taalintehtaan tilintarkastaja Waldemar Lönnbeck oli niin ikään vapaakirkollinen. Uusilla omistajilla oli valitettavasti enemmän saarnamiestaitoja kuin kykyä terästehtaan toiminnan ylläpitämiseen. Isännöitsijä Alm laajensi tuotantoa hankkimalla uusia koneita, joiden tuotteita kuitenkin oli vaikea saada kaupaksi. Hänen tilinpäätöksissään olivat paikoin velat muuttuneet saataviksi. Lisäksi hänellä menivät pahasti sekaisin omat ja yhtiön varat. Vuosina 1890-1892 tehdas ajautui taloudellisiin vaikeuksiin, Böckerman ja Mandellöf tekivät vararikon ja v. 1892 koko tehdas oli vararikon partaalla. Tehdasta rahoittanut Kansallis-Osake-Pankki ei kuitenkaan päästänyt tehdasta konkurssiin.

Tilintarkastaja Waldemar Lönnbeck veljensä Edwin Lönnbeckin kanssa oli ostanut Böckermanin ja Mandellöfin omistuksessa olleet Taalintehtaan osakkeet. He ottivat riskin ja suuren lainan avulla ryhtyivät kehittämään tehdasta. Edwin toimi käytännössä tehtaan toimitusjohtajana. Dalsbruks Aktiebolag lakkautettiin ja uusi osakeyhtiö Osakeyhtiö Taalintehdas perustettiin 1896. Samana vuonna aloitettiin uuden, suuremman martinuunin rakentaminen. Masuuni uusittiin ja valssilaitoksessa tehtiin huomattavia parannuksia. Masuunien ohella Taalintehtaalla toimi 1890-luvulla valssilaitos, valimo, kettinkitehdas, naulatehdas ja höyrysaha. Uusi tehdas rakennettiin Skeppsholmenin saarelle, josta kehittyi vähitellen Taalintehtaan edelleen toimiva teollisuuskeskus.


Taalintehtaan jalostuslaitoksia 2011
















Vuonna 1900 voitiin todeta uuden laskukauden alkaneen. Maailmanmarkkinoilla hinnat laskivat ja ylituotanto oli ilmeinen. Vaikein ajanjakso oli 1902-1903 ja tuotantoa supistettiin ankarasti. Myös työntekijöiden palkkoja laskettiin kahdesti v. 1902. Martinlaitoksessa käytettiin vain yhtä uunia, valssilaitoksessa vain yhtä kolmesta valssista ja putlausosastolla vain ajoittain muutamia uuneja. Vain mekaanisen verstaan hienotaontaosastlolla tehtiin täyttä kapasiteettia uuden tuotteen, rautasänkyjen, valmistuksessa. Naulanvalmitus oli myös tuottoisaa ja siihen hankittiin jopa uusia koneita.

Vuodet 1905–1907 olivat jälleen erinomaisia. Hinnat kohosivat ja liikevaihto kasvoi. Vuoden 1907 lopulla Saksan ja Venäjän raudan liikatuotanto kuitenkin tunkeutui markkinoille ja hinnat kääntyivät jälleen laskuun. Ensimmäisen maailmansodan vuosina metalliteollisuus taas kukoisti. Taalintehtaalla tuotantoa supistettiin sodan syttyessä, mutta sitten kysyntä alkoi nopeasti kasvaa. Tuotanto käsitti 1913, kankirautaa (maan suurin valmistaja), kettinkiä, nauloja, teräsvaluja, takomotuotteita ja koneistusta. Ennen v. 1914 puhjennutta ensimmäistä maailmansotaa tehtaalla oli 682 työntekijää. Vuonna1916 voitto nelinkertaistui, ja vuonna1917 työntekijöitä oli yhteensä noin 800.

Vuorineuvos Edwin Lönnbeck kuoli1917 ja ruukkia johtivat sen jälkeen hänen vävypoikansa. Suomen sisällissota 1918 ei sanottavammin vaikuttanut tuotantoon. Mutta sodan jälkeen tuotanto ei kehittynyt toivottuun suuntaan. Tehtaalla oli lakkoja, ja palkat jouduttiin v. 1918 kaksinkertaistamaan ja vielä seuraavana vuonna kaksinkertaistamaan. Lisäksi tuotantolaitokset olivat vanhentuneet. Vuonna 1922 Taalintehtaan toimitusjohtajana aloitti Teijon tehtaan johtaja vapaaherra G.W. Wrede, joka ryhtyi uudistamaan tehdasta. Rakennettiin uusi voimalaitos ja koko Taalintehdas sähköistettiin. Lisäksi uusittiin naula- ja kettinkitehtaat sekä rakennettiin uusi teräsvalimo ja mellotusuuni. Uudistusten rahoittamiseksi yhtiö myi maaomaisuuttaan ja otti pankkilainaa välttämättömien uudistusten tekemiseksi.

1920-luvulle tullessa teräsmarkkinat olivat taas kääntyneet epäedullisiksi. Vuoden 1923 lopulla raudan hinta maailmanmarkkinoilla aleni voimakkaasti, mikä heikensi tehtaan tulosta. Samanaikaisesti levottomuudet Ruhrin teollisuusalueella olivat herättäneet saksalaisen toiminimi GmbH Wuppermannin kiinnostuksen hankkia rauta-alan laitos puolueettomasta maasta.1924 Wuppermann sai haltuunsa Taalintehtaan osake-enemmistön. Vapaaherra Wrede jatkoi tehtaanjohtajana. Tuotantoa tehostettiin. Sitä mukaa työntekijöitä tarvittiin vähemmän ja v. 1925 työläisiä oli 465.

Vuodesta 1926 lähtien raudanjalostusta leimasi laskusuunta ja pula-aika. Tuotanto oli tappiollista. Alalla syntyi lakkoja ja v. 1927 alkoi useita kuukausia kestänyt rautateollisuuden työsulku. Taalintehtaalla toiminta käynnistyi uudelleen tammikuussa 1928. Samanaikaisesti, kun tuotannossa oli keskeytyksiä, rautatuotteiden hinta laski. Tähän vaikutti mm. mannermaisen kankirautakartellin purkautuminen. Vuosien 1928-29 tulos oli katastrofaalisen huono. Kriittisen tilanteen vuoksi yhtiö oli ruvennut jo 1927 myymään maaomaisuuksiaan. Lisäksi toiminimi Wuppermann oli ottanut yhtiönsä nimiin lainaa. Kun kaikesta huolimatta tappiollisen toiminnan jatkaminen näytti mahdottomalta, Wuppermann teki 24.9.1930 sopimuksen, jolla tehtaan omistus siirtyi vapaaherra Wredelle. Sopimuksen, tarkoituksena oli Taalintehtaan toiminnan hallittu lopettaminen. Lokakuussa 1930 koko henkilökunnan palkkoja laskettiin 10%. Saman vuoden lopussa myytiin Saksaan kettinkikoneet ja seuraavana vuonna naulakoneet. Kankiraudan valmistusta pidettiin yllä 335 työntekijän voimin.

Vuosi 1932 merkitsi uutta käännettä Taalintehtaan historiassa. Tehdas sai suuren vaunuakselien ja pyöränrunkojen tilauksen Valtion Rautateiltä. 1933 mannermainen kankirautakartelli perustettiin uudelleen ja yhteistyösopimus sen kanssa antoi uutta vakautta tuotannolle. Tuotantolaitteistoa uudistettiin. 1933 rakennettiin langanvetolaitos ja sähkögalvaanilaitos tyhjään kettinkitehtaaseen, 1934 hankittiin koneisto kirkkaaksi vedettyjen ja puristettujen akselien valmistusta varten. Seuraavana talvena asennettiin uusi 14 langan galvaanilaite. Muutakin tuotantolaitteistoa ajanmukaistettiin. Uusia työläisten asuntoja rakennettii ja tehtaansairaalaa varusteltiin. Tehtaalle hankittiin myös oma kirkko. Metodistiseurakunnan omistama rakennus Taalintehtaalla siirtyi tehtaan omistukseen vuonna 1934. Työvahvuus kesällä 1936 oli 674 miestä.

Taalintehtaan kirkko























Oy Wärtsilä Ab oli jo 1920-luvulla ilmaissut kiinnostuksensa Taalintehdasta kohtaan. Yhtiö tarvitsi telakoilleen metallivaluja ja -levyä. Alkuun suunniteltiin oman laitoksen rakentamista, mutta lopulta todettiin valmiin tuotantolaitoksen osto edullisemmaksi. Samalla saatiin järjestetyksi galvanoidun rautalangan ja valssatun raudan tuotanto.1938 Wärtsilä osti 68000 Taalintehtaan yhteensä 75000 osakkeesta. Wärtsilän omistusaikana Taalintehtaalle rakennettiin sähkökäyttöinen sulatto rautalangan valmistuskoneistoa varten.

Toisen maailmansodan alkaessa 1939 Taalintehtaalla oli kuusi osastoa: konepaja, valimo ja metalliverstas, martinuunit ja valssaamo, teräsvalimo ja puhdistusosasto, akselipaja ja höyryvasarapaja sekä rautalankapaja ja galvanointilaitos. Sodan pitkittyminen vuoteen 1944 asti pakotti supistamaan toimintaa, koska raaka-aineita oli vaikea saada ja lisäksi miespuolinen väki oli rintamalla. 1939 työntekijöitä oli 649. Kaksi vuotta myöhemmin luku oli 470.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika meni sotakorvausten valmistamiseen. Venäläinen insinööri kävi tarkastamassa kaiken, mitä tuotettiin, ja kaikki tuotanto meni itään aina vuoteen 1952 asti. Vasta 1950-luvun lopulla siirryttiin normaalituotantoon.1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alkupuolella töitä oli niin paljon, että työvoimaa hakemalla haettiin. Rajoittavaksi tekijäksi muodostui asuntojen puute. Asia ratkaistiin osin niin, että sekä mies että vaimo otettiin tehtaalle töihin. Se oli sota-aikaa lukuunottamatta ensimmäisiä aikoja, kun naiset saivat tehdäkseen miesten töitä. 1960- ja 70-luvuilla tuotantoa laajennettiin. Rakennettiin uusia tuotantolinjoja sekä sulatto-osasto ja hienovalssilaitos.




















1970-luvun lopulla terästeollisuuden korkeasuhdanne alkoi olla ohi. Taalintehtaan tärkein ruote oli rakennusteräs, joka oli hintavalvonnan alainen. 1977 tehtaalla suoritettiin irtisanomisia. Työntekijämäärä oli 1975 1170. Irtisanomisten ja luonnollisen poistuman jälkeen 1980 työntekijöitä oli 410. Valssaustuotteiden osuus oli 70% tehtaan tuotannosta. Niiden myynti suuntautui pääasiassa kotimaahan, missä osin samoja tuotteita valmistivat myös Ovako Oy Ab ja Oy Fiskars Ab. 1979 sekä Wärtsilän että Fiskarsin metallituotanto siirrettiin Ovakon vastuulle. Tämän jälkeen fuusioita on tapahtunut ja omistaja vaihtunut tiuhaan.

HS TI 5.7.1994: Yhteispohjoismainen teräskonserni Fundia investoi lähivuosina 350 miljoonaa markkaa malmipohjaisen teräslangan tuotantoon Suomessa. Konsernin suomalaisen tytäryhtiön, Fundia Wire Oy:n tuotantolaitoksia nykyaikaistetaan Hangossa ja Taalintehtaalla.Investointien ansiosta Fundia Wire Oy pystyy kasvattamaan teräslankatuotteiden tuotantoa kymmenellä prosentilla samoin kuin parantamaan valmisteidensa laatua.Ensi vuonna Fundia Wire Oy uusii tehtaitaan 66 miljoonan markan edestä. Suurin osa rahoista kuluu Hangon Koverharin terästehtaan masuunin peruskorjaukseen. Lisäksi Taalintehtaan lankatehtaan laitteita uusitaan.Fundia AB:n pääkonttori on Tukholmassa. Konserni on suomalaisen Rautaruukki Oy:n sekä norjalaisen Norsk Jern Holding AS:n puoliksi omistama.

Metallityöväen Liiton jäsenlehti Ahjo 14.8.2008 julkaisi silloisen Ovako Wiren ammattiosaston sihteerin Bo Vilanderin haastattelun. ”Bobbe”, kuten ystäväpiiri häntä kutsui, oli aikanaan aloittanut Wärtsilän Taalintehtaan sähköasennusosastolla vuonna 1977. Työntekijöitä oli silloin 1 200. Haastattelussa Vilander muistelee, kuinka väen vähennykset suoritettiin asteittain. Ensin lopetettiin terästehdas, sitten valimo ja sen jälkeen lakkautettiin sulattamo. Mitään ei tullut tilalle. Samalla yrityksen nimi vaihtui vuosien varrella: Wärtsilä, Ovako, Dalsbruk, Fundia, Ruukki ja 2008 Ovako Wire. Nykyisin terästehtaan halleja käytetään vain veneitten säilytyspaikkana. 1980-luvulla henkilöstöä vähennettiin niin, että 55 vuotta täyttäneet pääsivät varhaiseläkkeelle.




















Seuraavassa on sivukaappaus Maarit Kaskelan ja Paavo Kaartisen Ovakoa koskevasta esityksestä 2007. Kun seuraa Dalsbruk-viivaa, voi päästä jonkinlaiseen käsitykseen Taalintehtaan tuotantolaitosten polusta Ovakon hallintaan.





















Dalsbruk Oy Ab, joka kuviossa kulkee 1980-luvulta vuoteen 2006 mennessä Ovakon syliin, perustettiin, koska Ovako halusi luopua erikoisterästen valmistuksesta. Dalsbrukista Rautaruukki omisti 80 prosenttia, Ovako loput. Järjestelyn yhtenä tarkoituksena oli Rautaruukin Raahen terästehtaan kanssa kilpailleen Koverharin lakkauttaminen, mutta suhdanteiden muuttuessa Koverharin tuotanto olikin tarpeen. Dalsbruk sen sijaan alkoi elää omaa elämäänsä. Se yhdistyi välillä ruotsalaisten teräslangantuottajien kanssa ja hankki omistukseensa sekä Koverharin että Åminneforsin tehtaat.1980-luvun lopulla Dalsbruk muodosti noin kuudesosan Rautaruukin tuotannosta.

1992 Rautaruukki ja norjalainen Norsk Jern Holding päättivät yhdistää voimansa ja aloittaa pohjoismaisen yhteistyön terästuotannon alalla. Ne ostivat ruotsalaisen Fundian, josta saatiin uudelle yhtiölle nimi. Rautaruukki hallitsi puolta Fundian osakkeista. Loputkin osakkeet ostettiin vuonna 1996, kun ensin Dalsbruk oli yhtiöitetty Oy Fundia Wire Ab:ksi ja Fundia Betoniteräkset Oy:ksi vuonna1994. Ovako syntyi 2005 Fundian, Imatra Steelin ja Ovako Steelin yhdistymisestä. Vuonna 2006 Ovakon omistajat Rautaruukki, ruotsalainen SKF ja Wärtsilä myivät yhtiön saksalaiselle teräsalan perheyhtiö Pampukselle.

HS KE 24.11.2010: ”Hollantilainen sijoitusyhtiö Hombergh Holdings ostaa teräsyhtiö Ovakon entisen lankaryhmän kaikki osakkeet. Kauppahintaa ei kerrota. Syyskuussa Ovakosta omaksi yhtiökseen erotettu Ovako Wire jatkaa uudella nimellä FNsteel. Se valmistaa teräksisiä valssilankoja ja jännepunoksia kuudessa tehtaassa Suomessa, Ruotsissa ja Hollannissa. Yhtiön tuotantolaitoksiin kuuluvat muun muassa Koverharin terästehdas Uudellamaalla sekä Taalintehtaan valssaamo Lounais-Suomessa. FNsteelin liikevaihto on noin 350 miljoonaa euroa.
Työntekijöitä on kahdeksansataa."


Kesäkuun lopulla 2012 oli lehdissä mm. seuraavanlaisia otsikoita:

Kaksi terästehdasta konkurssiin
Terästehtaat kaatuivat velkavipuun

Helsingin Sanomien taloustoimittaja Jyrki Iivonen analysoi Fnsteelin konkurssia (HS TO 28.6.2012): ”FNsteelin vaikeudet juontavat juurensa yrityskauppaan kuuden vuoden takaa, jolloin Rautaruukki, Wärtsilä ja ruotsalainen SKF myivät yhteisesti omistamansa Ovakon saksalais-hollantilaiselle sijoittajaryhmälle. Silloin Ovakoon kuuluivat Suomessa Koverharin, Taalintehtaan ja Imatran tehtaat. Ostajat, hollantilaiseti sijoitusyhtiöt Hombergh, WP de Pundert ja saksalainen terästuottaja Pampus, maksoivat Ovakosta 700 miljoonaa euroa. Ostajat panivat kauppasumman ostetun yhtiön taakaksi. Ostettavan yrityksen pitää maksaa omalla tulorahoituksellaan itsensä takaisin, mikä on pääomasijoitusalalla normaali käytäntö – muutoin yrityskauppoja ei syntyisi...
...Pääomasijoittajien ideat toimivat niin kauan kuin markkinat käyttäytyvät ennustettavasti. Jos markkinoille tulee häiriöitä, jotka vaikuttavat kustannuksiin tai tulovirtaan, yhtälö ei mene umpeen. Rahat riittävät päivittäisiin kuluihin, mutta eivät velkojen maksuun, jotka johtuvat alkuperäisen kauppasumman upottamisesta taseeseen.”

Kemiönsaaren Ilmoituslehti kirjoittaa torstaina 28.6.2012 otsikolla: ”Päättyykö yli 300-vuotinen historia?”, että Taalintehtaan 180 työntekijää sekä 200 alihankkijaa menettävät työnsä. Syy toiminnan pysäyttämiseen on se, ettei yritys pysty maksamaan laskujaan mm. raaka-aineiden toimittajille. Toimitusjohtaja Anders Moliis-Mellbergin mukaan Taalintehtaan teollisuuslaitos on kohtuullisen hyvässä kunnossa. Konkurssipesälle etsitään ostajaa.

Raudanjalostus Taalintehtaalla on ollut kuin huutolaispoika markkinoilla. Kirjassaan Taalintehtaan rautaruukki ja sen isännät (1936) Th. Svedlin toteaa: ”Niistä vaihtelevista kohtaloista, mihin tämän laitoksen historiassa tutustumme, selviää ennen kaikkea, miten ehdottomasti suhdanteet määräävät kehityksen nopeuden ja toiminnan elinehdot rautateollisuuden alalta. Ruotsin mahtavuuden ajolta nykyhetkeen saakka on Taalintehtaan rautaruukilla ollut runsaasti tilaisuutta kokea nousun ja laskun vaihteluja. Henkilökohtaiset johtaja-ansiot eivät ole tällöin olleet vailla merkitystä, mutta ulkonaiset olosuhteet ovat merkinneet vielä enemmän.”

Vuonna 1936 kirjoitettu näyttää pitäneen paikkansa. Suhdanteet ovat heitelleet raudanjalostusta niin, että historian valossa Taalintehtaan rautajalostetuotanto näyttää lähinnä kulkeneen kriisistä kriisiin. Useammankin kerran tehdas on ollut lopetusuhan alla, työntekijät on irtisanottu ja välillä myyty lähes kaikki irtain tuotantokoneisto. Nähtäväksi jää, onko vuosi 2012 Suomen vanhimman yhä toiminnassa olevan raudanjalostuslaitoksen loppu, vai nouseeko tuotanto vielä mahdollisesti jälleen uusien omistajien toimesta.

























Kiitokset: Kiitos Taalintehtaan kirjaston henkilökunnalle asiantuntevasta avusta lähdehankinnassa.

Valokuvat: Leena Reinikainen
Muokkasin kuvia ja kuvatekstejä 1.12.2013

Lähteet:
Svedlin Th.,Taalintehtaan rautaruukki ja sen isännät1686-1936, Helsingin keskuskirjapaino ja Kirjansitomo Osakeyhtiö1936

Lukala M, Iver A, Iver R (toim.), Dalsbruk 1686-1986, Grafia, Åbo 1986

Haavikko P, Wärtsilä 1834-1984, WSOY, Porvoo1984

Suistoranta K, Asplund H, Kemiön suurpitäjän historia I, Ekenäs Tryckeri Ab, Tammisaari 1997

Ukkola J, Kuumaa terästä: Rautaruukki 1960-2003, Kalevaprint, Oulu 2004

http://www.kansallisbiografia.fi/talousvaikuttajat/?p=search

3 kommenttia:

  1. Kiitoksia tietoista, erinomainen !

    VastaaPoista
  2. Erinomainen kirjoitus ajasta joka nyt on mennyttä. Tehdas oli monelle sukupolvelle työnantaja ja ensimmäiseen aamuun herätessä, jolloin ei tehtaan pilli enää viheltänyt hyvää huomenta oli hyvin hiljainen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielenkiintoinen raudanvalmistuksen ja - jalostuksen historia.

      Poista