sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Sieni-, omena- ja puolukkaviikonloppu

Viikonloppu oli yllättävän kaunis ja aurinkoinenkin, vaikka sääennusteista olisi voinut muuta päätellä. Vietimme toisen tohtorin kanssa aikaa metsissä keräten luonnon antimia, jotka olivat osin mahtavat, osin varsin niukat.

Lauantaiaamu oli aurinkoinen, mutta ennen kuin kerkesi kissaa sanoa, tuli sadekuuro ja kasteli kaiken. Kuitenkin oltiin päätetty toisen paikallisen tohtorin kanssa lähteä etsimään suppilovahveroita. Toinen tohtori ei ole tuhti, päinvastoin. Hän kätkeytyy ohuemmankin männynrungon taakse ja ajoittain metsässä kulkiessa huolestuin, että hän on ehkä eksynyt. Mutta hyvin pysyttiin yksissä ja sieniä löytyi. 

Suppilovahveroita on tänä syksynä enemmän, kuin ehkä koskaan olen nähnytkään. Todennäköisesti niitä löytyisi meidän mäestäkin, mutta jos ajaa pienen matkan vähän tasaisemmalle paikalle, poimiminen on helpompaa. 
















Päädyimme kivikautiselle asuinpaikalle, missä on helppokulkuista maastoa. Ja sieniä löytyi välittömästi. Ei suorastaan pääässyt kulkemaan ilman, että sieniä olisi ollut näköpiirissä. Piti paikoin varoa astumasta niiden päälle. Reilussa tunnissa saimme kumpikin vasumme täyteen ja lähdimme tutkimaan Söderlångvikin omenatarjontaa. 
Söderlångvikissa on laajat omenatarhat, ja lauantaina oli tarjolla maistiaisia kotimaisista omenalajikkeista. Kasvitieteilijä Aarno Kasvi olisi ollut myös tavattavissa. Omenamaistiaiset oli mainio tilaisuus tutustua kotimaisiin omenalajikkeisiin. Kaikki maistamani olivat hyviä, mutta vasta kun niitä sai vertailla näin samalla kertaa, pääsi vähän jyvälle siitä, mitä eroja lajikkeissa on.

















Söderlångvikin kahvila oli myös auki. Kahvila sijaitsee entisessä navettarakennuksessa. Seinillä on paikallisten taiteilijoiden töitä, jotka koristivat myös pyöreän kabinetin, arvatenkin entisen AIV-tornin, seiniä. Omenapäivän kunniaksi pöydät oli koristeltu kynnttilöin ja omenoin. Nautimme erinomaiset omenaviinerit kahvin kanssa.
















Sunnuntai valkeni myös aurinkoisena ja rupesin miettimään marjareissua. Päätimme lähteä samalla naisvahvuudella kuin sieniretkellekin. Ensimmäinen puolukkapaikka osoittautui melko köyhäksi, samoin toinen. Vaihdettiin paikkaa tyystin toiseen metsään, mutta kovin satoisaa paikkaa ei löydetty. Käytiin erään pienen suon reunassa, missä puolukkaa kasvaa suosta nousevien mättäiden päällä. Joskus siellä on ollut hyvinkin antoisaa, mutta nyt sai marjoja etsiä etsimällä. Lopulta löysimme kantarelleja ja mustia torvisieniä ja otimme ne talteen vaatimattoman puolukkasaaliin lisäksi.




lauantai 24. syyskuuta 2011

Autottoman päivän junamatka

Autoton päivä 22.9.2011 Helsingissä sujui vähintään yhtä vähän autottomasti kuin viimevuotinenkin. Sadekuurot ehkä pikemmin lisäsivät yksityisautojen määrää kaduilla. Itse kuljin julkisilla, kuten yleensäkin. Euron kertamaksu kyllä lämmitti mieltä. Sillä hinnalla luulisi useammankin miettivän vielä kerran, pystyisikö kuitenkin hoitamaan päivittäisen liikkumistarpeensa julkisilla.










Torstaiseen tapaan olin saanut viikottaisen työkiintiön täyteen ja pääsin viettämään pidennettyä viikonloppua. Tarkoitus oli matkustaa kohti Taalintehdasta. Suunnitelmaan kuului junamatka Saloon ja sieltä kalamiehen kyyti perille.

Viime päivien kestopuheenaihe on ollut VR – jälleen kerran. Välillä käy lähes sääliksi, jos instituutiota voisi sääliä: kaksi kurjaa siperialaista talvea, Helsingin ratapihan ongelmat, yllättävä konduktööripula, ilkivalta ja kaikki, mikä on aiheuttanut jatkuvia aikatauluongelmia, ja lopulta surkea lippu-uudistus myyntitakkuiluineen.

Pasilassa yritän ostaa matkalippua. Ihmettelen suurta joukkoa vartijoita, jotka seisovat myymälän oven edessä. Saan kuulla, että lipunmyynti on suljettu. No, se ei ole näinä päivinä mikään valtakunnan ihme. Pääsin sentään matkaan, joka oli monella tapaa mielenkiintoinen. Jännitystä lisäsi tietysti se, kun ei ollut paikkalippua. Mutta ilmeisesti ei moni muukaan ollut saanut sellaista haltuunsa. Sain istua koko matkan alkuun valitsemallani paikalla. Ja sain sentään maksaa matkani. Konduktööri ehti paikalle.


























Istun vaunun keskiosassa, missä istuimet ovat vastakkain. Seuraani liittyi Espoossa kolme nuorta ruotsia puhuvaa tyttöä, joiden kälätystä oli sinänsä hauska kuunnella. Osan ajasta yritin keskittyä lääketieteelliseen aikakauslehteen. Se onnistuu joten kuten, kun kytkee pois ruotsin ja lukee keskittyneesti suomea.

Kirkkonummen asemalla jäädään seisomaan tavanomaista pitempään. Jonkin ajan kuluttua tulee kuulutus. Junasta on kadonnut sähköjännite. Se on paha juttu, kun ollaan sähköjunassa. Juna lähtee kuitenkin liikkeelle ja saamme kuulla, että virtaa saadaan sen verran, että juna liikkuu, mutta jännite ei riitä kahvin keittämiseen, tietokoneiden lataamiseen eikä ilmastoinnin ylläpitoon.

Kun sähköviasta oli ilmoitettu, kuulin erään matkustajan kertovan tarinaa omalta reissultaan. Kondutööri oli todennut, että juna kulkee normaalissa aikataulussa. Samassa joku kyynikko oli kysäissyt: ”Paljonko nyt ollaan myöhässä?”.

Kahvia en juuri olisi kaivannutkaan, mutta ilmastoinnin puute alkaa tuntua viimeistään Karjaalla, missä sattuu taas.

Karjaalla juna seisoo taas odottamattoman pitkään. Kuulutus kertoo, että veturissa olevaa vähäistä teknistä vikaa korjataan juuri, mutta päästään lähtemään ihan pian. Kolmen neitosen seurue kikattelee keskenään, kuinka lentomatkustajillekin yleensä kerrotaan, että kone lähtee viiden minuutin kuluttua. Tunnin kuluttua saadaan uusi tiedote, joka kertoo, että vielä kymmenen minuuttia odotetaan. Juna seisoo kymmenkunta minuuttia. Sitten junassa kuulutetaankin, että odottelemme vielä tavarajunaa, joka tukkii raiteita.

Yksi seurueeni jäsenistä teki ilmeisesti koulutehtävää. Se sisälsi Suomen paikkakuntien nimiä suomeksi, ruotsiksi ja saameksi. Erityisesti suomen- ja ruotsinkielisten nimien pienet erot naurattivat tyttöjä kovasti. Kuuntelin puolella korvalla ja etenkin Isokyrö-Vähäkyrö -tyyppiset nimet vaikuttivat huvittavan heitä. Yksi neidoista totesi, että Kyrö mikä Kyrö, kyllä sen suomeksi ymmärtäisi. Tosin minua olisi kiinnostanut tietää, mitä Isokyrö ja Vähäkyrö ovat ruotsiksi. Pitänee googlata asia.

torstai 8. syyskuuta 2011

Loma lopuillaan

Viimeinen lomaviikko on menossa. Toistaiseksi loma on toiminut ihan hyvin kesälomana ainakin säiden puolesta. Silloin tällöin on ollut sadepäiviä ja välillä vähän viileämpää, mutta enimmäkseen päivät ovat olleet kauniita ja kesäisen lämpimiä. Kesemmällä oli aika rajuja ukonilmoja. Jonkin verran on jyrissyt vieläkin silloin tällöin.



Sadonkorjuuta on harrastettu oikein olan takaa. Ensimmäiseksi korjattiin mustaviinimarjoja. Ne olivat todella makeita ja niitä tuli enemmän kuin koskaan nykyisistä pensaista. Parikymmentä litraa sain talteen talven ”pakkomehuja” varten. Se paikkasi mustikkapuutoksen. Pääsinhän toki muutaman kerran mustikkaankin, mutta mitään ihmeellisiä apajia ei täällä päin ollut. Paikoitellen oli vähän enemmän marjoja, mutta ei mitään sellaista, kuin ilmeisesti Itä-Suomessa oli.
















Mustikka-aikaan oli vielä lämmintä ja metsäteiden varsilla näki paljon perhosia. Varsinkin sinisiipiä oli runsaasti. Perhoset kokoontuivat tielle, missä muurahaiset ahdistelivat niitä ilmeisesti toivoen saavansa osansa niiden makeasta ulosteesta. Sinisiivet eivät olleet järin ihastuneita lähentelystä.





Sieniä on saatu myös ihan mukavasti. Tänä vuonna ei ollut mitään tatti-invaasiota, mutta muita herkullisia sienilajeja on toki löydetty. Kantarelleja saatiin heti elokuussa. Nyt syyskuun puolella niitä löytyy edelleen ihan mahtavasti. Orakkaita on myös löytynyt kohtuullisesti. Ne on olleet nyt ihan puhtaita. Joskus orakkaisiin ehtii mato jos toinenkin ennen meitä. Viimeisimmällä sienireissulla törmättiin yllättäen mustiin torvisieniin. Niitä kasvoi vanhalla kantarellipolullamme, jossa kyllä käy muitakin sienestäjiä. Mutta eivät olleet muille kelvanneet.

















Puutarhassa on muutakin kuin marjapensaat. Omenapuissa on vähintään kohtalainen sato. Sisareni otti jonkin verran niitä vihreitä omenoita, jotka putoilevat puusta itsekseen. Niissä on miellyttävä, mieto maku, mutta harvoin jaksan itse ruveta laittamaan niitä, kun pitäisi enimmäkseen keräillä ne puun alta. 
















Luumuja on taas tänä vuonna todella runsaasti. Taalintehtaalla on vanhastaan kasvatettu lajiketta Yleinen punaluumu, joka on kova leviämään ja tuottaa ajoittain rusaan sadon. Meillä on muutama oma puu, joiden oksat notkuvat luumujen painosta. Niiden kasvupaikka on vähän varjossa, joten ne eivät ole vielä oikein kypsiä. Kävimme sen sijaan poimimassa luumuja meidän lähellä olevasta pensaikosta. Siinä on todennäköisesti ollut joskus talo ja sen peruja luumut, jotka kasvavat nyt villinä pensaikkona. Tosin samanlaista villiä luumukasvustoa näkee Kemiönsaarella aika oudoissakin paikoissa. 

Kypsät luumut ovat todella makeita ja herkullisia syötäväksi sellaisenaan. Niissä on vain sama vika kuin niin monessa muussakin puutarhan tuotteessa. Satokausi on kovin lyhyt. Lisäksi tämän vuoden luumuissa on paljon muumiotautia. Ja luumut ovat maistuneet myös toukille. Mutta kohtuullisella vaivalla ne saa sellaiseen kuntoon, että voi joko pakastaa tai keittää hilloa. Molempia on tehty.