Paluita lähtöruutuihin

Tuhti tohtori on palannut lähtöruutuun parillakin tavalla. Ensiksikin, olen töissä elintarviketehtaassa. Pääsin juustotehtaan vintille työterveyshuollon hommiin. Toiseksi, sain taas muistutuksen siitä, että kuka tahansa vastaanottohuoneeseen kävelevä saattaakin yhtäkkiä olla vakavasti sairas. Konkreettista akuuttilääketiedettä harrastin lääkärikoulun jälkeen useamman vuoden ja silloin tällöin olen käynyt verestämässä vanhoja silmiäni päivystyspoliklinikoilla. Mutta työterveyshuollossa äkilliset tilanteet ovat onneksi aika harvinaisia.



Paluu elintarviketehtaaseen


Tuhtitohtorillahan on tutkinto kemian tekniikasta ja sillä alalla erityisesti elintarviketeknologiasta. Aikojen alussa, kun Fazer kekseineen ja karamelleineen oli muuttanut Tehtaankadulta Vantaalle, pääsin kesätöihin keksitehtaalle. Noina aikoina ei saanut diplomi-insinöörin todistusta, ellei ollut työskennellyt erikoisalansa teollisuuden lattiatasolla. Ja se tarkoitti kirjaimellisesti lattiaa, jolla seistiin. Istumista pidettiin vielä viime vuosituhannen lopulla silkkana laiskotteluna.

 

Valion tehdas on myös taattua 70-luvun arkkitehtuuria kirkkaine väreineen. Koskenlaskija-kone on ruokalan aulan koristeena. Ehkä nuoruudessani olisin voinut päästä pakkaamaan sillä Koskenlaskijaa.

Jonkin 1970-luvun kesän tein Fazerilla erilaista keksin valmistukseen liittyvää hommaa. Raskainta oli taikinan lapiointi koneeseen. Tehtaan suunnittelija ei ollut tullut ajatelleeksi, että raaka-aineet olisi voinut viedä hissillä kakkoskerrokseen ja antaa valmiin taikinan valua alas painovoiman vaikutuksesta. Idea oli kyllä jo käytössä. Mutta tuona kesänä, tuossa paikassa riuskat akat pistivät lapiot heilumaan ja taikina sai kyytiä.

Toinen homma, johon meikäläinen kelpuutettiin, oli pursotinkoneen valvonta. Koneella tehtiin ässäpikkuleipiä, jotka tulivat siistissä rivissä koneen suuttimista liukuhihnalle. Kone oli vähän ikääntynyt ja osa suuttimista teki suhuässiä, jotka piti poimia hihnalta ja heitellä takaisin taikinasuppiloon. Homma oli aika yksitoikkoista, ja seisominen hihnan vieressä tuntui järjettömältä. Vierittelin itselleni istuimeksi joutavan, tyhjän rasvatynnyrin. Kukaan ei tullut minulle sanomaan mitään. Mutta vakituinen koneenhoitaja kertoi myös yrittäneensä tehdä työtä istuallaan. Siihen oli työnjohto tiukasti todennut: ”Tuoli pois!”. Noista ajoista on edetty, ja juustoa saa tehdä seisten tai istuen, miten vain juustonteko parhaiten sujuu.

Mutta tällä erää minulle on myönnetty ihan oma vinttikammari tietokoneineen ja tutkimusvälineineen. Tehdasalueelle kuljetaan oikean tehtaanportin kautta. Toistaiseksi olen mahtunut kulkemaan tuon ritilähässäkän läpi. Seuraava kiirastuli työpaikkaa lähestyessä on portaat, joita on yhteensä noin neljä tai viisi kerrosta. Sitä on vähän vaikea laskea, kun pitää kulkea koko tehtaan läpi vievä käytävä. Siinä on muutamat portaat. Loppukiri on noin kolme kerrosta todella jyrkkää nousua.

Paluu totiseen lääkärintyöhön

Toinen paluu tapahtui lääkärintyön suhteen. Eräänä päivänä vastaanotolle tuli kuusikymppinen mies, joka oli valitellut epämääräistä mahakipua. Työtoveri lähti tuomaan lääkäriin, kun olivat työpaikalla huolestuneet miehen voinnista.

Sain kuulla miehen tulosta, kun olin itse syömässä. Pyysin ottamaan EKG:n, että ehdin hetken hengähtää. Mies tuli sitten huoneeseeni kädessään EKG-nauha, jossa ei näkynyt mitään varsinaisesti poikkeavaa. Kyselin, onko kipua jossain. Mies osoitti ylävatsaa. Kuuntelin keuhkot ja sydämen ja mittasin verenpaineen. Mitään poikkeavaa ei ollut kuultavissa, ja verenpaine oli normaali. Kyselin sairauksista ja lääkkeistä. Diabetespillerit oli määrätty terveyskeskuksesta. Kysyin uudelleen, missä kipu tuntuu. Mies osoitti taas ylävatsaa.

Pyysin sitten asettumaan tutkimuspöydälle. Painelin mahaa ja etsin kipeintä kohtaa. Ylävatsalla oli voimakkain kipu ja kun painoin voimakkaammin, mies ilmoitti, että kipu tuntuu vähän ylemmäs, polttavana kipuna melkein kurkkuun asti. Tuossa vaiheessa työdiagnoosini oli refluksitauti, josta rupesin pitämään esitelmää samalla, kun pyysin miestä tulemaan pois tutkimuspöydältä.

Käänsin selkäni ja odotin, että mies tulee istumaan. Parin sekunnin kuluttua tajusin, että selkäni takana ei tapahdu mitään. Käännyin ja totesin, että potilaani makaa tutkimuspöydällä sinertävänä ja putoamaisillaan lattialle. Sain kammettua hänet seinän viereen turvaan. Huusin apua, pistin hälyt soimaan ja soitin 112. Kun oli varmistettu, että väkeä tulee, palasin tapahtumapaikalle antamaan paineluelvytystä. Toiset tohtorit laittoivat nieluputken ja pumppasivat ilmaa keuhkoihin. 

Helsingissä on se onni, että asiantuntevaa apua saadaan yleensä varsin pian. Paikalle tuli pari sairaankuljetusyksikköä ja yksi asiantuntevampi lääkäri. Niillä resursseilla saatiin potilaan kunto stabiiliksi ja hänet siirrettiin jatkohoitopaikkaan.

Tapahtuman opetus oli se, että keski-ikäinen mies, joka valittaa kipua missä tahansa navan ja kurkkutorven välillä on potentiaalinen infarktipotilas. Tätä muistettiin muistuttaa lääkärikoulussa. Pitänee uskoa. Ehkä riski on siirtynyt vähän vanhempaan ikäluokkaan, mutta koettu totuus pitää edelleen paikkansa.

Sain parin päivän kuluttua kuulla, että potilaamme oli päässyt pois teho-osastolta, käveli ja jutteli omaistensa kanssa. Taisi säästyä ainakin yksi hoivakotipaikka.

Seuraavalla kerralla samassa paikassa jouduin taas soittelemaan ambulanssia.Tilanne ei ollut niin dramaattinen kuin edelliskerralla, mutta asemalla on aika vaatimattomat jatkotutkimusmahdollisuudet eikä rintakipuista ihmistä voi lähettää pois noin vain.

Ennen näitä tapahtumia paikalla oli kuulemma tarvittu ambulanssia lähes kymmenen vuotta sitten.

Lumitalvi jatkuu

Nyt alkaa lunta olla muuallakin kuin Helsingissä, missä sitä on kuskattu urakalla pois kaduilta ja tilapäisiltä kaatopaikoilta. Mellumäen metroaseman lähettyvillä saatiin hetki nauttia abstraktista lumiveistotaiteesta.

Kissat viihtyvät lumihangessa. Niillä on oma polku, jota pitkin pääsee naapurin linnunruokintapaikalle. Silloin tällöin näkyy pihalla höyheniä. Vähän käy sääliksi lintuja, mutta huonokuntoisimmat menehtyisivät joka tapauksessa talven mittaan. Eikä taitavakaan kissa täysin teräväpäistä tipua saa kiinni.