Kardiologiaa niin, että heikompia hirvittää

Tuhti tohtori on saanut useampia kuukausia kardiologian etäopetusta kädestä pitäen. Kurssi alkoi viime marraskuussa, kun kalamiehen tahdistin villiintyi. Siitä alkoi rytmihäiriökierre, jossa sai seurata kardiologian nykytasoa jopa tarpeettoman likeisesti. Akuuteimmissa vaiheissa sairaankuljettaja tuntui olevan ovellamme yleisempi näky kuin posteljooni.  

 

 Kun kalamiehen rytmihäiriö oli saavuttanut sellaisen asteen, että pään nostaminen tyynystä nosti sykkeen yli sadan, päätettiin ryhtyä ylimääräisiä sykeimpulsseja tarjoilevien ja ylläpitävien johtoratojen poistoon. Toimenpidettä kutsutaan katetriablaatioksi. Siinä sydämen sisään ujutetaan katetri, jolla voidaan kuumentamalla tai jäädyttämällä tuhota epätoivottuja kudosalueita. Varmaan kuuluisin tällaisen toimenpiteen kokeneista on ex-uimari Jani Sievinen, jonka sinänsä terveessä sydämessä oli ylimääräinen johtoratalenkki, joka sai aikaan nopealyöntisyyskohtauksia.

Kalamiehen tapauksessa sydämessä olevaan infarktiarpeen oli muodostunut ylimääräistä kudosta, joka oli ruvennut toimimaan omia aikojaan sydäntä tahdistavana kudoksena. Kun tämä alue pääsi valloilleen, sydämen sisään asennetun defibrillaattorin teho ei enää viime vaiheessa riittänyt lopettamaan tämän kudoksen toimintaa, vaan tarvittiin huimia annoksia nopealyöntisyyttä estävää lääkettä. Ablaatio oli ollut varsin työläs operaatio. Se kesti kaikkineen yhdeksän tuntia, mikä on kuulemma Meilahden ennätys. Mutta se lopetti sydämen ylimääräiset laukat.

 

 

 

 

Jakso, jonka aikana olen seurannut toimintaa Meilahdessa, on valottanut kardiologian nykytilaa monelta kantilta. Kalamies sai majailla Kolmiosairaalassa enimmäkseen kahden ja kolmen hengen huoneissa. Siellä huonekavereilla oli monenlaista kardiologista vaivaa, yksi yleisimmistä tietenkin sepelvaltimotukos.

Kun tuhti tohtori aikanaan aloitti eturintaman päivystystä, sepelvaltimotukoksen hoitoon oli käytettävissä kipulääkettä, morfiinia suoneen, eikä sitten muuta. Jos potilas selvisi hengissä, hän makasi paikallaan, kunnes sydämen infarktialue oli arpeutunut. Sitten tuli nitrotippa. Sekin oli tavallaan kipuhoitoa. Sen avulla yritettiin saada tukkeutunut suoni pysymään sen verran raollaan, että kipu helpotti. Jos näin kävi, saatiin kaupan päälle myös infarktialue pienenemään.

1980-luvun puolivälin paikkeille tullessa oli keksitty streptokinaasi, aine, jolla saatiin sepelvaltimon tukkiva verihyytymä liukenemaan. Se mullisti infarktihoidon. Omalla urallani sattui eteen yksi vähän yli nelikymppinen mies, jolla totesin uhkaavan infarktin ja pistin kinaasit tippumaan. Puolen tunnin tiputuksen jälkeen hän oli periaatteessa terve mies – ainakin siihen asti, että pääsi mahdollisesti ohitusleikkaukseen. Se oli tuolloin ainoa pelastus niille, joilla jokin sydäntä ruokkivista suonista oli tukossa.

Sitten tuli pallolaajennus ja kohta sen jälkeen stentit. Ja nykyään vakiohoito on se, että tukospotilas ohjataan välittömästi pallolaajennukseen ja stenttaukseen. Siinä ei kauan nokka tuhise. Eräs kalamiehen huonetoveri, etelänaapurin mies, oli työmaalla saanut sydänkohtauksen. Hänet oli kiikutettu Meilahteen ja siellä toimenpiteisiin. Kohtauksesta osastolle tuloon meni muutama tunti. Kolmen päivän osastolla makoilun jälkeen hän lähti kotimaahan parin viikon sairaslomalle.

Niistä ajoista, kun tuhti tohtori orientoitui Kivelän sairaalassa, on myös sydämen toiminnan seuranta kovasti kehittynyt. Kivelä ei varsinaisesti ole kardiologian ns. kovaa ydintä. Se on kaupungin tukisairaaloita. Vastaa terveyskeskuksen vuodeosastoa pienemmällä paikkakunnalla. Mutta 1990-luvun alussa siellä oli pieni tehohoitoyksikkö, jossa oli monitoripaikkoja. Sellaiselle pääsy tarkoitti, että kytkettiin ekg-johtoihin ja muihin saatavilla oleviin tarkkailulaitteisiin, joista oli kiinteä yhteys valvomoon. Siellä sairaanhoitajat seurasivat tapahtumia. Nykyään potilailla on kannettavat laitteet, joitten outputia hoitajien lisäksi voi seurata itse huoneessa tai osaston käytävillä olevilta tauluilta.

 

 

Kolmiosairaala, joka tällä hetkellä osittain korvaa täysremontissa olevaa Meilahden Hiltonia eli Tornisairaalaa, on jokseenkin viihtyisän oloinen paikka. Potilasta kohden tilaa on enemmän kuin Hiltonin vanhoissa kuuden hengen huoneissa. Joka huoneessa on tauluteleviso – vain yksi, mikä joskus aiheutti lievää kilpailua kaukosäätimestä. Yleensä sen otti omakseen ensimmäisenä saapunut. Eikä ohjelmista paljon neuvoteltu. Kahden hengen huoneissa oli helpompi päästä sopuun. Yhden hengen huoneessa oli television lisäksi nettiyhteys, mikä oli jo melko ylellistä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Yksi asia sairaalahuoneissa kiinnittäi työterveyslääkärin huomiota. Sähkö- ja happiliitännät ovat seinässä potilassänkyjen päädyn tasalla tai vähän yläpuolella. Etenkin happiletku tahtoo olla melko hankala pyöriessään potilaan alla, kun siinä pitää olla vähän liikkumavaraa. Seinästä tulevat letkut ja kiinteät sähköyhteydet esim. tipanlaskureihin tekevät kulkuesteen, vaikka sängyn päädyn kautta muuten pääsisi kulkemaan. Pikku juttuja, mutta teollisuudessa tällaiset esteet on ratkaistu laittamalla sähkö- ja ilmaliitännät kattoon. Ei ehkä olisi mahdoton ajatus sairaalassakaan?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kaiken kaikkiaan Kolmiosairaala oli ulkopuolisen silmissä kehitystä aiempaan. Hoito oli kaiken kaikkiaan hyvää. Ruoka oli myös välillä jopa herkullista. Laatu tietenkin vaihteli ja makutottumuksista riippuen oli joskus vähän erikoista. Mutta sairaanhoito tuntui olevan laadukasta. Ehkä hoitajat ovat vihdoin päässeet hoitajan töihin. Ainakin ruuan jakeluun sekä sänkyjen ja huoneiden siivoukseen näytti oleva riittävästi muuta henkilökuntaa.