Puukeikkaa pukkaa

Talvi yllätti ilmeisesti kerralla. Sieniretkille tuskin kannattaa enää lähteä tällä kaudella. On ollut niin kylmää ja vähälumista, että maa jäätyy. Siitä eivät sienet enää toivu, ellei tule pitkää lämpökautta – kuten seuraava kesä.

On kyllä harkittu tässä siirtyä seuduille, joissa ei kasva ainakaan puiden kanssa symbioosissa eläviä sieniä. Eikä puita lainkaan. Kalaharin autiomaa tai tundra voisivat olla sopivia seutuja. Meillä nimittäin näyttää olevan kissa, joka osaa mennä puuhun, mutta ei ikinä osaa tulla alas. Tekir oli puolitoista vuorokautta jälleen naapuritontin männyssä. Tällä kertaa se oli onneksi valinnut puun, joka on autotien varressa. Haittapuolena tietysti se, että sen mouruaminen kuului sieltä kaikille ohikulkijoille.


Tekir lähti ulos lauantai-iltana. Se ei näillä keleillä ollut koskaan pitkää aikaa ulkona. Mutta sitten sitä ei yhtäkkiä kuulunut eikä näkynyt. Mietittiin tietysti kaikki mahdollisuudet. Ensimmäiseksi ajateltiin, että se on jäänyt jonkun naapurin ulkorakennukseen. Toiseksi tuli mieleen ilveskannan kasvu Etelä-Suomessa. Sitten tietysti auto. Meidän rantatiehän on melkoinen ralliraitti. Mutta siinäkin suhteessa pahimmat kaaharit on pitäneet vähän taukoa. Puuvaihtoehto ei oikein istunut kuvioon, kun keskellä yötä kissalla on vähän syitä kiivetä puuhun. Päivällä se voisi lähteä oravan perään. Ainoastaan, jos se on pelästynyt jotain toden teolla. Eikä Tekir pelkää mitään muuta kuin puusta alas tulemista. Koirista se ei paljon piittaa. Koiranulkoiluttajia kulkee kyllä meidän ohi. Mutta jos koira alkaa haukkua, lähinnä Tekir katselee hämmästyneenä, että mikäs tuollekin tuli. Se on myös ihmisystävällinen eikä kauheasti säiky ohikulkijoita. Tietysti jos iso koira on irrallaan, kyllähän kissakin ottaa jalat alleen.

Kiertelin illalla meidän talon ympäryksen ja kuulostelin, olisiko jossain kissa naukunut. Oli sen verran tuulista, että oli vaikea kuulla mitään. Päivänvalolla kalamies kävi hakemassa sanomalehteä. Mirri juoksi sen puun luo, missä Tekir oli, ja kyllä sen mouruamisen sitten tajusi. Mirri oli jälleen kovin avuliaana ja esitteli kiipeilyn mallia veljelleen jokaisessa lähiympäristön puussa.



 
Käytiin päivän mittaan moneen kertaan kisuttelemassa Tekiriä. Se tulikin lähes joka kerta oksan tyveen ja oli ihan vähällä lähteä rungolle, mutta sitten rohkeus petti. Tekirillä oli alimmalla oksalla pesämäinen paikka, jossa oli alla kiemuraisia oksia tukena ja ympärillä havua. Aika hatara pesä se mahtoi olla, mutta siinä se makasi ja katseli kotia kohti.
 

Pakkasta ei ollut kovin paljon, mutta kuitenkin. Ei todellakaan ole enää kesä. Ja tuuli on ollut jonkinmoista pitkin viikonloppua. Tutkittiin sunnuntai-iltana vaihtoehtoja, miten pääsisi kissan luo. Omat tikkaat ei riitä niin ylös. Palokunta ei ole kovin innoissaan kissakeikoista, joten katseltiin muita firmoja, joilla voisi olla henkilönosturi tai pitkät tikkaat. Tikaspuolessa löytyy ainakin sillä firmalla, joka kävi asentamassa meidän eteläseinustan vesikourun. Henkilönosturifirmakin saarella on. Mutta maanantaiaamuna kalamies pirautti palokuntaan ja yllätykseksemme pelastajat lupasivat tulla tikkaiden kanssa.

Loppunäytös oli sitten oma lukunsa. Tummiin pukeutunut, tuntematon palomies näytti selvästi herättävän suurta epäluuloa Tekirissä. Niinpä päätettiin, että tuhtitohtori, joka sinänsä voi herättää kauhua, mutta on kissalle tuttu, kiipeää ylös ja yrittää saada kissan joko tulemaan tikkaille tai otettua kiinni. Viimemainittu vaihtoehto lopulta toimi. Tekir tuli pesästään oksan tyveen, johon juuri ja juuri yletin vasemmalla kädellä pitämään itseäni kiinni. Seisoin siinä vaiheessa tikkaiden viimeisellä vapaalla puolalla. Tekir tuli kiehnäämään kättäni ja siirtyi sitten ylempään oksanhaaraan. Siinä vaiheessa teki mieli sanoa ruma sana. Aikansa kiehnättyään ylempänä kissa päätti kuitenkin tulla hinkkaamaan kättäni, jolloin sain otteen jostain raajasta enkä päästänyt irti. Koppasin kissan kainaloon. Sitten pistin sen itseni ja puunrungon väliin, jolloin se huusi kuin syötävä, mutta viisaana kissana piteli rungosta kiinni. Lopulta kiipesin tikkaat alas kissa kainalossa.

Lievä pettymys tämän suuroperaation jälkeen oli se, että Tekir ei tuntunut olevan moinaankaan puolentoista vuorokauden ulkoilmaelämästä hyytävässä viimassa. Painokaan ei ollut paljon pudonnut. Ilmeisesti pari vuorokautta lisää olisi tarvittu, että se olisi laihtunut niin, että luottaisi kynsiensä pitävyyteen. Ruoka sille kyllä maittoi, jopa sellainen halpisversio kissanruokaa, johon kumpikaan kissa ei normaalioloissa koske. Uni on myös maittanut ja sylissä istuskelu. Sitten Mirriä ei näkynyt puoleen päivään...