Sotea kenelle ja millä rahoilla?

HS kertoi 2.10.2014, että Kansaneläkelaitos (Kela) on ilmaissut kantanaan uuteen sote-lakiehdotukseen, että yksityiset ja julkiset palveluntuottajat laitettaisiin samalle viivalle ja sote-asioista päättävät voisivat sallia kunkin palveluntarvitsijan valita kenet haluaa palvelujensa tuottajaksi.

Palveluntarvitsijalla ilmeisesti tarkoitetaan lääkärin apua kaipaavaa ihmistä, joka siis saisi itse valita sen tahon, jonka puoleen kääntyy ongelmassaan. Todennäköisesti valtaosa tähän kategoriaan kuuluvista ongelmista koskisi (akuuuttien) sairauksien hoitoa, jota etenkin pääkaupunkiseudulla haetaan ahkeraan yksityisiltä lääkäriasemilta.

Kansaneläkelaitoksen näkemys kuulostaa ainakin lehtikirjoituksen perusteella jokseenkin yksipuoliselta ja tuntuu lähinnä siunaavan nykykäytännön. Siis esim. äkillinen sairaus, joka vaatii joko lääkärikäyntiä tai lääkärintodistuksen työntantajalle, maksetaan osittain yhteiskunnan varoista -  kuten nykyäänkin. Kansaneläkelaitoksen pääjohtaja Liisa Hyssälä huomauttaa, että koko lääkäripalvelu ja ihmisten pääsy lääkäriin on riippuvainen yksityisistä palveluista (http://yle.fi/uutiset/kela_puolustautuu_miljoonia_yksityislaakarikaynteja_vuosittain__tuskin_niita_hevilla_vahemmaksi_saadaan/7518261).

Kelan johtajien ilmaisema mielipide kuvastaa valitettavan kapeaa näkökulmaa terveydenhuoltoon, yksittäisen ihmisen käyntiä lääkärinvastaanotolla. Siitä jokaisella lääkäripalveluja tarvinneella on omakohtaista kokemusta, mutta luulisi Kelan johdolla olevan laajempaa näkemystä. Se työ, mitä julkisella puolella eli terveyskeskuksissa tehdään vastaanoton lisäksi, tuntuu jäävän näkymättömiin jopa näiltä ihmisiltä, joiden vastuulla on suuri osa terveydenhuollon rahoista.

Terveyskeskuksissa lääkärien työajasta kuluu johtavien lääkäreiden arvion perusteella keskimäärin 58 % avosairaanhoidon vastaanottotoimintaan. Työpanoksesta 13 % kuluu ennaltaehkäisevään terveydenhuoltoon ja 12 % työhön terveyskeskusten vuodeosastolla. Vajaan 10% siivun työajasta haukkaavat kotisairaanhoito, työterveyshuolto ja muu toiminta (Heidi Mäenpää, SLL 7/2013 vsk 68, s. 514-515). Nämä tehtävät, jotka eivät näy vastaanottohuoneen oven avauksella, ovat lakisääteisiä. Yksikkö, joka keskittyy vain sairaanhoitoon, kuten monet yksityisistä lääkäriasemista tekevät, näyttävät ovenavausten perusteella toimivan julkista terveydenhuoltoa huomattavasti tehokkaammin.

”Ovenavausindeksi” tuntuu olevan suosittu tehokkuusmittari. Tuotantotalouden professor Paul Lillrank kirjoitti melko tasan kymmenen vuotta sitten miten Mehiläisen lääkärikapasiteetin käyttöaste on liki 90% ja 40% ajoista varataan samana päivänä (http://www.hs.fi/paivanlehti/arkisto/Ty%C3%B6+ei+ole+naisen+vapauden+ehto+/aaHS20041003SI1VS05100?src=haku&ref=lehdet%2F). Ovenavausindeksillä mitattuna siis Mehiläinen olisi suunnattoman paljon tehokkaampi kuin julkinen terveydenhuolto. Lillrank tosin vesittää oman viestinsä lääkärikapasiteetin käyttöasteella kertomalla, että suuri osa ajoista varataan samana päivänä. Sehän ei voi tarkoittaa muuta, kuin että Mehiläisen vastaanotolle pyrkivät ovat enimmäkseen äkillisesti sairastuneita. Terveyskeskus hoitaa alueensa väestön ikään, terveydentilaan ja varallisuustasoon katsomatta. Alueilla, missä yksityistä lääkäritarjontaa on paljon ja väestön varallisuustaso sen sallii, akuuttivaivoissa hakeudutaan herkästi privaattiin.

Pari Lillrankin termiä, uusavuttomuus ja uusvaativuus, lienevät kyllä osaltaan syynä lääkäripalvelujen kysynnän kasvulle. http://www.google.fi/url?sa=t&rct=j&q=&esrc=s&source=web&cd=32&ved=0CCIQFjABOB4&url=http%3A%2F%2Fwww.taja.fi%2Fclient-data%2Ffile%2FLillrank.ppt&ei=bnM2VMXhFqPIyAOB1oCYDg&usg=AFQjCNGcbyU7E4pYOJAnwFEPzkQOsVayCw&sig2=8qI7iCWr_CDSKHU3MU8Tgw

Tuhti tohtori toimii edelleen vanhoilla päivillään lääkärinä, privaatissa, kuinka muuten. Virkalääkäriksi ei ehkä enää kelpuutettaisi eikä fyysinen terveydentilakaan salli oikein pitkiä työpäiviä eikä -viikkoja. Totta tuntuu olevan se, että ajoista huomattava osa varataan samana päivänä. Yleislääkärinä toimiessa päivän alussa työlistalla saattaa olla yli puoletkin ajoista vapaana. Ne täyttyvät yleensä melko nopeaan.

Uusavuttomuus kyllä tuntuu lisääntyneen, eikä se sinänsä ole ihme. Työn perässä muutetaan pääkaupunkiseudulle ja muihin isoihin keskuksiin kaukaakin. Sinne kauas jäävät vanhemmat ja muu tukiverkko, jolta voisi saada apua, jos vaikka flunssa iskee. Nyt meikäläinen saa olla se mummo, joka neuvoo juomaan lämmintä mehua ja ottamaan parasetamolia kuumeeseen. Uusvaativuus ehkä näkyy siinä, että nuo mummon ohjeet voisi antaa terveydenhoitajakin, mutta nimenomaan lääkärin vastaanotolle ihmiset haluavat päästä. Toisaalta terveydenhoitajan palveluja privaatissa on käytännössä saatavilla vain työterveyshuollon asiakkailla, joten muilla ei juuri muuta vaihtoehtoa ole, kuin varata aika lääkärille. Sitten on vielä oma ongelmansa, kun monet työnantajat vaativat nimenomaan lääkärin todistusta sairaudesta, jos sairaus estää työnteon.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä sote-sopasta lopulta kehkeytyy. Osa kunnista tuntuu tarttuneen Hyssälän täkyyn tosissaan. Ovat ulkoistaneet koko terveydenhuoltonsa yksityiselle palveluntarjoajalle. Tämä ei tosin tainnut olla Hyssälänkään sanoma. Jotkut ovat sitä mieltä, että sotea ajetaan kuin käärmettä pyssyyn, ja kuntien kuuleminen on vain silmänlumetta. Nähtäväksi jää. Siinä vaiheessa ehkä tuhti tohtorikin on jo malttanut jättää työtelämän.

PS. Heinäkuun alussa istutetut gladiolukset kukkivat Taalintehtaalla.

Syksyn satoa

Vuoden 2014 syksy on ollut monella tapaa satoisa. Tatteja saatiin aikansa. Sitten oli muitakin sieniä. Syyskuun alun jälkeen en ole oikein ehtinyt metsään, mutta erilaista puissa kasvavaa on ollut runsaasti tarjolla.

Luumuja on ollut taas tänä vuonna. Viimeksi oli suurempi luumusato kolme vuotta sitten. Kemiönsaarella kasvaa yleinen punaluumu, jota on ollut vanhastaan puutarhoissa. Sitä löytää villipensaina vanhoilta talonpaikoilta. Istutin meidän pihalle luumun taimia muutama vuosi sitten. Pikku taimet ovat kasvaneet jopa nelimetrisiksi puiksi, joista luumujen keruu on vähän hankalaa. Lisäksi yksi synkkä ja myrskyinen yö näyttää varistaneen pihan luumut. Mutta eräästä villipensaikosta niitä vielä löytyi.

Täällä on luumuissa samoin kuin omenoissa muumiotautia, mutta runsaana luumuvuonna näitä "marjoja" saa kyllä helposti ämpärillisen, vaikka jättää taudin pilaamat yksilöt poimimatta. Luumut ovat todella melko pieniä, mutta vastaavasti kivikin on pieni. Hedelmät ovat kypsinä erittäin makeita. Valitettavasti ne pilaantuvat nopeasti, joten ne pitää joko syödä, pakastaa tai valmistaa muuksi säilykkeeksi pian poimimisen jälkeen.

Omenoita on myös ollut meidän puissa ihan mukavasti. Kaikki tontin omenapuut ovat villejä, itsekseen ilmestyneet paikkoihinsa. Yksi puu tuottaa varhaisomenoita, jotka muistuttavat hieman valkeaa kuulasta. Sen puun ongelma on, että omenat varisevat sillä sekunnilla kuin olisivat syöntikypsiä. Toinen puu tekee suuria ja kauniita hedelmiä, joissa ei ole lainkaan happoa. Tuoreena ne eivät oikein maistu, mutta olen tehnyt niistä chipsejä pienellä lämmöllä kuivaamalla. Silloin hapon puute on pikemmin etu. Yksi villi puu tuottaa vähän Melban makuisia hedelmiä. Ne jäivät kovin pieniksi tänä vuonna, kun heinäkuu oli niin kuiva ja puu kasvaa kallionkolossa, jossa humusta on vähän.

Kolmas kuluvana syksynä erittäin näkyvä tuote on pihlajanmarjat. Ne loistavat punaisena hehkuna ympäri tonttiamme. Kävin maistelemassa marjoja ja totesin, että rinteessä auringonpaisteessa kasvaneissa pihlajissa marjat ovat hyviä. Niissä ei ole liikaa happoa eikä tanniinia. Alkoi tehdä mieli kerätä niitäkin talven varalle. Joskus olen valmistanut pihlajanmarjahyytelöä, joka maistui hyvin liharuuan kanssa.

Tällä erää ajattelin pihlajanmarjasosetta, koska tutkimukset ovat osoittaneet, että marjoissa ja hedelmissä hyödyllisin osa onkin kuoret ja hedelmämalto eikä niinkään mehu, joka perinteisesti on otettu talteen ja heitetty kaikki kiinteä pois. Pihlajanmarjasosetta voisi ehkä valmistaa samalla laitteella, jolla olen tehnyt sosetta ruusunmarjoista. Se on lihamyllyn näköinen laite, joka erottaa ruusunmarjoista siemenet, ja siemenetön sose tursuu laitteen suuttimesta. Pitänee tutkia, pidättääkö laitteen siivilä pihlajanmarjan siemenet. Soseesta saisi marmeladia tai sitä voisi käyttää puuron mausteena puolukoiden tapaan.

Pitäisi vain ehtiä ennen tilhiä.

 

Ja sitten tietysti ruusunmarjat. Ensi katsomalla luulin, ettei niitä tulisi poimittavaksi asti. Mutta mäessä tontin yläosassa niitäkin oli paikoin runsaasti. Niiden poimiminen on oma taiteenlajinsa. Olen todennut, että paras asuste poiminnassa on öljykangastakki. Siihen eivät koiranruusun käyrät piikit tunkeudu kovin helposti. Lisäksi kannattaa varustautua nahkakäsineillä. Itse marjat olen irrottanut tavallisen marjapoimurin avulla.

Ruusunmarjoista olen tehnyt sosetta, jonka pakastan pieninä annoksina. Soseesta saa klassista ruusunmarjakiisseliä, joka on todella hyvää. Siinä on mielenkiintoinen vaniljainen makuvivahde. Erityisherkkua siitä saa, jos käyttää lisukkeena kermavaahtoa - edellyttäen, että on kermavaahdon ystävä. Ruusunmarjakeitto maistuu puuron höysteenä.

Tontilla retkeillessäni kissat ovat usein mukana. Varsinkin Tekir on innolla tutkimassa kaikkea, mitä maastosta löytyy. Se esittää kaikki temppunsa, joista yksi on puukiipeily. Toisin kuin edeltäjänsä, se kiipeää vain reiluun pariin metriin ja osaa tulla itse alas. Mirri on vanhemman ladyn tapaan hieman vähemmän riehakas. Se tulee kyllä usein esille seuraamaan, mitä tapahtuu, mutta jos siihen kiinnittää huomiota, se on tekevinään omia puuhiaan, joihin kuuluu reviirimerkintöjen tarkistaminen.

Sieniä sateella

Merkillinen kesä on kulunut ja kääntynyt syksyn puolelle. Kesäkuu oli kerrassaan arktinen. Polttopuita kului ja talvivaatetuksessa saatiin kulkea. Sitten tuli heinäkuu ja hellejakso, joka sivusi valtakunnan ennätystä. Ja nyt on ilmeisesti tullut syksy. Pari viikkoa on satanut joko ajoittain tai sitten enemmän tai vähemmän kaatamalla koko ajan.




Tänään oli kaunis päivä aina illan suuhun asti, jolloin vaihteeksi melkoinen sadekuuro huuhteli maiseman. Ennen sadetta kerettiin sieneen. Olin löytänyt kantarelleja yhteen ruokaan jo heinäkuun lopussa, koska hellejaksollakin ukkoskuurot ajoittain kastelivat maastoa jonkin verran.

Heinäkuisia kantarelleja

Mutta tänään osuttiin oikein jättipottiin. Mentiin vanhaan kantarellipaikkaan. Siellä oli joku käynyt ennen meitä, joten se saalis jäi melko köyhäksi. Mutta kun käännettiin selkä kantarelleille, löytyi uskomaton määrä upeita herkkutatteja.

Kantarellit näyttävät kovin pieniltä herkkutatin rinnalla.

Tatteja rivissä.

Pieniä kaunokaisia.

Herkkutatti ei ole jokavuotinen herkku. Pari vuotta sitten oli mahtava tattikausi. Herkkutatteja pursui metsässä, kunhan vain vaivautui paikalle. Kausi ei kestänyt kauan, ja hirvikärpäset olivat todellinen riesa. Siltä vuodelta on vieläkin kuivattua tattia varastossa.

Tälläkään kertaa ei vältytty hirvikärpäsiltä, vaikka ne eivät hyökänneet kimppuun sellaisina parvina kuin edellisenä tattivuonna. Ilmeisesti sienisääsket eivät ole päässeet liikkeelle sateen takia, koska isommatkin tatit olivat säästyneet toukilta.



Täysin toukattomia sieniä!

Pienellä vaivalla saatiin kaksi koria täyteen tatteja. Niistä syntyi jonkinmoinen tattirisotto. Paikkakunnan risottoriisit eivät ole oikein ensiluokkaisia, mutta sitä ehkä hieman kompensoi tattien ehdottoman ensiluokkainen laatu. Kalamies kävi vielä hakemassa ahventa, joten saataneen jossain muodossa myös ahvenfileitäkin tattien kanssa lähipäivinä.

Päivän saalis.

Nokkossoosia

Toukokuu on parasta aikaa valmistaa nokkosia ruuaksi. Meillä on usein tehty nokkosmuhennosta. Se sopii kalaruokiin. Nokkosmuhennoksella voi myös täyttää piirakan. Siihen voi terästykseksi laittaa vaikka fetajuustoa sekaan.



Syötävän hyviä nokkosia.

 Kun nokkoset ovat alle parinkymmenen sentin mittaisia versoja, niistä voi poimia latvat syötäväksi. Samalla tulee kitketyksi paikka, missä niiden ei ehkä haluta kasvavan. Jotkut poimivat nokkosista pelkät lehdet, mutta itse olen ottanut pienemmät versot kokonaisina. Kun ne eivät ole kovin puutuneita, ne kypsyvät nopeasti syötävään kuntoon.

 

Versoista poimitaan latvaosat.

Kannattaa kerätä reilu satsi kerralla.

Versoja saa olla reilusti. Satotilanteesta riippuen poimin joko puolikkaan tai kokonaisen pesuvadillisen. Kumikäsineet ovat välttämättömät. Tekstiilikäsineet eivät suojaa nokkosen poltinkarvoilta. Versoja voi vähän ravistella ennen poimimista, jos niitten päällä on jotain kariketta. Mielellään kannattaa poimia paikasta, missä ne eivät pääse pahasti multaantumaan esim. rankkasateella.

 

Nokkoset ryöpätään eli keitetään väljässä vedessä sen verran, että versot nuutuvat. Keitetyt nokkoset eivät polta - paitsi, jos ovat kuumia - joten niitä voi käsitellä ilman käsineitä. Itse olen leikannut ne melko karkeiksi paloiksi. Kypsyessä lehdet hajoavat. Senkin vuoksi otan mukaan varsia, että ruokaan tulee jotain rakennetta.

 

Olen freesannut nokkosia vähän aikaa voissa. Sitten lisään jauhoa, joka saa myös vähän aikaa paistua. Liemeksi laitan maitoa ja mausteeksi muskottipähkinää. Maitopohjaiseen ruokaan laitetaan suolaa vasta, kun ruoka ei enää kiehu.

 

Reilun soosin saa, kun ottaa pesuvadillisen nokkosenversoja, noin sata grammaa voita, puolitoista desilitraa vehnäjauhoa ja 7-8 desilitraa maitoa. Muskottipähkinää maun mukaan ja ripaus suolaa lopuksi.

 

Lähes valmista.

 

 

Nokkonen on tyypillinen kalan kaveri. Meillä sattui olemaan pakastettuna kalamureketta. Se on helppo lämmittää paistinpannussa viipaleina. Tuore kala olisi tietenkin parasta, mutta aina ei kala ole syönnillään.

 

Kalamureke on helppo lämmittää paistinpannulla.

 

Jääkaapissa oli puikulaperunoita, joista saa helposti vaikka uuniperunoita. Puikulat myydään nykyään varsin hyvin pestyinä, joten niistä ei tarvitse raaputtaa multaa pois. Riittää, kun huuhtoo vedessä. Uuniperunat syntyvät, kun leikkaa perunat pitkittäin lohkoiksi. Uunivadille öljyä ja mausteita. Oregano sopii hyvin. Vähän suolaa perunoillekin voi laittaa. Sitten sekoitetaan koko satsi ja heitetään kuumaan uuniin reiluksi puoleksi tunniksi.

 

Uuniperunoita lisukkeeksi.

 

Afiyet olsun!

  

Äiti ottaa kopin ja avaa haasteellisen paitulin

Äitienpäivä näyttää tuovan mainoksiin paitulin. Pai tuli. Joskus lapsuudessani pai todella tuli USA:sta. Sillä nimellä kutsuttiin tietyntyyppistä piirakkaa. Laakea vuoka vuorataan taikinalla ja sisustetaan jollain täytteellä. Siten koko teos peitetään taikinalla ja paistetaan uunissa. Lopputuloksena pitäisi olla piirakka, jossa on rapea kuori ja mehevä sisus. Mutta paituli, mikä se on? Onko se paita, joka vähän epäonnistui? Piirakka, josta tulikin pannukakku.

Kuvissa paituli näyttää olevan paitaa pidempi. Tuttu t-paitahan yleensä on vähän vyötärön alapuolelle ulottuva vaatekappale. Yöpaitakaan paituli ei oikein ole. Itse en ainakaan pidä yöpaidoista, joiden helma jää polven yläpuolelle. Yöpaitaa pitää mielestäni voida käyttää kotiasuna, jolloin yksi sen tärkeä funktio on istuessa peittää reidet. On vastenmielistä istua tuolilla, jos paitulin helma painaa reisiä. Jos taas istun nojatuolissa jalat nostettuina jakkaralle, yöpaidan täytyy suojata reisiä niitten päällä olevalta tietokoneelta. Jos eristävää tekstiiliä ei ole, tietokone alkaa äkkiä hiostaa. Paituli ei siis tule kyseeseen.

Kotimaisten kielten keskuksen (Kotus) tutkija Raija Moilanen käsitteli haasteellinen-sanaa Kuukauden kielijutussa jo vuonna 2010. Hän toteaa, että sanaa käytetään usein peittämään jotain, mikä olisi voinut olla vaativaa, vaikeaa tai hankalaa. Toisaalta jokin asia voi olla myös positiivisesti haasteellinen eli houkutteleva tai kiehtova. Moilasen kirjoituksessa on esimerkkejä siitä, miten haasteellinen-sanan käyttö saattaa peittää asian todellisen luonteen ja jopa johtaa harhateille, kun asian luonne on piilotettu monimerkityksisen sanan taakse.

 

Toinen hauska juttu, jossa käsitellään haasteellisuutta, on Karjalan Heili -lehden Arttu Käyhkön kirjoittama pakina nimeltä ”Haasteellinen tahtotila”. Käyhkö kirjoittaa hykerryttävään tapaan siitä, miten haasteellinen-sana voi naamioida asioita, jotka muilla, paremmin asiaa kuvaavilla termeillä kerrottuina saattaisivat antaa vaikkapa yrityselämän tapahtumista suorastaan negatiivisen kuvan.

 

Meillä on kaksi kissaa. Jotkut tutut jaksavat ihmetellä, miksi meillä ei ole vastaavaa määrää esim. koiria. Yleensä olen vastannut, että kissassa on enemmän haastetta. Kissa siis taitaa olla haasteellinen eläin.

 

Ottaa koppi löytyy Kotuksen vuoden 2013 sanapoiminnoista merkityksillä: tarttua tilaisuuteen, innostua asiasta, puuttua asiaan. Tätä sanaparia ei ole listattu Kotuksen inhokkilistoille.

 

Itselleni kopin ottaminen tuo väistämättä mieleen pesäpallon. En ollut kovin hyvä siinä lajissa, mutta koulussa se oli pakollinen liikuntamuoto. Pesäpalloa pelataan valtavan suurella kentällä, jossa pitäisi juosta nopeasti pesältä 1 pesälle 2 ja niin edelleen. Sitten pitäisi osua pienehköön palloon hammastikun levyisellä mailalla. Palloa pitää lisäksi heittää pitkiä matkoja. Heittäminen ei koskaan ole ollut parhaita puoliani, ei myöskään kopin ottaminen.

Pesäpallon ainoa hyvä puoli on se, että se tuo mieleeni pari juttua vastaanotoilta aikojen takaa. Saan aina urheilulääketieteeseen erikoistuneet kollegat kateudesta vihreiksi kertomalla, että vastaanotollani on käynyt japanilainen pesäpalloilija. Toinen juttu liittyy nuoriso-ohjaajaan, jolla oli murtunut kämmenluu. Kun olin kipsannut käden, tiedustelin, tarvitseeko hän sairaslomaa. Siihen nuoriso-ohjaaja totesi veikeä pilke silmäkulmassaan, että pysyy se pesäpallomaila yhdessäkin kädessä.

Avata on yksi vanha sana, joka on otettu uudiskäyttöön, josta en pidä. Kotuksen sivuilta löytyy Lasse Koskelan mainio blogiteksti, joka on samoilla linjoilla kuin minäkin. Muistan, kun ensimmäisen kerran kuulin avata-verbin uudessa merkityksessään. Se tapahtui erään työpaikkani eräässä kokouksessa, jossa eräs kollega pyysi aiemmin äänessä ollutta puhujaa selostamaan tarkemmin, mitä hän oli kertonut. Kollega sanoi: ”Voisitko avata vähän?”. Arvasin toki, mistä oli kyse, mutta silti hätkähdin.

Mielestäni pullon, oven, vetoketjun ja monta muuta konkreettista asiaa voi avata ja sulkea. Abstraktimmalla puolella kokoukset avataan. Useimmiten konkreettiset avattavat ovat joko auki tai kiinni. Niitä ei oikeastaan voi avata vähän. Ainakin pullo on yleensä joko auki tai kiinni. Jos ovi on raollaan, se on mielestäni auki. Vetoketjuun ehkä voi helpommin liittää vähän auki olemisen. Tämä vaatekappaleiden sulkulaite kun ei välttämättä aina sulkeudu täysin. Tosin useammin käy niin, että sen väliin on jäänyt jotain, jolloin sitä on mahdoton avata.

Silakkaretkellä huhtikuussa 2014

Vuoden 2014 kevät on tullut aikaisin. Meidän pihalla on kukkineet pienet sipulikasvit jo pitkään. Lumikellot olivat kukassa, kun kävin katsastamassa taloa maaliskuussa. Silloin oli noussut jo krookuksiakin. Nyt huhtikuun lopulla kukkivat jo helmililjat, hyasintit ja keltanarsissit.

Lumikellot kukkivat 8.3.2014

Skillat muodostavat sinisen maton.

Keltanarsissit kukkivat tavallista aiemmin.

Helmililjatkin oat täydessä kukassa.

Joulunarsissien sipulit tuottavat kukkia keväästä toiseen.

Meren viimeisetkin jäät lähtivät jo ajat sitten. Kalamies on onkinut siikaa talomme edustalla olevilta laitureilta. Kuluvana keväänä saalis on ollut niukkaa. Viime keväänäkin jäätiin vähälle siialle, mutta silloin taidettiin olla ongella liian myöhään.

Silakat ovat kokoontuneet kutualueilleen. Niitä on saatu litkalla vanhoista paikoista. Viime vuoden silakkavideo on päivätty kesäkuun alkuun, joka tosin oli kudun viimeisiä vaiheita. Nyt samoilla paikoilla ollaan kuukautta aiemmin.



Hyvällä syönnillä litkaan tarttuu montakin silakkaa kerralla.

Tällä kertaa silakat olivat vähän huonolla syönnillä. Saatiin sentään ruokakalat. Vastapyydetty silakka ei tarvitse muuta kuin sen, että katkaistaan pää ja vedetään sen mukana tulevat sisuskalut pois. Sitten pyöritellään suola-jauhoseoksessa, jos haluaa. Teflonpannussa kalat voi paistaa jauhottakin. Rasvaa ei tarvita paljon, koska silakat ovat itsessään melko rasvaisia. Paistetaan ja syödään.

Silakkaretki ei ulottunut kauas. Ajettiin Koiranveräjän toiselle puolen. Se on kapea veneväylä Kasnäsiin johtavan tien ali. Vesi oli matalalla, joten kalamiehen veneilytaidot olivat tarpeen. Kivet vaanivat sellaisissa paikoissa, että kapeikosta ajaminen on melkoista luikertelua.

Koiranveräjä on kivinen paikka.

Koiranveräjän vieressä sijaitsee mielestäni rumin huvila, mitä Saaristomeren rannoilla olen nähnyt. Se on kookas rakennus, jotenkin pröystäilevän oloinen, pompös, kuten paikkakuntalainen saattaisi sanoa. Sen mittasuhteet ovat sellaiset, ettei oikein voi olla varma, onko katto luhistumassa, vai mikä taloa vaivaa. Ehkä joku arkkitehti voisi kertoa, mikä talossa on vikana. Onni onnettomuudessa on, että taloa peittää kohtalaisen sankka puusto.

 Saaristomeren rumin huvila

 

Mutta kauneuttahan merellä ennen kaikkea löytyy. Saaristomeri sinänsä on ihmeellinen. Mikä määrä saaria ja luotoja, kaikki rannat, kasvit ja eläimet. Sekä tietenkin vesi, joka päivästä toiseen muuttaa luonnettaan. Tällä retkellä meri oli ystävällinen, ei aivan rasvatyyni, kevyttä aaltoilua. Leppeä tuuli puhalsi aurinkoisen päivän viilennykseksi.

 

Suuri joukko muuttolintuja on jo saapunut. Kiireisimmillä taitaa olla jo poikasiakin. Ensimmäiset haahkat saapuivat jo helmikuun lopulla. Suurimmalla osalla lienee tällä hetkellä meneillään munien haudonta, jonka suorittaa naaras. Uroshaahkat viipyvät pesän liepeillä vahtimassa munia, etteivät pedot pääse niitten kimppuun. Retkellä näkyikin paljon uroshaahkoja yksittäin ja pieninä ryhminä uimassa ja lepäilemässä luodoilla.

 

Uroshaahkoja kallioluodolla







eResepti tulee - onko se valmis?

Sähköinen lääkemääräys, eResepti, tuo Kanta-hankkeen suursaavutus, alkaa vihdoin vallata alaa ympäri Suomen. Sen piti tulla pakolliseksi vuoden 2014 huhtikuussa paikoissa, joissa on it-pohjainen potilastietojärjestelmä. Tämä tosin olikin aprillia. Ajankohta siirtyi seuraavan vuoden alkuun. Päätöksestä ilmoitettiin vajaa kuukausi ennen alkuperäisen päivämäärän koittoa. Saattaa harmittaa niitä, jotka ovat mahdollisesti ylitöinä teettäneet uudistuksen vaatimat muutokset järjestelmiinsä.

Olinpa itsekin kuulemassa potilastietojärjestelmän uudistuksesta. Se oli saanut alkunsa eReseptistä, mutta saman tien oli myllätty koko ohjelma. Osa uudistuksista tuntui istuvan hyvin, osassa oli selvästi kiireen maku. Pienemmissäkin asioissa myönnetään mahdolliset lisäajat pidemmillä kuin alle kuukauden varoitusajoilla.

Ohjelmat siis muuttuvat. Reseptien kirjoittaminen muuttuu. Samalla muuttuu se, ettei  lääkäri voi enää nopeasti silmäillä, mitä lääkkeitä potilalle on määrätty omassa toimintayksikössä. Vain itse tekemänsä reseptit voi katsoa hoitotilanteessa reseptikeskuksesta. Jos taas haluaa tietää vaikka saman yksikön toisen lääkärin lääkemääräykset, täytyy saada potilaan lupa voidakseen mennä reseptikeskukseen katsomaan kaikki potilaan lääkemääräykset viimeisen 30 kuukauden ajalta. Mitään mahdollisuutta ajaa jotenkin ”puolivaloilla” ei ole, kaikki tai ei mitään. Ellei sitten huomaa käyttää jotain rajausta. Mahdollisuuksiin tosin ei taida kuulua oma yksikkö. Ainakaan sitä ei mainita lääkäreille tarkoitetussa itseopiskelumateriaalissa.

Minua ei haittaa, että käyttöohjeet pitää kirjoittaa ns. auki, eli ymmärrettävään muotoon. Esim. ohje: "lääkettä X 1x2" ei kelpaa. Se aiheuttaa apteekeille lisätyötä, koska lääkkeen toimittaja ei voi muuttaa tietoja reseptikeskukseen. Itse osaan kyllä kirjoittaa suomeksi (ja muutamalla muullakin kielellä), miten lääkettä käytetään ja mihin tarkoitukseen. Näin lisätään valtakunnan parhaiten palkattujen konekirjoittajien työtä, ja kukaties pitemmällä aikavälillä aiheutetaan työttömyyttä farmaseuteille, kunhan lääkärit oppivat kirjoittamaan oikein. Tällä hetkellä uudistus tuntuu aiheuttavan lisätyötä apteekeille, kun pitää soittaa lääkemääräyksen tekijälle ja anoa lupa muutoksen tekemiseen.

Kun tutustuin eReseptin perehdytysaineistoon, kiinnitin ensimmäiseksi huomiota siihen, että eResepti toimii henkilötunnuksella (sotu). Jos ihmisellä ei ole henkilötunnusta, hän ei vastaisuudessa saa reseptilääkkeitä Suomessa sitten, kun vaihdetaan täysin e-vaihtoehtoon. Paperi- tai puhelinreseptimahdollisuutta ei aiota jättää. Se tarkoittaa, että pikkulapset ja ulkomaalaiset ovat reseptilääkehoidon ulkopuolella.

Henkilötunnuksettomien ongelmista on jo apteekeilla kokemustakin. Meillehän syntyy lapsia, jotka ovat jonkin aikaa elämänsä alkuvaiheessa ilman tunnusta. Kuitenkin he saattavat sinäkin aikana tarvita reseptilääkkeitä. Eräs farmaseutti kertoi, että on useammankin kerran joutunut jättämään toimittamatta lääkkeet, kun lapsella ei ole sotua eikä vanhemmilla mukanaan edes viivakoodillista potilasohjetta, josta saisi selville, mitä lääkettä on määrätty. Reseptikeskukseenhan ei pääse, kun sotua ei ole.

Toinen farmaseuttien kokema ongelma liittyy siihen, että ihmiset mieltävät reseptikeskuksen paikaksi, joka hoitaa heidän lääkkeidensä uusimiset ja kaiken muunkin lääkkeisiin liittyvän. Vaikka jokainen eReseptin saanut voi periaatteessa mennä reseptikeskuksen sivuilta tarkistamaan, mitä lääkkeitä hänelle on määrätty, mitä on toimitettu ja mitä pitäisi uusia, niin tarkistaminen ei tunnu olevan ihmisille mitenkään itsestään selvää. Eivätkä kaikki välttämättä osaa lukea ja tulkita tietojaan. Kaikilla ei tietenkään ole edes tietoyhteyksiä, mutta osa on ollut aidosti hämmästyneitä siitä, ettei reseptikeskus tiedäkään automaattisesti lähettää lääkkeiden uusintapyyntöjä eteenpäin tai että se ei itse uusi reseptejä.

Sähköinen lääkemääräys ja niiden keskitetty rekisteröinti sisältää epäilemättä paljon etuja. Reseptit eivät katoa, ja tietotaitoinen osaa pitää reseptinsä järjestyksessä. Ongelmaa syntyy, kun printattua potilasohjetta ei ole mukana eikä potilaalla ole henkilötunnusta. Ja tietenkin menee aikansa, ennen kuin kaikki huomaavat, että lääkärit ovat edelleen terveyskeskuksissa ja lääkäriasemilla eivätkä reseptikeskuksessa.

Muistan takavuosien eräältä päivystyskeikalta tapauksen, kun joku minulle ennestään tuntematon potilas tuli vaatimaan pkv-lääkettä. Annoin hänelle reseptin, jossa oli lain sallima pienin pakkaus hänen vaatimaansa ainetta. Puolen tunnin kuluttua hän soitti, että resepti oli kadonnut. Tuota ongelmaa ei enää ole. Tosin ei potilas tuolloinkaan saanut uutta reseptiä ainakaan minulta. Ja nimenomaan keskushermostoon vaikuttavien lääkkeiden valvonta tuntuu olleen johtotähtenä eReseptiä ja keskusta suunniteltaessa.

Ennen eReseptiä pkv-lääkkeiden väärinkäyttäjät saatoivat esiintyä useilla nimillä ja tekaistuilla henkilötunnuksilla hankkiakseen lääkkeitä väärinkäyttöön. Nyt se ei käy. Lääkemääräys menee eReseptiksi vain aidolla sotulla, ja apteekista lääke irtoaa vain oikeilla henkilötiedoilla. Etenkin pääkaupunkiseudulla monet esiintyivät omalla nimellään ja omilla tiedoillaankin, saattoivat vaatia privaatissa tietojen salaamista ja juoksivat ympäri Uuttamaata keräämässä reseptejä. Enää sekään ei käy, kun reseptikeskuksesta käy ilmi, että lääkkeitä on määrätty enemmän, kuin käyttöohjeet antavat myöten. Toinen asia on se, että päihdyttävien aineiden käyttö tuskin vähenee kovin lyhyellä aikavälillä, joten jollain konstilla väärinkäyttäjät hankkivat joko lääkkeitä tai jotain muuta, millä saa päänsä sekaisin.

Jokin aika menee tietenkin siihen, että ihmiset oppivat uuden systeemin. Siitä ei päästä mihinkään, että joka mummonmökissä ei ole it-yhteyksiä. Kupariset puhelinkaapelit kiskottiin pois, ja ympäri maata on isompia tai pienempiä riitoja siitä, miten ja kenen kustannuksella supernopea valolanka ilmestyy joka niemeen, notkoon ja saarelmaan. Eikä kaikilla missään olosuhteissa ole joko varaa hankkia tietokonetta tai älypuhelinta tai taitoa niiden käyttöön.

Sähkökatkot ovat Etelä-Suomen suurissa keskuksissa harvinaisia ja yleensä lyhytkestoisia. Mutta miten käy, jos lähtee korpiperukoilta ainoalla bussilla kymmenien kilometrien päähän apteekkiin, kun siellä piti olla eResepti valmiina, mutta ei ollutkaan, kun terveyskeskuksen tietojärjestelmä kaatui tai sähköt katkesivat? Tai apteekin systeemeille kävi samoin. Eikä bussi odota loputtomiin sähkökatkon loppumista.

Tietojärjestelmät ovat tietenkin myös haavoittuvia. Oma ulkoministeriömme joutui vakoojien mielenkiinnon kohteeksi. Reseptikeskus on kaikista vakuutteluista huolimatta yhtä haavoittuva. Voisi kuvitella, että vakuutuslaitoksilla vakuutuksia myöntäessään ja jopa isommilla työnantajilla vaikkapa hyväpalkkaisen toimen täyttötilanteessa voi olla intressi saada tietoonsa lääkitystietoja. eReseptin lanseeraajat puoltavat keskusta kaikinpuolisella lääketurvallisuudella. Mutta kun keskusta epäilemättä voi hakkeroida, kuka tietää, miten näppäriksi kehittyvät nekin tahot, joitten intresseissä on esim. ylimääräisten pkv-lääkkeiden hankinta käyttöönsä. Sitten on vielä sekin ongelma, että järjestelmää pitää yllä yksityinen it-firma, ja ylläpitäjä saattaa vaihtua. Siinä saumassa ei kukaan voi/välitä vastata tietojen säilymisestä salaisina.

Monen pätkätyöläisen huoli eReseptin suhteen on se, että työterveystarkastuksessa lääkäri automaattisesti näkisi tiedot menneestä lääkityksestä. Näinhän ei ole, jos tutkittava kieltää reseptitietojensa avaamisen. Mutta, jos lääkäri joutuisi käymään kyseisen ihmisen reseptitiedoissa, sieltä lävähtäisivät eteen lääkemääräykset kahden ja puolen viime vuoden ajalta, ellei huomaa tehdä jotain rajausta. Vaikka esim. masennus- tai unilääkkeen käyttö olisi ollut lyhytaikaista, lääkäri joutuu niistä kysymään ja työhakija selvittämään terveystarkastuksessa. Ja vaikka lääkitystietoa ei jaeta työnantajan kanssa, niin lääkäri joutuu kuitenkin tekemään arvionsa lääketarpeen mahdollisesta vaikutuksesta suoriutumiseen tulevassa työtehtävässä. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että jatkuvaa lääkkeiden käyttöä tai sairautta, jonka vuoksi lääkkeitä on määrätty, ei kannatakaan salailla, koska siinä ns. ampuu itseään jalkaan. Jos osoittautuu, että lääkitys tai sairaus olisi ollut työhönoton este tai sairauspoissaoloja aiheutuu ilmoittamatta jääneestä pitkäaikaissairaudesta, voi jäädä ilman sairausajan palkkaa ja muita etuja, ja mahdollisesti työsuhde joutuu katkolle.

Paperista reseptiä - ei pelkästään käyttöohjetta - tarvitaan moneen muuhunkin tarkoitukseen kuin lääkkeen hankkimiseen apteekista. On erilaisia vakuutuksia, jotka maksavat lääkkeet vain sellaisen reseptin perusteella, johon lääkäri on merkinnyt minkä sairauden hoitoon lääke on tarkoitettu. Muistan, kun kerran jouduin täyttämään parisivuisen lisäselvityslomakkeen, kun en huomannut merkitä potilaan mahalääkereseptiin, että hän tarvitsi lääkettä kipulääkehoidon ajan. Ilman paperireseptiä kirjoittelemme jatkossa vastaavia selvityksiä joka lääkkeestä, josta haetaan vakuutuskorvauksia.

Kaiken kaikkiaan eReseptin suunnittelu vaikuttaa olleen jokseenkin sisäänlämpiävää. EU:sta saatiin juuri päätös, jonka perusteella koko EU-alueella apteekkien pitää toimittaa toisessa EU-maassa kirjoitettu resepti. Mutta jos suomalaisella on vain eResepti reseptikeskuksessa? Vaikka olisi sotu ja eurooppalainen Kela-korttikin, niin minun on vaikea uskoa, että kroatialainen farmaseutti pääsee Suomen reseptikeskukseen, tai edes haluaa yrittää.

Kun itse olen päätoiminen eläkeläinen, joka käy töissä vain tarvittaessa ja joka suurimman osan ajasta on sähköisten potilasjärjestelmien ulottumattomissa, niin oma intressini on sama kuin monen ikätoverini. Meille on vakuutettu, että ns. karvalakkiversio eReseptin määräämiseksi missä tahansa älypuhelimen (en omista enkä halua) tai tietokoneen välityksellä saadaan meikäläisten käyttöön. Jään odottamaan, mitä meille tarjotaan ja mitä se maksaa.

Olen hankkinut itselleni eReseptin tuottamisessa tarvittavan ammattikortin, mutta kävin juuri allekirjoittamassa adressin, jossa vaaditaan paperireseptin (ja puhelinreseptin) säilyttämistä sähköisen rinnalla. Samalla kävin etsimässä netistä eurooppalaisen lääkemääräyslomakkeen, jos vaikka jatkossa tulisi käyttöä. 

 

Tekir-tötteröpää pääsee vapaalle

Tekir kulki tötteröpäänä kymmenen päivää. Ihan ensimmäisenä iltana se törmäili vähän huonekaluihin, mutta se johtui tietysti osittain nukutusaineistakin. Kymmenen päivän kuluessa se oppi kyllä aika hyvin liikkumaan. Alkuun leikkaushaava oli varmaan kipeä, eikä sen tehnyt mielikään hyppiä ikkunalaudalle. Mutta viikon kuluttua se oli kyllä kovasti menossa.

Muutama päivä ennen tikinpoistoa Tekir sai kauluksensa irti. Annoin sen nuolla turkkiaan, mutta en uskaltanut jättää sitä yöksi ilman kaulusta. Sen verran innolla se oli leikkauspäivänä repimässä ompelulankaa. Lyhyen vapautensa aikana Tekir ehti tervehtiä Mirriä. Sillä oli ihmeellinen vaikutus. Mirri lakkasi murisemasta ja sähisemästä. Mirri ei ole mikään järjen jättiläinen, vaikka onkin kovin suloinen kissa. Kai se tunnisti vanhan kaverinsa ja uskoi vihdoin, että tötteröpää oli sama Tekir.

Tikinpoistopäivänä ja jo vähän aiemminkin Tekir oli täydessä vauhdissa. Kaulus aiheutti sille lievän putkinäköongelman, mutta se leikki kanssani villikissaakin. Se on sellainen leikki, että Tekir tulee sänkyyn. Laitan käden peiton alle ja rapsuttelen peittoa kynnellä. Tekir hyökkää kimppuun. Vedän käteni pois, ja Tekir hyökkää käsivarteeni kiinni kaikilla neljällä käpälällä. Sitten se on purevinaan minua. Tötterö rajoitti puremaetäisyyttä ja aiheutti sen, että Tekir käytti hyökkäysvälineenä takakynsiään. Se teki joskus kipeää. Mutta nyt on palattu normaalijärjestykseen siinäkin asiassa.

Olin ajatellut, että tikit saa pois kotoisilla kynsisaksilla ja pinseteillä. Mutta ommel oli molemmista päistään vedetty hyvin pienelle lenkille, johon jatkuvan ompeleen solmut oli tehty. Jouduin turvautumaan lainavälineisiin. Oikeilla tikinpoistosaksilla sain solmukohdat auki. Tekiriä ne ei kyllä kiinnostaneet ja olisivat aikanaan kasvaneet ulos. Mutta jos päästään maaseudulle, niin siellä langanpää olisi voinut tarttua johonkin ja nahka revetä.

Eläinlääkäri antoi luvan minulle tikinpoistoon. En siis harjoittanut laitonta eläinlääkärin ammattia. Ja ihmisistäkin ompeleet poistaa yleensä hoitaja. Varustauduin tukevalla aamutakilla ja linnoittauduin nojatuoliin. Suojavarustus osoittautui liioitteluksi. Pari kertaa Tekir vinkaisi pahasti, mutta verenvuodatukselta vältyttiin puolin ja toisin.

Tekir käy tervehtimässä eläinlääkäriä

Pikku-Tekir on tullut siihen ikään, että se haluaisi leikkiä tyttökissaa ja poikakissaa Mirrin kanssa. Mirriä vain moinen murkkukavaljeeri ei ole ihmeemmin kiinnostanut. Tekir alkoi myös osoittaa halua merkata reviirinsä, mikä on ikävää pienen huoneistomme hygienian kannalta.

Niinpä vein Tekirin tervehtimään eläilääkäriä. Sillä oli sellainen harmillinen kehityspoikkeama, että vain toinen kives oli laskeutunut. Sitä toista etsittiin nivuskanavasta, turhaan. Se tarkoitti, että kives olisi vatsaontelon puolella ja pitäisi tehdä leikkaus, jossa maha avataan. Aika iso juttu siis. Piilokives erittäisi testosteronia, ja kollinelkeet jatkuisivat.

Varasin tarkastusajan herttoniemeläiselle eläinlääkäriasemalle, missä olemme asioineet ennenkin. Edelliskerrasta vain oli kulunut sen verran aikaa, että ympäristö oli täysin muuttunut. Ajoin ensin paikan ohi. Viimeksi, nelisen vuotta sitten, eläinlääkäriaseman talo nökötti lähes yksinään Herttoniemenrannassa. Nyt se oli ympäröity kerrostaloilla. Onneksi olin varannut riittävästi aikaa. Auton navigaattorikin on sen verran jälkeen jäänyt, että se ehdotti jossain kohdassa, että ajaisin erään talon läpi suoraan määränpäähän oikealla.

 

Eläinlääkäriaseman odotustiloissa oli pelkkiä koiria. Ja Tekir tietää, ettei pidä koirista. Ensimmäinen sen koskaan näkemä koira oli sisareni montteri. Koira oli aika kaukana, kun Tekir tajusi, mistä on kyse. Se tiesi siitä paikasta, että kyse oli vastenmielisestä oliosta ja rupesi murisemaan. Eläinlääkäriasemalla Tekir oli tietenkin turvallisesti häkissä, mutta se murisi vaimeasti kaiken aikaa. Jos koira ilmestyi näköpiiriin, se myös sähisi sille. Melkein kaikki koirat olisivat kyllä mielellään leikkineet Tekirin kanssa.

Ensimmäisellä käynnillä eläinlääkäritäti tutki Tekirin nivusia, mutta mitään kiveksen tapaista ei tuntunut. Tekiriä homma tuntui miellyttävän. Se kehräsi, kun mahaa kopeloitiin. Me päästiin toisella käynnillä odottamaan samaan vastaanottohuoneeseen. Otin häkin oven pois, koska ensi käynnillä Tekir niittasi itsensä häkin seiniin niin tehokkaasti, ettei pudonnut, vaikka häkki käännettiin ylösalaisin. Aikansa pohdittuaan Tekir päätti lähteä tutkimaan huonetta. En päästänyt sitä kovin pitkälle, vaan otin syliin istumaan. Tällä kertaa se murisi, kun mukava eläinlääkäritäti tuli sisään.

Unten mailla.

Leikkaus hoitui parissa tunnissa. Hain pikku potilaan, joka oli vielä vähän tokkurassa. Sillä oli suojakaulus, joka estää nuolemasta mahan leikkaushaavaa. Ensimmäisen illan Tekir hortoili kotona ja törmäili kauluksensa kanssa vähän joka nurkkaan. Lopulta se kävi nukkumaan ja oli aamusta selväpäisempi. Parissa päivässä Tekir on tottunut kulkemaan kaulurinsa kanssa, vaikka ei tietenkään voi sietää sitä. Se taitaa kuitenkin olla tarpeen, koska ensimmäisenä iltana Tekir yletti leikkaushaavan ompeleen päähän ja yritti repiä ommelta pois. Syöminen alkaa sujua ilman, että menee kuppi nurin. Murot tahtoo levitä pitkin lattiaa, kun kaulus tulee tielle.



Tötteröpää kotona.

Mirrin reaktio tötteröpäiseen Tekiriin oli sellainen, että ensimmäisenä iltana se vain ihmetteli ja kiersi kaukaa moisen otuksen. Edelleen se kulkee aivan matalana, jos Tekir vaikka makaa lattialla ja Mirri haluaa sen ohi. Ja jos Tekir on tulossa kohti, niin Mirri murisee. Liiallisesta lähentelystä seuraa sähinää. Tätä herkkua saadaan kestää vielä ainakin viikko. Ompeleet saa ottaa pois aikaisintaan kymmenen päivän kuluttua leikkauksesta.
 

 

Kissanhoidon keskellä on tietenkin seurattu venäläisiä olympiakisoja, myös jääkiekkoa, vaikka se lakkasi kiinnostamasta minua sen jälkeen, kun suomalaiset voittivat ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Sen jälkeen asiantuntijoita kannetaan joka kisaan televisioon puhumaan ennen ja jälkeen otteluiden ja ottelutauoilla, kuin olisivat vähintään valtiomiehiä, miehiä enimmäkseen joka tapauksessa. Myös ilman meneillään olevia kisoja asiantuntijat puhuvat jääkiekosta paatoksella, joka ylittää normikansalaisen sietokyvyn.

Olen varsin tyytyväinen siitä, ettei Suomi päässyt lähellekään jääkiekon olympialaisia kultamitaleita. Maailmanmestaruuden jälkeen Suomen miespuolinen väestö sekosi täysin. Kerran istuin raitiovaunussa, kun jääkiekkomaailmanmestaruudesta oli kulunut ainakin pari viikkoa. Istuin rivistössä, jossa on yksittäisiä istuimia peräkkäin. Edessäni istui vähän laitapuolen kulkijan oloinen mieshenkilö. Yhtäkkiä hän kääntyi minua kohti ja lausui: ”Eiks oo hienoo!” Kysyin, että mikä. ”No maailmanmestaruus!” Mitä olisikaan seurannut olympiavoitosta. Ja kyse on kuitenkin melko pienestä urheilulajista, jota harrastetaan lähinnä kylmällä pohjoisella pallonpuoliskolla.
 

Kasvitiedettä Helsingissä

Kun on jonkin aikaa poissa Helsingistä, alkaa huomata, mitä kaikkea pääkaupungissa onkaan tarjolla. Kylmänä pakkaspäivänä päätettiin lähteä kasvihuoneille lämmittelemään. Vanhat yliopiston kasvihuoneet sijaitsevat Kaisaniemessä, missä on edelleen myös ulkopuutarha, vaikka Kumpulan uusi puutarha on ollut käytössä vuodesta 2009 alkaen.



Palmusali on huoneista kuuluisin ja näkyvin. Se valmistui v. 1889 ja muut kasvihuoneet v. 1896. Palmusali oli saapuessamme juuri kasteltu. Kosteus ja lämpö löivät vasten kasvoja, kun ulkona oli pakkasta yli kymmenen astetta. Muissa huoneissa oli viileämpää, arvatenkin kunkin alueen ajankohtaa vastaava talvilämpötila.

Kaisaniemen kasvihuoneita, oikealla lummehuone, vasemmalla palmusali.

Kasvikunta on asettautunut mitä merkillisimpiin muotoihin. Rehevässä maaperässä on varaa kasvaa isoksi ja mahtavaksi. Mutta kuivassa ja karussa paikassa kasvien pitää muotoutua niin, että ne säilyttävät kosteutensa ja tulevat toimeen niukoilla ravinteilla.

Palmusalin rehevyyttä.

Kuivemman seudun rehevyyttä.

 

Kuivan seudun vedensäästöä.

Keskitalvella monet kasvit ovat hieman kärsineitä. Vain eteläisen pallonpuoliskon kasveissa oli kukkia.



Eteläisen pallonpuoliskon kukkivia kasveja. Täällä kukkii rahapuukin!

Lummehuone on oma maailmansa. Sen keskipisteenä on suuri lampi, jossa kasvaa erilaisia vesikasveja. Jättiläislumpeita lammikossa ei nyt näkynyt. Syy tähän selvisi pienellä haulla. Kasvi on yksivuotinen! Se kylvetään joka vuosi näihin aikoihin ja istutetaan maaliskuussa altaaseen, mikäli siemenet itävät. Pari lootusta oli kukassa. Tutunoloinen papyruskaisla kasvoi kattoon saakka.

Täältä ei taida nousta kalaa.

Kukkivia lootuksia.

Papyrus kohottelee kattoa kohden.

Parissa pienessä vitriinissä on lihansyöjäkasveja. Niillä ei taida talvella olla paljon ruokahalua, koska niiden luontainen ravinto, kärpäset ja muut pienet ötökät ovat talviteloillaan. Muotoja ja keinoja, joilla ne pyydystävät saalistaan, voi vain ihmetellä.

Tässä varmaan luukku napsahtaa kiinni, kun saalis on putkessa.



Kihokit ovat tuttuja meidänkin soiltamme. Nämä lajit taitavat olla anteliaampien seutujen kasveja.

Kun lähdettiin taas ulos pakkaseen, luonto pyrähti vastaan. Nuori kanahaukka lenteli puistossa. Lumessa näkyvistä kaninjäljistä päätellen sen ei ehkä tarvitse olla nälissään, jos vain kanit tohtivat ulos pakkaseen. Mutta pitäähän niidenkin joskus syödä.

Nuori kanahaukka puistossa.



Koosta päätellen jäljet ovat citykanien tekemiä. Eipä kanahaukka turhaan tähystä puussa.