Silakkaa valkosipuli- ja sinappi-tilli-kastikkeessa

Silakkaa on noussut lokakuussa niin reippaasti, että ollaan oltu vähän ihmeissä niitten kanssa. Savusilakkaa on edelleen vähän jääkaapissa. Viime viikolla kalamies nosti paria kokoluokkaa silakkaa. Oli alle ja yli 17 cm. Niitä pienempiähän neuvotaan syömään vaikka pari kertaa viikossa, mutta isompia pitäisi lasten, nuorten ja hedelmällisessä iässä olevien vältellä. Kun ei kuuluta noihin väestöryhmiin, niin isoa silakkaa on syöty, jos saadaan. Niinpä tehtiin koko satsista fileitä. Pienemmät päätyivät silakkapihveiksi, jotka kotona tehtynä ovat eri tuote kuin työmaaruokaloitten yleensä jokseenkin kovat läpyskät, kuten olen tainnut ennenkin mainita. Töissä ollessa toki syötiin silakkapihviä, jos sen nimistä ruokaa nähtiin.

Silakoita pitää ”kypsyttää” pari vuorokautta jääkaapissa. Muuten ruotojen irrottaminen on työlästä. Maustesilakan teko alkaa silakan perkaamisella ja fileoinnilla. Isot kalat olisi voinut perata niin, että leikkaa mahaliepeen pois, mutta tein  tällä erää kaikki samalla tekniikalla. Fileitten irrottaminen nahasta aloitetaan pääpuolesta. Sormi ujutetaan fileen ja nahan väliin. Näin edetään suunnilleen puoleen väliin filettä. Loppu lähtee yleensä vetämällä fileen loppuosa varovasti irti nahasta. Mahaosan lihaton reunus jää nahkaan kiinni, samoin selkäevä ja koko selkäpuolella kulkeva fileestä erillinen osio, jossa on rasvaa ja joskus hentoja ruotoja. Kun toinen puoli on irrotettu, tehdään toinen puoli samalla tavalla. Jätetään selkäpuolen keskiosa ja mahariekale nahkaan kiinni. Näin saadaaan siistejä fileitä.

Nahattomien fileitten teko on vähän työlästä. Siksi kannattaa valita siihen isoimmat silakat. Tänä vuonna kalat ovat olleet melko rasvaisia, joten nahanpoistossa sormi helposti lipsuu. Siinä voi käyttää apuna vaikka talouspaperia. Joka tapauksessa jotain käsipyyhettä kannattaa pitää lähettyvillä, koska käsiin tarttuu rasvaa ja kalan kudosnestettä. Meillä oli myös pieni apulainen, joka ei kylläkään päässyt käpälöiksi silakoihin. Enkä raaskinut siihen käsiäkään kuivata.

Kun kauniita, nahattomia fileitä on sopiva määrä, niin tehdään niille raakakypsytysliemi. Meillä oli fileitä vajaa kilo. Liemeen tulee noin 1 dl etikkaa, käytin viinietikkaa, 5 dl vettä, noin teelusikallinen suolaa ja kourallinen mustapippuria. Olen kiehauttanut liemen, että se saa pippurin makua. Tämän jälkeen jätetään liemi jäähtymään. Jos silakat laittaa kuumaan liemeen, saadaan keitettyjä etikkasilakoita, mikä ei tällä erää ollut tarkoitus.

Silakat kaadetaan jäähtyneeseen liemeen, josta pippurit on siivilöity, ja sekoitetaan varovasti heiluttelemalla kulhoa ja tarpeen mukaan vähän lusikalla auttaen, että liemi menee kaikkien fileitten väliin. Sitten nukutaan yön yli nähden unia ihanista silakkaruuista. Seuraavana päivänä silakat ovat muuttaneet väriään pinnalta valkoisiksi. Toisin sanoen niissä on tapahtunut happokypsyminen ja ne ovat kohta valmiita sekoitettaviksi maustekastikkeisiin. Fileet kannattaa valuttaa kunnolla, ettei kastikkeista tule vetisiä. Valutetuistakin fileistä irtoaa jonkin verran nestettä, joka löysyttää kastiketta.

Meillä oli paria lajia sinappia. Toinen oli Hangon laatua, joka oli melko ärtsyä, vaalean keltaista ja makeahkoa. Toinen sinappi oli perinteinen Auran, tummemman sävyinen, suolaisempi. Laitoin molempia, yhteensä pari ruokalusikallista. Kastikkeeseen sekoitetaan öljyä noin desilitra. Minulla annostelu taisi jäädä niukaksi, koska periaatteessa kastikkeita olisi pitänyt olla yhtä paljon. Sinappikastiketta minulla oli selvästi vähemmän kuin toista. Öljy pitää sekoittaa sinappiin vähitellen, ettei kastike juoksetu. Homma ei ole niin tarkkaa kuin majoneesin teko, mutta parempi, kun ei hätäile. Mausteeksi tulee reilu ruokalusikallinen sokeria, reilu teelusikallinen suolaa, vähän etikkaa, pullonkorkillinen suunnilleen, ja lopuksi tietysti runsaasti tilliä.

Valkosipulisilakkaan laitoin purkillisen eli 1,5 dl Valion ranskankermaa, jonka rasvapitoisuus on 28%. Siihen samat suola- ja sokerimäärät kuin sinappisoosiin. Tähän tietenkin valkosipulia, pari reilun kokoista kynttä murskasin sekaan. Lisäksi laitoin silputtua persiljaa, jota olen ennenkin käyttänyt tässä variaatiossa. Persiljaa kasvaa pihalla edelleen.

Kun kalat on hyvin valutettu, ne jaetaan kastikeastioihin. Meillä ruuanvalmistusastiat ovat muovisia jäätelökippoja, jotka ovat siitä käteviä, että niissä on kannet valmiina. Kastiketta pyöritellään fileisiin jälleen varoen kalojen liikaa rikkoutumista. Ja sitten taas nukutaan yön yli nähden entistä kiivaammin unia ihanista silakkaruuista.

Seuraavana päivänä rasioissa on vähän kaloista erittynyttä nestettä. Se sekoitetaan tuotteeseen - jälleen varotaan, ettei rikota kaloja. Meillä tykötarpeiksi tehtiin perunamuusia jauheesta - ja sekaan persiljaa. Keitetyt perunat olisivat olleet sivistyneempi versio, mutta vanhuus on tehnyt mukavuudenaluiseksi enkä ole viitsinyt ruveta perunarumbaan, vaikka paikkakunnan puutarhakaupasta saisi varmaan erityisesti silakan kanssa yhteensopivia perunoita.

Afiyet olsun!

Silakat maustekastikkeessaan ovat periaatteessa ns. puolisäilyke. Ne säilyvät jääkaapissa viikon, parikin, vaikka niissä ei ole muuta säilöntäainetta kuin happo ja mausteet. Meillä silakoitten säilyvyys on huonompi. Niitä ei tahtonut jäädä seuraavaan päivään. 

 

Musta Jaana

Musta Jaana, josta Salon poliisireissulla tapaamammeTeijon moottorisahamies kertoi, jäi sen verran kaivelemaan mieltä, että piti ottaa selvää asiasta. Mieshän oli rakentamassa lavastetta elokuvaan mustasta Jaanasta. Hänet mainitaan Välskärin kertomusten 2. jaksossa, jossa kerrotaan, että hän oli vanha nainen ja oli saanut nimensä siitä, että hän pukeutui mustiin vaatteisiin. Hän ei siis ole se Musta Jaana, joka näkyy Kauppisten sukuseuran lehdessä Vuokko Kauppisen 90-vuotisvalokuvan taustalla. Ensimmäisessä kuvauksessa mainitaan, että Jaana oli sotamiehen leski, joka oli Mainiemen kartanon kreiviltä saanut asuakseen saaren ja vaatimattoman mökin. Hän oli saksalainen syntyjään ”ja luulon mukaan vielä katoolilainen uskoltaan”. Se tarkoitti tuohon aikaan vääräuskoisuutta luterilaisessa Suomessa, joka kuului Ruotsin kuningaskuntaan. Lisäksi kerrottiin, että hänellä oli tiedossaan, mihin oli kätketty suuri sotasaalis. Sitä monet himoitsivat.

 

 

MAINIEMEN LINNA

Välskärin kertomukset tietävät mainita, ettei kenelläkään ollut varsinaisesti mitään pahaa sanottavaa mustasta Jaanasta. ”Elatuksensa sai hän enimmäkseen linnasta, mutta oli hänellä myöskin pieniä sivutuloja hankkiakseen tapana povata kädestä ja toimittaa varastettuja tavaroita takaisin ynnä muuta semmoista”. Kertomuksessa mainittu linna oli nimeltään Mainiemi. Alkuaan linnan nimi oli johdettu Pyhän Marian nimestä. Suomenkielisen kansan suussa Maria muuttui Marjaksi ja linna Marjalaksi, sittemmin Mainiemeksi. Tämän nimistä linnaa tai kartanoa tosin ei Isoholman lähettyviltä löydy, ei myöskään mitään muuta Marian nimestä johdettua. Teijon kartano olisi ollut soutumatkan päässä, mutta kartanon kivinen päärakennus, rakennettiin vasta 1700-luvun loppupuolella eli yli sata vuotta kuvattujen tapahtumien jälkeen. Alkuperäisteoksessa Fältskärns berättelser, andra cyckeln (Alb. Bonniers Boktryckeri, Stockholm, 1899) kirjailija käyttää kartanosta nimeä Majniemi, mikä ei sen paremmin valota asiaa.

Kertomusten Mainiemen esikuvana lienee toiminut jokin Teijon seudun kartanoista. Seudulla on tai on ollut kartanoita ainakin Teijossa (Tykö), Kirjakkalassa ja Matildassa (Mathildedal). Myöhemmin Välskärin kertomusten vaiheissa käy ilmi, että Teijoon oli 1600-luvun lopulla rakennettu kartano, jota hallitsi Creutzin suku.  Nykyiset kartanot ovat syntyneet pääasiassa raudanjalostuksen eli rautaruukkien ympärille ja varsinaisesti myöhemmin kuin 1600-luvulla, jota aikaa Mustan Jaanan kertomuksen jakso kuvaa. Nykyään Mainiemi-niminen kartano löytyy eteläisestä Hämeestä, mutta ei sekään vastaa Välskärin kertomusten kuvausta Mainiemen linnasta. Siinä piti oleman kiviseinät, useita torneja ja kuparikatto. Vaikka linnoja ja kartanoita kertomuksen mukaan rakennettiin 30-vuotisen sodan sotasaaliiden turvin, on vaikea kuvitella, että jotain jokseenkin Turun linnan veroista olisi saatu aikaan Varsinais-Suomen maaseudulla ja että aikaansaannos olisi kadonnut jäljettömiin. Kuvataiteilijan näkemys rakennuksesta on myös jokseenkin pramea.

Myöhemmin Mainiemi otetaan kruunun haltuun monen muun kartanon tavoin "reduktionin" avulla 1600-luvun lopulla. Toimenpide tarkoitti aaltelistolle ja hengelliselle rälssille luovutettujen maiden palauttamista kruunulle. Kruunulla ei kertomuksen mukaan kuitenkaan ollut varoja linnan ylläpitoon. Sitä yritettiin myydä, mutta kansakunta oli köyhtynyt eikä kellään ollut varaa kartanon ostoon. Kartano oli kuningas Kaarle XII:n määräyksellä annettu Bernhard Bertelsköldille elinikäiseen käyttöön, minkä jälkeen sen piti siirtyä Turun läänin rykmentin everstin virkataloksi.

Kertomuksen kolmannessa jaksossa on tultu1700-luvulle. Kartanon puutarha on rappeutunut ja itse linna asumaton. Lääninrykmentin komentajaa ei ollut miellyttänyt muuttaa syrjäiselle maaseudulle Kuusiston linnasta. Bernhard Bertelsköld on kuollut ja hänen poikansa, Kaarle, on ollut kuningas Kaalre XII:n kanssa sotimassa Suuressa Pohjan sodassa. Sen jälkeen hän yritti turhaan estää venäläisiä valloittamasta Suomea Isonvihan vuosina. Kun venäläiset lopulta saapuivat Turkuun v. 1713, Kaarle Berteslköld saapuu Mainiemeen, jonka talonpojat hoitavat viljelyksiään ja linnanvouti, Pietari, on hoitanut kartanoa parhaan kykynsä mukaan. Bertelsköld pienen sotajoukkonsa kanssa yöpyy linnassa. Aamulla syttyy taistelu, jonka lopuksi Mainiemen linna syttyy tuleen ja kellarin ruutivaraston räjähtäessä lentää ilmaan.


MUSTA JAANA


Ensimmäisen kerran musta Jaana tulee mukaan Välskärin kertomusten toisessa jaksossa, jossa kerrotaan kreivi Bernhard Bertelsköldin ja Mainiemen linnanvoudin tyttären, Kreetan, kohtaamisesta Mainiemen mailla. Lapsuudenystävät ja rakastavaiset käyvät mustan Jaanan majalla, ja Bernhard vaatii Jaanaa ennustamaan tulevaisuuttaan. Vastahakoisesti Jaana tähän ryhtyy. Hän ennustaa Bernhardin käden viivoista, ettei Kreeta ole Bernhardin ainoa rakkaus, vaan lähes parikymmentä ihastusta mahtuisi hänen elämäänsä. Jaanan tarina kietoutuu myöhemminkin ruhtinas Bernhard Bertelsköldin ja Kreetan kohtaloihin.

 

Seuraavan kerran Jaanaa tarvittiin, kun Mainiemen silloinen ankara vouti, Aatami, oli eräänä päivänä ryhtynyt rankaisemaan kartanon talonpoikia, joiden hän väitti laiskottelevan työssään. Talonpoikien lähetystö lähti seuraavana yönä mustan Jaanan torpalle. He pyysivät Jaanaa valmistamaan ”noidan-nuolen”. Sellainen kun ammuttaisiin voudin ikkunaa kohti, se aiheuttaisi välittömästi voudin kuoleman. Jaana ei ollut halukas moiseen puuhaan, mutta joukko uhkasi polttaa hänet mökkinsä mukana, ellei hän suostuisi pyyntöön. Silloin Jaana ilmoitti, ettei hänellä ole kaikkia tarvikkeita nuolen valmistamiseen. Siihen olisi tarvittu kalmanheiniä, lohikäärmeen verta, ukkosen kaatamaa puuta, sisiliskon päitä, sammakon varpaita, kirkkomultaa, huuhkajan sydämiä ja käärmeen kieliä. Lisäksi piti odottaa alakuuta, että tarvikkeissa olisi ytyä. Kaiken hankkimiseen Jaana ilmoitti tarvitsevansa vähintään kaksi viikkoa.

 

Koska voudin rangaistuksiin kuului mm. se, että osa miehistä lähetettäisiin heti seuraavana päivänä Puolaan sotimaan, joku lähetystöstä totesi, ettei jää muuta mahdollisuutta kuin käydä käsiksi voutiin miesylivoimalla. Lähetystön miesten mielestä se saattaisi kyllä olla riskialtista puuhaa. Niinpä Jaana ehdotti, että alustalaiset kävisivät Turussa maaherran puheilla kertomassa kärsimyksistään. Tällaisen toimen vaikuttavuuteen kukaan lähetystössä ei uskonut, ”ei koira koiran hännälle polje”. Joukko neuvotteli keskenään ja tuli siihen tulokseen, että jos saadaan lähikylistä mukaan talonpoikia, niin voudin vartijat ja linnan väki eivät mahtaisi ylivoimalle mitään.

 

Ennen kuin talonpoikien hyökkäys alkaa, ehtii vouti Aatamin pakeille saapua nuori ylioppilas, Johannes, joka oli lähtenyt opiskelupaikastaan Turusta toiveenaan saada ruokaa ja mahdollisesti vähän rahaa lopun kevätlukukauden hengen pitimiksi. Johannes oli ihastunut Kreetaan, mikä voutia miellytti. Kreetalla vain ei ollut helliä tunteita Johannesta kohtaan. Kun talonpojat kävivät hyökkäykseen ja yrittivät polttaa voudin talon, Johannes hoikkana poikana pääsi pakoon kapean luukun kautta. Vouti pyysi nuorukaista hakemaan Kreetan mukaansa Turkuun ja avioitumaan tämän kanssa. Suunnitelmaa mutkisti se seikka, että Jaana oli tulipalon havaittuaan käynyt noutamassa Kreetan turvaan. Neuvokkuudellaan ja hyvällä onnella voutikin selviää hyökkäyksestä hengissä.

 

Jaanan toimeentulo perustui siihen, että hän kulki lähiseudun taloissa joko povaamassa tai antamassa neuvoja talon töissä tai sairaiden, niin eläinten kuin ihmistenkin, hoidossa. Osassa taloista hän oli tervetullut. Osassa hänet ajettiin kirousten saattelemana pois. Paikkakuntalaiset pistivät mustan Jaanan syyksi kaikki onnettomuudet. Jos talossa oli tapahtunut jotain ikävää, ei Jaana ollut tervetullut. Toisista taloista hän retkillään sai nyyttiinsä elintarvikkeita, vaatekappaleita ja muuta tarpeellista.

 

Eräältä retkeltä palatessaan Jaana löytää metsästä kolme lasta, jotka olivat paimenessa ollessaan lähteneet etsimään sateenkaaren päätä ja eksyneet kauas kotoa. Jaana otti heidät mukaansa majalleen, missä lapset pelästyivät outoa sisustusta, johon kuului mm. pääkallo. Jaana tarjosi ruokaa lapsille, mutta nämä pelästyivät viilikupissa kävelevää kovakuoriaista, ruoka muuttui heidän silmissään madoiksi ja he pakenivat sängyn alle. Juuri samalla hetkellä majalle ilmestyi hiilenpolttaja kumppaninsa kanssa. Heidän ongelmansa oli metsässä palava hiiden tuli, jota he pyysivät Jaanan sammuttamaan. Jaana tästä suuttui ja ajoi vieraat ulos. Sillä välin lapset olivat kadonneet piilopaikastaan sängyn alta.

Mitä hiilenpolttaja teki kartanon liepeillä? Olisiko kirjailija lainannut tähän kohtaan Hummeldalin eli nykyisen Mathildedalin ruukkia, joka perustettiin 1686. Ruukki perustettiin myöhemmin, kuin tämän kertomuksen ajankohta on. Varsinaisesti ruukkitoiminta pääsi käyntiin Isonvihan (1713-1721) jälkeen. Raudan valmistuksessa tarvittiin hiiliä, joita poltettiin ensin miiluissa, sittemmin hiiliuuneissa, jotka tosin rakennettiin vasta 1800-luvulla. Miilupolttoa hoitivat aikanaan paikalliset talonpojat, ja se oli jokseenkin sotkuista puuhaa. Muualla kertomuksessa ei hiilenpolttajasta kerrota. Olisiko hän ollut tarpeen, jotta saatiin dramatiikkaa lasten myöhempiin kertomuksiin Hornasta? 1800-luvulla eläneenä Z. Topeliuksella oli epäilemättä tietoa lounaisen Suomen rautaruukeista ja niiden toiminnasta.

 

Kreeta tavataan seuraavan kerran kertomuksessa kuningas Kaarle XI:n Ahvenanmaalle suuntautuneesta hirvenmetsästysretkestä. Kreetasta on tullut Saltvikin seurakunnan kappalaisen, Johanneksen, puoliso. Kreivi Bernhard Bertesköld, joka myös saapuu paikalle, oli puolestaan sotinut Euroopan kentillä ja oman kertomansa mukaan hankkinut ei kaksi- vaan ainakin kolmekymmentä rakkautta.

 

 

 Seuraavassa käänteessä mustaa Jaanaa ollaan viemässä vesikokeeseen, jollainen oli käytössä sen selvittämiseksi, oliko noidaksi syytetty oikea noita vai ei. Noitavainot olivat tuohon aikaan levinneet keskisestä Euroopasta pohjolan perille. Koska huhut mustan Jaanan noituudesta olivat vahvoja, oikeus katsoi, että epäilty oli alistettava tähän pettämättömään testiin. Kyseessä oli siis koe, jossa tutkittava saattoi vain hävitä. Uskottiin nimittäin, että noidat eivät huku. Jos tutkittava hukkuisi veteen, hän oli viaton, joskin kuollut, jos taas pysyisi pinnalla, hän olisi noita, joka myöhemmin poltettaisiin roviolla.

 

 

 

Kun Jaanaa tuodaan vesikokeeseen, hänen alkuperänsä käy selväksi. Hän on kotoisin Baijerista ja katolilainen, minkä hän kertoo Turun tuomiokirkon eteisessä luterilaiselle piispa Gezeliukselle.

 

Jaana heitetään kevättulvassa voimakkaasti virtaavaan Aurajokeen. Ensin hän uppoaa, sitten hänen päänsä ilmaantuu pinnalle vastavirrassa, mutta uppoaa taas. Tässä vaiheessa testin tekijät joutuvat empatian valtaan ja käyvät pelastamassa Jaanan vedestä.

Kun vesikokeen tulos oli jäänyt jokseenkin epäselväksi, Jaanan asiaa puitiin Turun hovioikeudessa. Siellä kuultiin mitä mielikuvituksellisimpia todisteluja siitä, mitä kaikkea Jaana olisi tehnyt noitavoimillaan. Kysyttäessä hän kertoi antaneensa hyödyllisiä neuvoja paikkakuntalaisille taloudenpidon ongelmissa. Lopulta kutsuttiin todistajiksi lapsia, jotka kertoivat hurjia tarinoita siitä, miten Jaana oli vienyt heitä Hornaan. Viimeksi kuultiin niitä kolmea lasta, jotka Jaana oli yrittänyt pelastaa heidän eksyttyään metsään. Nämä kertoivat, että Jaana oli heidät houkutellut majaansa, missä paholainen irvisteli pääkallon muodossa, heille tarjottu ruoka oli muuttunut madoiksi ja lopulta paholainen itse saapui toisen noidan kanssa tupaan.

Tuohon aikaan psykologiasta ei paljon tiedetty, eikä lasten kertomusten todenperäisyyttä kukaan asettanut kyseenalaiseksi. Turun yliopisto oli perustettu jo 1640, mutta siellä professorit opettivat teologiaa, jumaluusoppia ja jumaluusoppia, kreikan ja heprean kieliä, lakioppia, fysiikkaa ja kasvioppia, matematiikkaa, valtio-oppia ja historiaa sekä lääketiedettä ja anatomiaa. Kun Jaana kuuli, että lapsetkin olivat häntä vastaan, hänen mielensä murtui ja hän tunnusti syyllisyytensä noituuteen. Hovioikeuden asessori Olavi Wallenius vaati syytetylle mielentilatutkimusta, mutta siihen oikeus ei suostunut. Vielä hovioikeus päätti, että Jaanan olkapäistä pitää etsiä noidan merkkiä. Sellainen löytyikin, kaksi ristikkäistä viirua, oikeasta olkapäästä. Niinpä hovioikeus 10.9.1671 tuomitsi mustan Jaanan noitana roviolla poltettavaksi.

 

 

Kun Jaana odottaa tuomiotaan Turun linnassa, hänen luokseen saapuu vanha Mainiemen vouti, Aatami, joka yrittää saada Jaanan paljastamaan aarteen, joka hänellä väitetään olevan kätkettynä. Jos Aatami saisi paikan tietää, hän järjestäisi Jaanan vapaaksi. Jaana ei voudin ehdotukseen suostu. Pian tämän jälkeen vankikammioon saapuu voudin tytär, Kreeta, joka oli tullut Jaanaa pelastamaan. Kreeta antaa tälle kultarahoja ja vaihtaa vaatteita Jaanan kanssa. Vartijoille piti antaa kullekin kultaraha käteen. Näin Jaana pääsi ulos linnasta ja kreivi Bernhard Bertelsköldin laivalle, jonka oli tarkoitus purjehtia Ahvenanmaalle, mistä oli jatkoyhteys Danzigiin. Sieltä Jaanalla olisi mahdollisuus hakeutua vanhalle kotiseudulleen Baijerin Augsburgiin.

Viimeisen kerran mustan Jaanan nimi sukeltaa esiin kertomusten neljännessä osassa. Siinä kerrotaan taikakalusta, jonka kreivi Bernhard Bertelsköld oli saanut Jaanalta. Kyseessä oli nuora, jossa oli kolme solmua. Alkuaan solmuja oli ollut kolmetoista. Kun se, jolla oli nuora hallussaan merimatkalla, avasi solmun, hän sai hyvän purjetuulen itselleen. Toisen solmun avaamalla tuuli yltyisi ja kolmannen solmun avaaminen tuottaisi myrskyn ja lumisateen vaikka keskellä kesää. Nuora on kartanonvouti Pietarin pojan, Eliaksen, hallussa. Tämä taikakalu pelastaa nuoren Eliaksen, joka oli etsintäkuulutettu kapinoinnista venäläisiä vastaan.

Tuhti tohtori myöntää, että Välskärin kertomukset jäi tällä(kin) erää lukematta alusta loppuun, joskin tarinat on kirjoitettu mukaansatempaavasti. Painettua kirjaa ei löytynyt lähiseudun kirjastoista ja PDF-tiedoston selaaminen on melko työlästä. Se etu bittiversiossa on, että siinä voi tehdä hakuja, joilla pystyy melko hyvin seulomaan, missä kertomusten osissa mustasta Jaanasta ja häneen liittyvistä henkilöistä kerrotaan. Edellä oleva on siis hakujen ja selailun tuottama näkemys mustan Jaanan tarinasta. Jään mielenkiinnolla odottamaan elokuvan ensi-iltaa.



Isoholman saaren pohjoiskärki Teijon laskettalukukkulan laelta nähtynä, takana Kemiönsaaren pohjoisosaa.



Mökkejä Teijon rinteessä. Näistä tuskin kumpikaan esittää Jaanan majaa. 1600-luvulla mökkejä ei paljon maalattu, ja oikeanpuoleinenkin rakennus on liian siisti.

Savusilakkasalaattia

Tänä vuonna en ehtinyt Helsingin silakkamarkkinoille, mutta kalamiehen ansiosta ei ole tarvinnut täysin silakatta olla. Lokakuun alussa silakkaa on noussut hyvin ja sitä on syöty tuoreeltaan paistettuna, mikä onkin herkkua. Osa kaloista on päätynyt savupönttöön, koska kaikkea ei ehdi kerralla syödä, vaikka kissatkin hoitavat osansa. Savusilakan valmistuksesta olen kertonut aiemmin, syysuussa 2010.

Minun lapsuuteni ja nuoruuteni aikaan savusilakka oli vakiotavaraa elintarvikeliikkeissä. Nykyään sitä saa etsiä kissojen ja koirienkin kanssa. Ainoa varma keino on kalastaa itse.

 

Salaatin valmistuksessa työläin vaihe on silakoiden perkaaminen. Sitä voi kyllä sanoa pitkäveteiseksi puuhaksi. Mutta samalla kun kuorii ja ruotii kaloja, voi vaikka kuunnella televiota. Meillä katsotaan paljon urheilua, mutta siitä voi katsella vain mielenkiintoisimmat vaiheet. Esim. kaksituntisen F1-kisan aikana ehtii kuoria toisenkin silakan menettämättä itse kisasta mitään.

Olen rationalisoinut salaatin valmistuksen niin, että
salaattipohja ostetaan kaupasta. Taalintehtaan K-kaupassa myydään kohtalaisen herkullista tanskalaisperäistä perunasalaattia. Pikku-Tekirkin syö savusilakkaa, kun se on pyöräytetty perunasalaatin creme fraiche -pohjaisessa kastikkeessa, joten sen TÄYTYY olla hyvää. Kun ruvetaan oikein herkuttelemaan, pistetään kahden perunasalaattipurkillisen lisäksi yksi purkillinen suomalaisperäistä katkarapusalaattia, jota myös löytyy K-kaupasta. Koska pihalla kasvaa persiljaa, sitä pilkotaan salaattiin reilu nippu. Persiljan sijaan tai lisäksi voi käyttää vaikka ruoho- tai kevätsipulia. Tilliäkin voi sekoittaa salaattiin, jos sitä sattuu rusaammin olemaan. Tuorevihannekseksi olen siivunnut tuoretta kurkkua, jonka ripottelen seoksen pinnalle, ettei siitä siivuista irtoa mehut. Silloin salaatti vettyisi, eikä kurkkukaan mielestäni sellaisena lötkönä oikein maistu. Loppusilaus syntyy silputulla tillillä. Myöhään kylvetyn tillin varsia löytyy vielä kasvimaasta, vaikka osa alkaa olla hallasta kärsineitä.

Savusilakkaa voi laittaa maun mukaan tai sen verran, kuin sitä sattuu olemaan. Annokseen, joka näkyy videolla, perkasin noin kilon kaloja.

Ainekset kaadetaan kulhoon ja sekoitetaan kumilastalla. Jos kumilastaa ei löydy, voi sekoittaa minkä tahansa lusikan kuperalla puolella. Tarkoitushan oli saada aikaan salaatti eikä puuroa. 

 

 

Afiyet olsun!

Salon Poliisi

Käytiin viimeistä syyspäivää seuraavana päivänä asioimassa Salon Poliisilla. Se ei tarkoita kampaamoparturia, jossa luodaan erityisiä kampauksia poliiseille, vaan poliisin asiointipistettä. Puhelinluettelon perusteella melko harva Salon lukuisista kampaamo-, parturi- ja kauneudenhoitopalveluja tarjoavista liikkeistä on nimeltään ”salon”. Sen sijaan Salon kampaamopartureita kyllä löytyy.

Koska eläkepäivänä ei onneksi ole kiire mihinkään, niin käytetiin aikaa – mihinkäs muuhun kuin valokuvaamiseen. Tuima tuuli ei tullutkaan vielä riipimään lehtiä puista, vaan ruska oli mitä komein.

 

Ajeltiin kotiin Teijon kautta. Tie on mutkainen, mutta maisemat ovat kauniit. Matkan varrella on Teijon kartano, joka on yksityisaluetta, sekä harrastuskohteita, kuten Matildanjärvi, johon pääsee kalastamaan Metsähallituksen luvalla. Järvi sijaitsee Teijon retkeilyalueen eteläosassa. Teijossa on myös kaupallisia palveluita, kuten Action Park MeriTeijo, joka toimii talvisin laskettelupaikkana. Kesäisin rinteissä voi huristaa rinneautoilla.

 

 

 

 

 

 

 

Päätettiin käydä rinnekeskuksen porteilla katsomassa, miten

ruska sieltä näkyisi. Pysäköitiin ja käveltiin pihaan, jossa vastaan tuli mieshenkilö moottorisaha kädessään. Kysyttii, oliko montakin mottia tullut tehdyksi. Mies kertoi, että hän oli ollut rakentamassa elokuvalavasteita. Paikalla on tarkoitus filmata elokuva Mustasta Jaanasta, joka tämän ystävällisen herrahenkilön kertoman mukaan oli Suomen viimeinen noita. Saimme vielä kuulla, että noita oli asunut viimeiset elinvuotensa Teijon ja Kemiönsaaren välisellä Isoholman saarella.

 

Enempää emme ehtineet kuulla Mustan Jaanan tarinaa, kun mies ehdotti, että ajaisimme mäen päälle, mistä saisi komeampia kuvia kuin laskettelukeskuksen pihalta. Teimme työtä käskettyä. Huipulta näkyi todella pitkälle. Iltaa lähestyvässä auringon valossa ruskamaisemat olivat silmää hivelevät. 

 

 

Kotiin tullessa aurinko oli laskemassa. Björkbodan peltojen takana näkyi tulollaan olevia saderintaman pilviä. Taivaan kannen peittivät suihkukoneiden jättämät pilvivanat.

 

Viileää rauhaa

Kissankesytysprojekti on edennyt sellaiseen pisteeseen, että Mirri käy kotona syömässä ja saattaa nukkuakin koko yön. Koko yö tarkoittaa illasta noin viiteen aamulla. Useimmiten olen hakenut sen omasta huoneestaan ja kantanut kotiin. Se saattaa vähän vastustella, mutta toistaiseksi on aina tullut mukana. Tänään se oli aamulla oven takana oltuaan yön ulkona. Se kävi nopeasti syömässä ja lähti takaisin ulos.

Tekir tuntee edelleen suurta mielenkiintoa isoa kisua kohtaan. Se selvästi tietää, että Mirri on naaras eli samaa sukupuolta kuin oma äiti. Mutta käyttäytymistavat näillä naaraskissoilla ovat kovin erilaiset.

Tekiriä kiinnostaisi leikkiä Mirrin kanssa ilmeisesti kissapainia. Mutta Mirriä ei moinen ajatus huvita. Jos Tekir tulee liian lähelle, saattaa nykyään murinan ja sähinän lisäksi tulla myös läpsäys tassulla. Tämä ei tosin Tekiriä lannista. Se yrittää aina uudelleen. Mirri pysyy kotona, jos saa olla kohtuullisen rauhassa. Ollaan vähän estelty Tekirin kiivaimpia lähestymisyrityksiä, eikä mitään isoa härdeliä ole ainakaan vielä nähty.

Eräänä aamuna Mirri oli tuonut meille evästä. Siisti hiirulainen oli portailla. Tekir jossain vaiheessa ilmeisesti tajusi, että tämä liikkumaton karvainen otus muistutti leikkihiiriä, joita sillä on isot kasat. Se innostui tosissaan uudesta lelusta. Se heitteli sitä pitkään portailla ja ulkoeteisessä. Lopulta se kantoi sen olohuoneeseen, jolloin totesin, että sisällä saavat leikkihiiret riittää. Hiirulainen oli jo melko hyvin möyhennetty, mutta ilmeisesti Tekir ei sitä vielä ruuaksi tajunnut. Tai sitten juuri tämä laji ei ollut hänen makuunsa. Mielestäni kyseessä oli metsähiiri, vaikka selän väri oli melko harmaa. Häntä kuitenkin on pitempi kuin kotihiirellä.

 

Tekir, kuten Mirrikin, pitää halkokorista. Tekir mielellään makaa ja myös leikkii siinä. Olen solminut korin kahvaan muovisen pakkausnarun, jolla Tekir osaa viihdyttää itseään. Välillä se tuo leikkihiiren mukaan, ja touhu voi olla melko vilkasta. Tänään leikki aiheutti korin kaatumisen, mutta sehän ei menoa haitannut. Tekirillä on etunaan melko pitkä häntä. Kun oli saatu koppa nurin, hännänpää tuntui mukavalta jahdata ja nuoleskella.



 

Tänään on myös luettu yhdessä "lääketieteen Ilta-Sanomia”, kuten eräs kollega kutsuu Mediuutisia. Tekirillä on mielestäni muutama poskihammas puhkeamassa, joten sanomalehden pureskelu ehkä lievittää ikenien kutinaa.

Siedätyshoitoa Lady Mirrille

Kissaprojektimme, jonka alkuperäinen tarkoitus meni kiville, tuntuu edistyvän. Mirrillä on edelleen omallä sisäänkäynnillä varustettu asunto, mutta Pikku-Tekir on havainnut, että sinne on suhteellisen helppo mennä. Ovethan ovat raollaan, että Mirri pääsee kulkemaan. Ja niin pääsee myös Tekir.

Tekir olisi suunnattoman kiinnostunut isosta kissasta, joka taas ei voisi olla vähempää kiinnostunut pennun lähestymisyrityksistä. Nykyään Mirri ja Tekir löytyvät useimmiten Mirrin asunnosta. Mirri makaa omalla paikallaan sohvalla. Tekir saattaa olla sohvan alla tai sängyn päällä. Tässä suhteessa ollaan edistytty. Mirri ei enää viitsi sähistä ja murista vain siksi, että kissanpentu on lähettyvillä.

Eräänä päivänä kissat innostuivat kiipeilystä. Mirrihän on mielellään kiipeillyt sireenipensaissa. Nyt Tekir meni perässä ja pisti vielä paremmaksi. Mirri on sen verran tukevoitunut, ettei se enää pääse kaikkein pienimmille oksille. Tekirillä taas on varaa kehittää mahalihaksiaan. Mirri olisi suoriutunut tavanomaisessa kunnossaan siitä kuperkeikasta, joka pudotti Tekirin oksalta.

Ymmärrän Mirriä jossain määrin. Tekir alkaa olla jo aika iso. Joskus, se oikein riehaantuu kotona, se tekee valtavia loikkia paikasta toiseen. Jos ponnistusalusta sattuu olemaan ihminen, niin kynnenjäljet jäävät helposti näkyviin.

Siedätyshoitoa tarkkaillessani olen huomannut, että Tekir haluaa hypätä Mirrin päälle milloin mistäkin päin yllättäen. Sellaisesta hermostuisi ehkä hyväluontoisempikin kissa. Ja Mirri on hyvin omapäinen eikä välttämättä viihdy sylissäkään, ellei ole itse tullut. Mietin ratkaisua tähän ongelmaan ja päädyin ostamaan netistä pari kissatelttaa. Ne on siis kissalle tarkoitettuja nukkuma- tai piilopaikkoja. Jos saisi Mirrin tykästymään moiseen, niin se ainakin vähentäisi yllätyshyökkäyksiä ja ehkä saisi Ladyn myötämielisemmäksi Tekirin läsnäololle. Odotan mielenkiinnolla postin tuloa.
 

 

Kasvitiedettä Turussa

Käytiin syyskuun 15. päivänä sisareni ja hänen tyttärensä kanssa katsomassa kasvitieteen puutarhaa Ruissalossa. Paikkahan on Kasvin itsensä vaalima, vaikka hän nykyään onkin emeritusylipuutarhuri. Päivä oli viimeinen varsinainen kesäpäivä, melko lämmin ja aurinkoinen. Tuuli oli kova, mikä enteili tulevia sateita.

Ruissalon alue on käsittääkseni huomattavasti laajempi kuin Helsingin kasvitieteen puutarhat. Vanhoissa Kaisaniemen kasvihuoneissa on tietenkin historiaa, mutta Helsinkiin ei tahdo mahtua niin paljon esim. puulajeja esittelevää aluetta kuin Ruissalossa. Helsingin uutta Kumpulan aluetta olen ihaillut vain sen rakennusvaiheessa, kun ajelin polkupyörällä sen ohi omalle kasvipalstalleni. Palstan olen luovuttanut kauan sitten, joten pitäisi tehdä eri retki tutustuakseen Helsingin uudempaan kasvitieteeseen.

Ruissalon puutarhalle mennessä polun varressa oli merkki, jonka mahdollinen sanoma valkeni, kun oltiin pionimäen lähettyvillä. Merkki oli vanerinpalalle maalattu tammenterho. Sen olisi voinut laittaa liikennemerkkien varoituskilven tapaiseksi. Pionimäellä nimittäin yksi tammi varisti terhojaan niin terhakkaasti, että sai varoa päätään.

 

Puutarhan kasvihuone ei ollut auki, mikä oli pikku pettymys. Viimeksi käydessäni kasvihuone oli rakenteilla. En ole koskaan onnistunut pääsemään sinne sisälle.

Syksyn läheisyys näkyi puutarhan kasvistossa, vaikka paljon kasveja oli vielä kukassa. Kuivuus näytti myös tehneen tehtävänsä. Pitkä kesä on myös tehnyt omat temppunsa kasveille. Ruissalossa pensasmanoliassa oli runsaasti hedelmiä, mutta yksi yksilö oli päättänyt ruveta myös kukkimaan. Normaalistihan kukinta on keväällä. Meidän pihalla taas juhannusruusut kuvittelevat, että on keskikesä!

Sisareni tiesi kertoa, että puutarhassa oli lummelampien välissä kesällä aloitettu kalkkiniittykokeilu. Niitty oli kyllä paikallaan, mutta niittykasveista ei yksikään ollut enää kukassa. Lumpeet voivat hyvin ja eri sävyisiä lumpeenkukkia oli paljon. Västäräkillä näytti olevan hyönteisapajat lumpeenlehtien päällä.

Niittyalueella oli esillä myös veistoksia. Muutamat olivat melko veikeitä.

Kaiken kaikkiaan Runsalan-reissua voi suositella kenelle tahansa, joka pystyy liikkumaan vaikka vähän vaivaisestikin. Kesemmällä olisi varmaan enemmän nähtävää. Ruusut ja pionit ovat parhaimmillaan alku- ja keskikesällä. Aivan keväällä voi nähdä melko eksoottisia kasveja, jotka viihtyvät vain Ruissalon erittäin suotuisissa oloissa. Myöhempään syksyllä taas pääsisi näkemään eksoottista ruskaa.

Kesäkurpitsaraastepihvejä

Kesä on ollut satoisa. Kesäkurpitsaa on taas enemmän kuin kukaan kerkeää syödä. Lähinnä maanpeitekasveiksi istuttamani taimet tuottavat lämpimän syksyn vuoksi satoa edelleen enemmän, kuin välttämättä ehditään syödä. Tämä taitaa olla melko yleinen ongelma kesäkurpitsan viljelijöiden keskuudessa.

 

Täytettyä kesäkurpitsaa on syöty. Sitä ei kuitenkaan jaksa ihan aina, vaikka täytteitäkin voi vaihdella. Paistetut kesäkurpitsaviipaleet syntyvät pienistä, tuoreista yksilöistä. Lisukkeeksi jogurtti- tai tomaattikastike, mainio kesäruoka. Meillä tahtoo olla ongelmana, että kun kurpitsan huomaa, se on jo liian iso viipaleina paistettavaksi.

 

Mutta raastetta syntyy vaikka minkälaisesta kurpitsahalosta. Kaikki epämuodostuneet yksilöt kelpaavat myös tähän ruokalajiin. Raastepihvit tunnetaan brittikokki Gordon Ramsayn ansiosta klassikkona, josta voi tehdä omia muunnoksiaan sen mukaan, mitä tykötarpeita sattuu olemaan.

Videolla minulla on kolme isoa kesäkurpitsaa, mikä osoittautui varsin kunnianhimoiseksi määräksi. Oikeasti taikinaan mahtui noin puolet tästä määrästä eli 1,5-2 kg raastetta. Maustevihanneksia voi laittaa enemmän tai vähemmän. Jos ei pidä jostain lajista, sen voi huoletta jättää pois. Jossain reseptissä suositellaan myös pinjansiemeniä. Niitä meillä ei ole käytetty. Ehkä voisi kokeilla sitäkin versiota.

Fetajuusto antaa vähän happamuutta ja kiinteyttää pihvejä. Määrä ei ole kovin tarkka. Puoleentoista kiloon kurpitsaa laitoin kaksi 200 g:n fetapalaa. Koska meillä kasvaa pihalla sekä tilliä että persiljaa, viimemainittua aivan villisti, niitä tuli taikinaan melko reippaasti. Valkosipuli ei ole välttämätön. Tavallista sipulia kannattaa käyttää, joko raakana tai paistettuna. Videoannokseen laitoin nipun salaattisipulia saksilla pätkittynä. Alkuperäisohjeen mukaan kananmunia olisi laitettu tähän raastemäärään yhdeksän. Itse tyydyin kolmeen, mikä riitti sitomaan taikinan. Jauhoa laitetaan kohtuullisesti, niin että se sitoo nestettä, jota raasteesta tahtoo irrota, vaikka sitä kuinka valuttaisi. Ei kuitenkaan niin paljon jauhoa, että syntyy vaikutelma lettutaikinasta. Mausteista mustapippuri on must. Meillä on laitettu myös paprikaa, josta osa voi olla vähän polttavaakin.

Olennaista on valuttaa raaste hyvin. Itse olen laittanut kunnon painon raastekeon päälle ja odotellut vähintään pari tuntia, mielellään pitempäänkin. Suola irrottaa nestettä. Sitä ei pidä laittaa liikaa, koska juustossakin on suolaa. Jos kesäkurpitsat on isoja ja olleet varastoituina pitempään, niistä häviää makeus. Silloin taikinaan voi laittaa hiukan sokeria. Vastapoimittuun kurpitsaan sokeria ei tarvita.

Pihvit voi paistaa pannulla tai lettupannulla. Meillä on toistaiseksi käytetty paistinpannua. Monet tämän ruokalajin ystävät paistavat pihvinsä uunissa. Se onnistuu varmaan, kun laittaa pellille leivinpaperia, siihen vähän öljyä ja hiukan öljyä myös pihvien päälle ja pelti uuniin. Öljyn kanssa ei tarvitse kitsastella, koska vihanneksissa ei ole rasvaa.

Kuumalla pannulla paistaessa pihveistä tulee melko tummia. Mutta samalla pinta kiinteytyy niin, että pihvit on helpompi kääntää. Toisen puolen voi paistaa miedommalla lämmöllä, jos haluaa. 3-5 minuuttia per puoli pihvin paksuudesta riippuen riittää kypsentämään pihvin sisuksen, ainakin jos raaste oli hienoa.

Pikku-Tekir ja Lady Mirri

Elokuu ja syyskuun alku ovat olleet varsin tapahtumarikasta aikaa. Kun menetimme Tekirin, Mirri oli pitkään outo. Se ei oikein tullut kotiin eikä ollut halukas leikkimään, kuten yleensä. Se vaikutti kaipaavan jotain. Arvelimme, että se kaipaisi kissaseuraa, kun oli koko ikänsä tottunut olemaan toisen kissan kanssa. Mirri on tukevoitunut veljensä kuoleman jälkeen. Voiko kissa syödä suruunsa? Vai oliko kyse vain siitä, että Mirri vihdoinkin sai syödä rauhassa? Aikaisemmin Tekir meni aina sen ruokakupille. Mirri taas ei mennyt Tekirin kupille, vaan lähti pois. Tämä taisi olla sen hoikkuuden salaisuus.



Mirri on pulskistunut ja kasvattanut itselleen talviturkin.

 

 

Loppukesä on kissojen satokautta. Katselin netin lemmikkipalstoilta kollipentuja kohtuuetäisyydellä paikoista, joissa liikumme. Vaatimuksena oli, ettei kissa ole kovin tummasävyinen. Kokemusta on mustasta ihmisystävällisestä kissasta, johon ulkona syyspimeässä kompastui. Järvenpäästä löytyi kaksi luovutusikäistä keltaista kollipentua. Rohkeampi ja isompikokoinen valikoitui mukaan. Kalamies sai valita kaverille nimen. Kuinka ollakaan, se on Tekir, tällä hetkellä vieläkin kovin pieni.

Tulin kotiin Pikku-Tekirin kanssa melko myöhään elokuun viimeisen tiistain iltana. Tulokas katseli ympäristöään aikansa, söi ja joi ja tuotti ilmeisesti jätökset jonnekin nurkkaan. Meillä kun sattui olemaan vain puupellettejä kissanhiekkana. En ollut ajatellut, että se on liian karkeajakoista pienen pennun tassuilla kaavittavaksi. Hain ulkoa ruohonkortta, jolla leikittiin. Se ja paperipallot toimivat hyvin. Äidin kotoa oli saatu myös oma lelu, linnun höyhen, joka varmaan lohdutti oudossa tilanteessa. Me vanhukset väsyttiin pian puolen yön jälkeen. Tekir tuli sänkyyn meidän väliin nukkumaan.

Puoli viisi aamulla Mirri raapi ovea. Se tuli sisään ja söi vähän, mutta jähmettyi suolapatsaaksi, kun näki, että talossa oli jo joku. Olin haaveillut, että naaras hyväksyisi pikkuisen pennun. Mutta mitään suojeluvaistoa ei herännnyt, vaan lähinnä murinaa ja halveksiva sähähdys. Fyysistä väkivaltaa ei esiintynyt, vaikka kissat olivat aivan lähekkäinkin. Mirri halusi ehdottomasti ULOS. Vein sille ruokakupin portaille. Se söi vielä vähän ja sitten lähti. Päivän mittaan se oli jossain vaiheessa tulossa kotiin, mutta muisti saman tien, mitä täällä oli ja pyörsi takaisin.

Koska Mirriä ei millään ilveellä saatu kotiin, piti jotenkin järjestää sille suojapaikkaa, ettei se vallan villiintyisi. Majoitettiin se kalamiehen huoneistoon, missä se on mielellään käynyt muutenkin. On viety sille ruokaa ja vesikuppi. Kermallakin on lahjottu ja herkkupatukoilla. Olen käynyt harjaamassa ja leikkimässä Mirrin omalla kaakelinarulla. Kaikki kelpaa - paitsi Tekir.

Kissat kohtaavat jokseenkin päivittäin ulkona. Kaava on joka kerta sama. Mirri murisee ja sähisee. Pikku-Tekir ihmettelee, mikä isoa kissaa vaivaa. Jos keskinäinen välimatka alkaa ahdistaa, Mirri perääntyy. Tekir haluaisi leikkiä ison kisun kanssa, mutta Lady ei ole myötämielinen.

Nykyjärjestely toimii tällä hetkellä, kun ulkona on lämmintä. Voidaan pitää Mirrin huoneiston ovi auki, että se voi kulkea sisään ja ulos omia aikojaan. Mutta talven tullen käy kyllä hankalaksi pitää ovet selällään. Ja huoneen lämpötila saattaa laskea jo Mirrinkin mukavuusalueen alapuolelle.

Pikku-Tekir taas on niin hellyttävä, kuin pieni kissanpentu vain voi olla. Se on kovasti kasvanut parissa viikossa. Tällä hetkellä sen suurin mielenkiinnon kohde ovat hyönteiset. Ulkona on kaikenlaista siivekästä liikkuvaa, jonka perässä on hauska juosta. Tekir viihtyy jo joitain aikoja yksinkin ulkona. Sen mielipaikkoja on talon viereisen sireenipensaikon alusta, aivan kuin edesmenneen kaimansa pentuaikoina. Pensas on niin tiheää, ettei sinne pääse isompi eläin eikä harakoiden ilmahyökkäyksiäkään tarvitse pelätä.

Sisäleikeissä Tekir käyttää hyväkseen kaikkea, mitä löytyy. Se myös juoksee kaiken yli, ihmisten, sängyn ja tuolien, jos on vauhti päällä. Toistaiseksi mitään ei ole mennyt rikki. Sitten on omia leluja. Nykysuosikki on leluhiiret, joita ostin viime viikolla muutaman lisää eläinkaupasta. Tekiristä on myös hauska leikkiä kantokorinsa kanssa. Se menee sinne sisälle ja välillä leikkii lelulla, jonka ripustin korin oveen, kun tultiin Järvenpäästä kotiin.

 

Tekir, oma froteepyyhe ja leluhiiri.