Terveisiä Istanbulista

Viikko Istanbulissa meni ja pari työviikkoakin on jo livahtanut ohi. Matka oli sangen virkistävä. Sää oli suosiollinen, ja päästiin liikkumaan ulkona. 

Huoneistomme oli oikein mukava hellahuone, alkovi ja suihku. Turkkilaisilla vain tuntuu olevan ikuinen ongelma lämmönsäädön kanssa. Edellisellä reissullamme oli kylmää. Mutta koska ei ollut lämmityskausi, hotelliin ei laitettu lämmitystä päälle. Tällä kertaa huoneistossa lämmitys oli päällä. Se oli päällä, vaikka kuinka väänteli patterin venttiileitä. Alkuviikosta lämpötila oli miellyttävä, mutta loppuviikkoa kohti alkoi olla hikiset paikat.

Alkovi oli hyvä keksintö, koska huoneen ikkunat, jotka olivat kyllä kaksinkertaiset, harottivat kehyksissään sen verran, että niitten äänieristyskyky oli melko vaatimaton. Alkovista vain puuttui ilmanvaihto, joten sen ovea ei voinut pitää kiinni koko yötä, ellei halunnut, että aamusta oli pää kipeänä.

Yllätyksekseni huoneiston pesukone toimi. Kuivurikin toimi, kunhan huolsin sen kondensaattoriosan. Kondensaattorin säiliö oli täynnä vettä ja jäähdytin täynnä pölyä. Pesin pyykkiä parikin kertaa. Oli mukava saada puhtaat vaatteet mukaan eikä ruveta kotona ensimmäiseksi pyykille.

Istanbulissa oli todella hyvät ilmat eikä liian kuumaa. Kevät keikkuen tulevi, ja Istanbulissa sää voi vaihdella melkein kuin Suomessa. Edellisviikko oli ollut tosi kylmä, ja luntakin satoi jonain päivänä. Lähtöpäivämme valkeni sateisen harmaana. Lämpötila oli vain vähän plussan puolella. Lomaviikollamme oli päivisin lähes parikymmentä astetta lämmintä. Auriko paistoi enimmäkseen pienen pilviharson takaa tai sitten oli puolipilvistä. Mainio sää suomalaiselle eikä tarvinnut aurinkovoidetta.

Huoneistomme oli vanhassa talossa, joka oli sisältä kokonaan uudelleen rakennettu. Hissi oli käytettävissä. Optimistisesti tarkastuskilpi lupasi, että hissillä voisi kuljettaa jopa kolme henkilöä, mutta meillä oli kyllä kalamiehen kanssa tekemistä kahdestaankin sulloutuessa sisään jopa ilman matkatavaroita.

Uudelleenrakennustoimintaa näkyi lähiympäristön taloissa runsaasti. Majapakkkamme oli lähellä Istanbulin vilkasta kauppakeskusta, Istiklal-katua ja Taksim-aukiota.

Hila- ja kelavitkuttimia

Alkuvuoden aikana valtakunnan painetussa sanassa on otettu esiin ongelma, joka on kiusannut minuakin lääkärintyössäni. Eräs potilas kirjoitti yleisönosastossa, että Kela oli lopettanut hänen lääkkeensä korvaamisen ilman sen kummempia perusteluja kuin omat päätöksensä. Eräs kollega puolestaan kertoi kokeneensa hämmennystä, kun ei voi tietää, kuinka paljon potilas milloinkin joutuu maksamaan hänelle määrätystä lääkkeestä.

Itsekin olen törmännyt samaiseen ongelmaan, kun potilas on tullut kertomaan, että hänelle määräämäni lääke olikin maksanut maltaita. Useimmiten tavallisten lääkkeiden hinta ei ylitä potilaan maksukykyä, hetkellisen sietokyvyn kyllä silloin tällöin. Joskus työssäkäyväkin ihminen voi olla vähissä rahoissa.

Jos katson nettipharmacasta lääkkeen hinnan, voi olla, että sillä ei ole mitään tekemistä sen hetken hinnaston kansa. Kollegat ja apteekkarit ovat kertoneet, että lääkärillä ei ole mitään tietolähdettä, josta voisi varmuudella päätellä, mitä potilas lääkkeestään maksaa. Tämän olen kertonut potilaille niissä tapauksissa, kun itse olen epävarma.

Lääkehinnoittelun tietolähteinä toimivat ennen kaikkea potilaat ja seuraavaksi kollegat, joille tieto on tullut heidän potilailtaan. Kela on päättänyt mm., että erään yleisesti käytetyn mahalääkkeen tietty tablettivahvuus ei kuulu korvauksen piiriin. Perusteluja, en tiedä enkä myöskään, mistä saisin ne nähdä. Mutta olen oppinut kirjoittamaan sitä korvattavaa vahvuutta ja kertomaan potilaille, miten käyttää sitä niin, että se vastaa vahvuutta, jota on myynnissä kalliimmalla hinnalla. Mutta sitten on lääkkeitä, joita pitää osata määrätä oikea pakkauskoko ja oikea annostus, että korvaus irtoaa. Kerran eräs potilas tuli pyytämään, että muutan reseptin sanamuotoa. Olin kirjoittanut lääkettä, joka pistetään vastaanotolla potilaan niveleen ja kirjoitin tämän käyttöohjeeksi. Farmaseutti, joka reseptin käsitteli, ilmoitti, että tällaisella ohjeella ei saa kelakorvausta. Ohjeeksi olisi pitänyt laittaa "ohjeen mukaan". Tästä on joskus vaikea repiä huumoria.

Eräs erinomainen tietolähde näissä asioissa on ollut Taalintehtaan apteekki. Asioin siellä silloin tällöin omien ja kalamiehen lääkkeiden vuoksi. Palvelu on hyvää ja nopeaa. Ei ole sellaisia jonoja kuin yleensä Helsingissä. Ja lisäksi saan ajantasaista tietoa lääkekorvauksista.

Viimeksi käydessäni farmaseutti kertoi, että tyroksiinin erityiskorvattavuus on poistunut. Se kuulosti sinänsä järkevältä uudistukselta kaikkien korvattavuuskysymysten joukossa. Tyroksiini on suhteellisen halpaa tavaraa. Lääkkeen suurin vahvuus sadan kappaleen pakkauksessa maksaa erityiskorvauksen kanssa alle 30 senttiä vähemmän kuin sama määrä ilman korvausta. Eräs kollega kirjoitti viime vuonna Suomen Lääkärilehdessä, että jos potilas maksaisi lääkärille korvauksen B-lausunnosta, jollainen vaaditaan erityiskorvauksen saantiin, niin hän saisi tämän kustannuksen takaisin tyroksiinin erityiskorvauksissa noin 56 vuoden kuluessa. Kilpirauhasen vajaatoiminta on melko yleinen tauti. Mutta jos siihen sairastuu aikuisiällä, ikä ei riitä erityiskorvausten hyödyntämiseen.

Tosin sittemmin sain tietää, että tässäkin oli kyse vain tilapäisestä korvausten lakkautuksesta. Valmistaja oli hakenut  huomattavaa korotusta tukkuhintaan, ja sitä ei Hila hyväksynyt.

Kuluneen viikon aikana kohtasikin sitten vielä uuden ongelman. Olin määräämässä ihottumapotilaalle perusvoidetta. Yhtäkkiä näytti siltä, että perusvoiteet eivät ole enää lääkkeitä lainkaan. Käyttämäni potilastietojärjestelmän luettelosta ei löytynyt ensimmäistäkään linimenttiä. Eikä niitä löytynyt lääkeluettelostakaan. Nettipharmacan kohta "Ihotautien lääkkeet" ei enää sisältänyt kohtaa "Perusvoiteet". Painetussa kirjassa sellainen kohta vielä on, mutta netistä se on hävitetty. Käyttämäni ohjelma on kytketty nettipharmacaan, joten siinä menivät voiteiden nimet.

Tein potilaalleni reseptin kirjoittamalla voiteen nimen lääkekenttään ja pakolliset ohjeet perään. Rupesin tutkimaan, mistä on kyse. Terveysportin kautta sain esille luettelon "SV-korvattavat perusvoiteet". Kelan sivuilta ei tällaista luetteloa löytynyt. En myöskään löytänyt päätösviidakosta mitään asiaan viittaavaa päätöstä.  

Tarkistin asian, mistäpä muutaltakaan kuin Taalintehtaan apteekista. Farmaseutti tiesi kertoa, että korvauksen piiriin on jätetty vain osa voiteista ja niistä suurimmat pakkauskoot. Apteekki laskee niille hinnan ja korvauksen, jos ne on reseptillä määrätty. Korvauksen piiriin kuulumattomat voiteet ja pakkauskoot ovat vapaata kauppatavaraa ja niille tulee alvit perushinnan lisäksi.

Lääketiede alkaa olla todella ihmeellistä. Kela korvaa voiteita, joita se ilmeisesti ei pidä lääkkeinä. Järkevää sinänsä, että korvaukset annetaan suurkuluttajille. Pelkään vain, että tämä voi ennakoida sitä, että kaikenlaiset rasvat pistetään pois korvauksen piiristä. Suurimmalle osalle ihmisistä sillä ei ole merkitystä. Sitten on pieni joukko esim. atooppisten lasten vanhempia, joitten kukkarolle se saattaa käydä kyllä kipeästi.

Paluita lähtöruutuihin

Tuhti tohtori on palannut lähtöruutuun parillakin tavalla. Ensiksikin, olen töissä elintarviketehtaassa. Pääsin juustotehtaan vintille työterveyshuollon hommiin. Toiseksi, sain taas muistutuksen siitä, että kuka tahansa vastaanottohuoneeseen kävelevä saattaakin yhtäkkiä olla vakavasti sairas. Konkreettista akuuttilääketiedettä harrastin lääkärikoulun jälkeen useamman vuoden ja silloin tällöin olen käynyt verestämässä vanhoja silmiäni päivystyspoliklinikoilla. Mutta työterveyshuollossa äkilliset tilanteet ovat onneksi aika harvinaisia.



Paluu elintarviketehtaaseen


Tuhtitohtorillahan on tutkinto kemian tekniikasta ja sillä alalla erityisesti elintarviketeknologiasta. Aikojen alussa, kun Fazer kekseineen ja karamelleineen oli muuttanut Tehtaankadulta Vantaalle, pääsin kesätöihin keksitehtaalle. Noina aikoina ei saanut diplomi-insinöörin todistusta, ellei ollut työskennellyt erikoisalansa teollisuuden lattiatasolla. Ja se tarkoitti kirjaimellisesti lattiaa, jolla seistiin. Istumista pidettiin vielä viime vuosituhannen lopulla silkkana laiskotteluna.

 

Valion tehdas on myös taattua 70-luvun arkkitehtuuria kirkkaine väreineen. Koskenlaskija-kone on ruokalan aulan koristeena. Ehkä nuoruudessani olisin voinut päästä pakkaamaan sillä Koskenlaskijaa.

Jonkin 1970-luvun kesän tein Fazerilla erilaista keksin valmistukseen liittyvää hommaa. Raskainta oli taikinan lapiointi koneeseen. Tehtaan suunnittelija ei ollut tullut ajatelleeksi, että raaka-aineet olisi voinut viedä hissillä kakkoskerrokseen ja antaa valmiin taikinan valua alas painovoiman vaikutuksesta. Idea oli kyllä jo käytössä. Mutta tuona kesänä, tuossa paikassa riuskat akat pistivät lapiot heilumaan ja taikina sai kyytiä.

Toinen homma, johon meikäläinen kelpuutettiin, oli pursotinkoneen valvonta. Koneella tehtiin ässäpikkuleipiä, jotka tulivat siistissä rivissä koneen suuttimista liukuhihnalle. Kone oli vähän ikääntynyt ja osa suuttimista teki suhuässiä, jotka piti poimia hihnalta ja heitellä takaisin taikinasuppiloon. Homma oli aika yksitoikkoista, ja seisominen hihnan vieressä tuntui järjettömältä. Vierittelin itselleni istuimeksi joutavan, tyhjän rasvatynnyrin. Kukaan ei tullut minulle sanomaan mitään. Mutta vakituinen koneenhoitaja kertoi myös yrittäneensä tehdä työtä istuallaan. Siihen oli työnjohto tiukasti todennut: ”Tuoli pois!”. Noista ajoista on edetty, ja juustoa saa tehdä seisten tai istuen, miten vain juustonteko parhaiten sujuu.

Mutta tällä erää minulle on myönnetty ihan oma vinttikammari tietokoneineen ja tutkimusvälineineen. Tehdasalueelle kuljetaan oikean tehtaanportin kautta. Toistaiseksi olen mahtunut kulkemaan tuon ritilähässäkän läpi. Seuraava kiirastuli työpaikkaa lähestyessä on portaat, joita on yhteensä noin neljä tai viisi kerrosta. Sitä on vähän vaikea laskea, kun pitää kulkea koko tehtaan läpi vievä käytävä. Siinä on muutamat portaat. Loppukiri on noin kolme kerrosta todella jyrkkää nousua.

Paluu totiseen lääkärintyöhön

Toinen paluu tapahtui lääkärintyön suhteen. Eräänä päivänä vastaanotolle tuli kuusikymppinen mies, joka oli valitellut epämääräistä mahakipua. Työtoveri lähti tuomaan lääkäriin, kun olivat työpaikalla huolestuneet miehen voinnista.

Sain kuulla miehen tulosta, kun olin itse syömässä. Pyysin ottamaan EKG:n, että ehdin hetken hengähtää. Mies tuli sitten huoneeseeni kädessään EKG-nauha, jossa ei näkynyt mitään varsinaisesti poikkeavaa. Kyselin, onko kipua jossain. Mies osoitti ylävatsaa. Kuuntelin keuhkot ja sydämen ja mittasin verenpaineen. Mitään poikkeavaa ei ollut kuultavissa, ja verenpaine oli normaali. Kyselin sairauksista ja lääkkeistä. Diabetespillerit oli määrätty terveyskeskuksesta. Kysyin uudelleen, missä kipu tuntuu. Mies osoitti taas ylävatsaa.

Pyysin sitten asettumaan tutkimuspöydälle. Painelin mahaa ja etsin kipeintä kohtaa. Ylävatsalla oli voimakkain kipu ja kun painoin voimakkaammin, mies ilmoitti, että kipu tuntuu vähän ylemmäs, polttavana kipuna melkein kurkkuun asti. Tuossa vaiheessa työdiagnoosini oli refluksitauti, josta rupesin pitämään esitelmää samalla, kun pyysin miestä tulemaan pois tutkimuspöydältä.

Käänsin selkäni ja odotin, että mies tulee istumaan. Parin sekunnin kuluttua tajusin, että selkäni takana ei tapahdu mitään. Käännyin ja totesin, että potilaani makaa tutkimuspöydällä sinertävänä ja putoamaisillaan lattialle. Sain kammettua hänet seinän viereen turvaan. Huusin apua, pistin hälyt soimaan ja soitin 112. Kun oli varmistettu, että väkeä tulee, palasin tapahtumapaikalle antamaan paineluelvytystä. Toiset tohtorit laittoivat nieluputken ja pumppasivat ilmaa keuhkoihin. 

Helsingissä on se onni, että asiantuntevaa apua saadaan yleensä varsin pian. Paikalle tuli pari sairaankuljetusyksikköä ja yksi asiantuntevampi lääkäri. Niillä resursseilla saatiin potilaan kunto stabiiliksi ja hänet siirrettiin jatkohoitopaikkaan.

Tapahtuman opetus oli se, että keski-ikäinen mies, joka valittaa kipua missä tahansa navan ja kurkkutorven välillä on potentiaalinen infarktipotilas. Tätä muistettiin muistuttaa lääkärikoulussa. Pitänee uskoa. Ehkä riski on siirtynyt vähän vanhempaan ikäluokkaan, mutta koettu totuus pitää edelleen paikkansa.

Sain parin päivän kuluttua kuulla, että potilaamme oli päässyt pois teho-osastolta, käveli ja jutteli omaistensa kanssa. Taisi säästyä ainakin yksi hoivakotipaikka.

Seuraavalla kerralla samassa paikassa jouduin taas soittelemaan ambulanssia.Tilanne ei ollut niin dramaattinen kuin edelliskerralla, mutta asemalla on aika vaatimattomat jatkotutkimusmahdollisuudet eikä rintakipuista ihmistä voi lähettää pois noin vain.

Ennen näitä tapahtumia paikalla oli kuulemma tarvittu ambulanssia lähes kymmenen vuotta sitten.

Lumitalvi jatkuu

Nyt alkaa lunta olla muuallakin kuin Helsingissä, missä sitä on kuskattu urakalla pois kaduilta ja tilapäisiltä kaatopaikoilta. Mellumäen metroaseman lähettyvillä saatiin hetki nauttia abstraktista lumiveistotaiteesta.

Kissat viihtyvät lumihangessa. Niillä on oma polku, jota pitkin pääsee naapurin linnunruokintapaikalle. Silloin tällöin näkyy pihalla höyheniä. Vähän käy sääliksi lintuja, mutta huonokuntoisimmat menehtyisivät joka tapauksessa talven mittaan. Eikä taitavakaan kissa täysin teräväpäistä tipua saa kiinni.

Suuri lumisota

Helsingin alkutalvea on ”siunattu” lumentulolla oikein toden teolla. Niinpä Piritorin Mambre on muuttunut lumenkaatopaikaksi samoin kuin moni muu vähänkin joutavan oloinen alue kaupungissa. Me maan matoset olemme saaneet valita lähinnä, tallaammeko muhkuraisia polkuja vai upottavaa lumisohjoa. Sokot ja rammat ovat näinä päivinä tehneet viisaasti, jos ovat pysytelleet sisätiloissa.

Lunta kasataan kaduilta jalkakäytäville ja sieltä takaisin, Näin ainakin kantakaupungissa. Autoilijat kaivelevat ajoneuvojaan aurattujen ja taivaalta sataneiden kinosten alta. Taloyhtiöt yrittävät saada jonkun kuljettamaan lumimassat pois. Lumikuormia viedään vauhdilla ja kuskit kurvailevat sivuluisussa kantakaupungin katuja. Onpa kuultu kiireisimpien työntäneen henkilöautot jaloistaan sivuun.




 

 
Jäin miettimään, mahtaisiko tuosta City car clubin paikalta löytää auton. Viime vuoden puolella keskusteltiin siitä, pitääkö kaupungin tukea yksityistä autovuokraamoa tarjoamalla ilmaisia pysäköintipaikkoja. Mutta onhan toki luksusta, jos näinä päivinä saa ilmaisen autopaikan kantakaupungissa. 

Eräänä joulukuisena iltana astuin bussin 22 kyytiin Pasilassa. Pysäkkiaikataulu lupasi toiveikkaasti, että kyseinen vuoro tulisi viiden minuutin kuluttua. Viisiminuuttisia tosin meni useampia. Kuljettajallakin oli huumori jo aika vähissä. Hän kertoi liikennekeskukseen olevansa yli puoli tuntia myöhässä. Osasyy siihen löytyi Fleminginkadulta. Siinä oli enimmillään vain noin puolitoista ajokaistaa. Henkilöautot mahtuivat luikertelemaan paikoissa, joissa ei ollut pysäköityjä autoja. Mutta bussi ei sellaiseen taivu. Kun videoin touhua seisten etupenkin kaiteeseen nojaten, kuljettaja tiuskaisi minullekin, että voisin istua kunnolla. Päätepysäkillä ensimmäinen sisään tulija kysyi, oliko ollut jotain vaikeuksia matkalla. Kuljettajan äänestä kuuli, että kysymys ei kovin huvittanut. Hän kuitenkin kertoi olevansa 38 minuuttia myöhässä Fleminginkadun tukoksen takia. 

 

Rautatieaseman tienoolla ovat lumeen hautautuneet niin polkupyörät kuin suuri osa jalkakäytävistäkin. Onkohan rautatieomenapuu syntynyt lumisten talvien seurauksena?

Maalaiselämää

Talvi on ilmeisesti tullut jäädäkseen. Taalintehtaalla on ihan selkeä lumipeite. Enää ei nurmikko paista lumihippujen seasta. Aamulla oli tosi sakea lumipyry, joka toi useamman sentin pakkaslunta vanhan hangen päälle.

Tuhtitohtori on ainakin tilapäisesti siirtynyt kiinteämmin maalaiseksi. Kemiönsaarella on terveyskeskuksen lisäksi oma työterveyshuolto, johon kysyttiin satunnaistyövoimaa. Paikka on periaatteessa reilun yhden lääkärin paikka, jonka haltija alkoi kaivata lakisääteistä lomaansa. Niinpä riensin hätiin. Pari päivää on mennyt siellä. Onneksi paikan potilastietojärjestelmä on ennestään tuttu. Pääsin siis heti työn touhuun ilman, että olisi pitänyt ihan hirveästi takkuilla tietokoneen kanssa.

Ruotsin kielikin taipuu joten kuten. Potilaat on hyvin ymmärtäväisiä. Jos joka sanaa ei muista heti, voi paikata suomeksi. Se, että puhutaan muun henkilökunnan kanssa ruotsia, helpottaa orientoitumista. Kun vaihtaa ajattelunkin ruotsin kielelle, homma hoituu jotenkin helpommin. Tosin vähemmistönä olevien suomenkielisten potilaiden kanssa voi ruveta unohtumaan suomen kielen sanat. Mutta kaikesta on selvitty.

Työympäristö on aivan viehättävä, vanha puutalo, jossa on kahvihuoneessa puuhella. Lattiat on paikoin vähän vinossa, mutta tilaa on todella ruhtinaallisesti verrattuna niihin koppeihin, joissa pääkaupunkiseudulla paikoin joutuu työskentelemään. Ja kuinka monella lääkärillä on käytössään ompelukone?

Kissat on olleet innoissaan talvesta. Tekir ei oikein pitänyt kovimmista pakkasista. Mirriä ei tunnu kylmyys haittaavan. Sen turkki on paksuntunut selvästi kesästä. Se on myös hankkinut itselleen jonkinlaisen rasvakerroksen. Epäilemme, että sillä on salainen herkkupaikka jossain naapurissa. Ainakaan kotiruualla se ei ole voinut päästä niin tuhtiin kuntoon.

Mirri on kyllä myös kova metsästämään, joten ruoka siltä ei heti lopu. Aamuisen lumituiskun aikana se oli yllättänyt saaliin. Se leikki sillä pihalla. Tekir sai aikansa leikkiä sekin, mutta lopulta Mirri otti saaliinsa ja juoksi sen kanssa nurkan taakse.

Mirri on vähän varauksellinen vieraiden suhteen. Josolen liian kauan poissa, se vierastaa minuakin. Vaikka olen ollut Helsingissä vain tavanomaiset kolme päivää kuluneella viikolla, olen ollut ilmeisesti liikaa poissa kotoa. Tänä aamuna herätessäni Mirri tuli ihmettelemään, kuka olen. Aikansa se pyöri ympärillä, haisteli ja maisteli. Sillä oli pentuaikoina tapa näykkiä nukkuvien ihmisten nenää. Nyt se puraisi varvasta ja peukaloa. Lopulta se päätteli, että olen oikea ihminen ja rupesi kehräämään ja nuolemaan.

Mirri ja Tekir viihtyvät enimmäkseen erittäin hyvin keskenään. Joskus jompi kumpi innostuu puhdistamaan toisen turkkia. Mirri on siinä suhteessa kovinkin ahkera.

Puukeikkaa pukkaa

Talvi yllätti ilmeisesti kerralla. Sieniretkille tuskin kannattaa enää lähteä tällä kaudella. On ollut niin kylmää ja vähälumista, että maa jäätyy. Siitä eivät sienet enää toivu, ellei tule pitkää lämpökautta – kuten seuraava kesä.

On kyllä harkittu tässä siirtyä seuduille, joissa ei kasva ainakaan puiden kanssa symbioosissa eläviä sieniä. Eikä puita lainkaan. Kalaharin autiomaa tai tundra voisivat olla sopivia seutuja. Meillä nimittäin näyttää olevan kissa, joka osaa mennä puuhun, mutta ei ikinä osaa tulla alas. Tekir oli puolitoista vuorokautta jälleen naapuritontin männyssä. Tällä kertaa se oli onneksi valinnut puun, joka on autotien varressa. Haittapuolena tietysti se, että sen mouruaminen kuului sieltä kaikille ohikulkijoille.


Tekir lähti ulos lauantai-iltana. Se ei näillä keleillä ollut koskaan pitkää aikaa ulkona. Mutta sitten sitä ei yhtäkkiä kuulunut eikä näkynyt. Mietittiin tietysti kaikki mahdollisuudet. Ensimmäiseksi ajateltiin, että se on jäänyt jonkun naapurin ulkorakennukseen. Toiseksi tuli mieleen ilveskannan kasvu Etelä-Suomessa. Sitten tietysti auto. Meidän rantatiehän on melkoinen ralliraitti. Mutta siinäkin suhteessa pahimmat kaaharit on pitäneet vähän taukoa. Puuvaihtoehto ei oikein istunut kuvioon, kun keskellä yötä kissalla on vähän syitä kiivetä puuhun. Päivällä se voisi lähteä oravan perään. Ainoastaan, jos se on pelästynyt jotain toden teolla. Eikä Tekir pelkää mitään muuta kuin puusta alas tulemista. Koirista se ei paljon piittaa. Koiranulkoiluttajia kulkee kyllä meidän ohi. Mutta jos koira alkaa haukkua, lähinnä Tekir katselee hämmästyneenä, että mikäs tuollekin tuli. Se on myös ihmisystävällinen eikä kauheasti säiky ohikulkijoita. Tietysti jos iso koira on irrallaan, kyllähän kissakin ottaa jalat alleen.

Kiertelin illalla meidän talon ympäryksen ja kuulostelin, olisiko jossain kissa naukunut. Oli sen verran tuulista, että oli vaikea kuulla mitään. Päivänvalolla kalamies kävi hakemassa sanomalehteä. Mirri juoksi sen puun luo, missä Tekir oli, ja kyllä sen mouruamisen sitten tajusi. Mirri oli jälleen kovin avuliaana ja esitteli kiipeilyn mallia veljelleen jokaisessa lähiympäristön puussa.



 
Käytiin päivän mittaan moneen kertaan kisuttelemassa Tekiriä. Se tulikin lähes joka kerta oksan tyveen ja oli ihan vähällä lähteä rungolle, mutta sitten rohkeus petti. Tekirillä oli alimmalla oksalla pesämäinen paikka, jossa oli alla kiemuraisia oksia tukena ja ympärillä havua. Aika hatara pesä se mahtoi olla, mutta siinä se makasi ja katseli kotia kohti.
 

Pakkasta ei ollut kovin paljon, mutta kuitenkin. Ei todellakaan ole enää kesä. Ja tuuli on ollut jonkinmoista pitkin viikonloppua. Tutkittiin sunnuntai-iltana vaihtoehtoja, miten pääsisi kissan luo. Omat tikkaat ei riitä niin ylös. Palokunta ei ole kovin innoissaan kissakeikoista, joten katseltiin muita firmoja, joilla voisi olla henkilönosturi tai pitkät tikkaat. Tikaspuolessa löytyy ainakin sillä firmalla, joka kävi asentamassa meidän eteläseinustan vesikourun. Henkilönosturifirmakin saarella on. Mutta maanantaiaamuna kalamies pirautti palokuntaan ja yllätykseksemme pelastajat lupasivat tulla tikkaiden kanssa.

Loppunäytös oli sitten oma lukunsa. Tummiin pukeutunut, tuntematon palomies näytti selvästi herättävän suurta epäluuloa Tekirissä. Niinpä päätettiin, että tuhtitohtori, joka sinänsä voi herättää kauhua, mutta on kissalle tuttu, kiipeää ylös ja yrittää saada kissan joko tulemaan tikkaille tai otettua kiinni. Viimemainittu vaihtoehto lopulta toimi. Tekir tuli pesästään oksan tyveen, johon juuri ja juuri yletin vasemmalla kädellä pitämään itseäni kiinni. Seisoin siinä vaiheessa tikkaiden viimeisellä vapaalla puolalla. Tekir tuli kiehnäämään kättäni ja siirtyi sitten ylempään oksanhaaraan. Siinä vaiheessa teki mieli sanoa ruma sana. Aikansa kiehnättyään ylempänä kissa päätti kuitenkin tulla hinkkaamaan kättäni, jolloin sain otteen jostain raajasta enkä päästänyt irti. Koppasin kissan kainaloon. Sitten pistin sen itseni ja puunrungon väliin, jolloin se huusi kuin syötävä, mutta viisaana kissana piteli rungosta kiinni. Lopulta kiipesin tikkaat alas kissa kainalossa.

Lievä pettymys tämän suuroperaation jälkeen oli se, että Tekir ei tuntunut olevan moinaankaan puolentoista vuorokauden ulkoilmaelämästä hyytävässä viimassa. Painokaan ei ollut paljon pudonnut. Ilmeisesti pari vuorokautta lisää olisi tarvittu, että se olisi laihtunut niin, että luottaisi kynsiensä pitävyyteen. Ruoka sille kyllä maittoi, jopa sellainen halpisversio kissanruokaa, johon kumpikaan kissa ei normaalioloissa koske. Uni on myös maittanut ja sylissä istuskelu. Sitten Mirriä ei näkynyt puoleen päivään...

Suppilovahverokeittoa

Tuoreita vihanneksia saa Kemiönsaarella ostaa tienvarsikaupoista. Tältä vuodelta kaupankäynti on loppu. Mutta kesäaikaan saa monenlaista vihannesta, kananmunia ja leivonnaisiakin. Palvelu toimii useimmiten täysin itsepalveluperiaatteella – rahastusta myöten.

Lauantain sienisaalis oli sopiva kahden hengen keittoon. Sieniä oli pari, kolme litraa. Suppilovahvero on siitä kiitollinen sieni, että siinä ei ole toukkia. Ainoa hankaluus niiden puhdistamisessa ovat puiden neulaset. Suppilovahverossa nimensä mukaisesti on suppilo, johon parhaimmillaan mahtuu melkoinen määrä neulasia. Eiväthän ne myrkyllisiä ole, mutta kovin tikkuista soppaa on ikävä syödä. Isommat suppilovahverot halkaisen ja harjaan tarvittaessa enimmät roskat pois.




Sieniruokaan kuuluu mielestäni sipuli. Sitä saa laittaa ihan reippaastikin. Muuta maustetta ei välttämättä tarvitse, mutta itse käytän yleensä valkopippuria. Suolaa kannattaa laittaa varoen, jos raaka-aineissa on jotain valmiiksi suolaista, kuten tässä keitossa pekoni ja juusto. Suolaa en lisännyt lainkaan. Vettä tarvitaan sen verran, että voidaan puhua keitosta. Käytin reilun puoli litraa vettä sienistä irtoavan nesteen lisäksi.

Tämänkertaiseen keittoon laitoin myös perunaa. Se on oma keksintöni. Pekoni tuli mukaan ystäväni Liisan reseptistä. Persilja sopii mielestäni melkein kaikkeen ruokaan. Kantarelleihin ja suppilovahveroihin sileälehtipersilja antaa erityisen hyvän maun. Näin talven kynnyksellä kannattaa käyttää hyväksi kaikki vihreä, mitä pihalta vielä löytää. Niinpä käytin myös oreganon lehtiä keiton viimeistelyssä.

Selvyyden vuoksi tässä vielä keiton ainesluettelo. Kaikki mitat ovat "noin". Lähinnä sienet ovat pakollinen osio. Kaikkea muuta voi lisätä tai vähentää mieltymyksensä mukaan:

-  2-3     litraa suppilovahveroita
-  7 dl    vettä
-  2        isoa sipulia
-  3        keskikokoista perunaa
-  150 g pekonia
-  100 g sulatejuustoa
-  50 g   voita (perunoiden paistamiseen)
-  0,5 dl öljyä (sieni-sipuliseoksen paistamiseen)
-  1 tl    valkopippuria
-  sileälehtipersiljaa+tuoreita oreganonlehtiä

Afiyet olsun!

Sienikeittoaineksia

Suppilovahvero on lokakuun sieni. Kemiönsaarella se on myös marras-, joulu- ja tammikuun sieni, ellei tule lunta. Monena jouluaattona on käyty sienessä. Suppilovahveroita ei oikein voi välttää, jos vain viitsii mennä metsään. Harva syksy on niin rutikuiva, ettei niitä olisi poimittavissa.

Suppilovahvero on siitä kiitollinen sieni, että se toipuu pienestä pakkasestakin. Osa kasvustoista tuhoutuu, mutta tilalle kasvaa uusia sieniä. Viime vuonna oli pisin sienikausi, mitä Taalintehtaalta muistan. Kävin sienessä tammikuun alkupäivinä. Lumi ja pakkaset katkaisivat lupaavasti alkaneen kauden tammikuun puolen välin paikkeilla. Mutta lumen tuloon asti sienet todella kasvoivat. Kävin aina samoissa paikoissa ja poimin tuntemani paikat tyhjiksi. Kun seuraavana viikonloppuna pääsin uudelleen metsään, sieniä oli taas noussut. Eikä ystävämme suppilovahvero petä nytkään. Kauniin loppusyksyisen päivän kunniaksi päätin käydä hakemassa sienikeittoainekset.







Sienipaikkamme on viehättänyt kauneudellaan jo tuhansia vuosia sitten. Paikalla on kaivausten mukaan asuttu kivikaudella, joka loppui Suomessa noin v. 1500 eaa. Noihin aikoihin sienimetsämme on ollut meren rantaa. Jääkausi painoi maankuorta Fennoskandian alueella. Jääkausi puolestaan päättyi n. 11500 v sitten eli vajaa 10000 v eaa. Jään sulaessa synty Litorinameri, jolla nimellä kutsutaan 8000-4500 vuotta sitten esiintynyttä vesialuetta, joka sittemmin on kutistunut Itämereksi ja sen lahdiksi. Näillä rannoilla asuivat, metsästivä, kalastivat, marjastivat ja ehkä sienestivätkin esi-isämme. Metsää on kasvanut, tuhoutunut, kaadettu, hoidettu ja harvennettu, mutta aina vain käytämme samoja luonnonvaroja kuin esi-isämme. Kivikauden ihmiset tiettävästi käyttivät myös sieniä ravintonaan.

Kivikauden asuinpaikalla on vieläkin pieni puro. Siihen tulee vettä ylempänä metsässä olevilta suoalueilta. Kesällä puro saattaa kuivua kokonaan. Viime kesän kuumuudessa puro oli vedetön useita viikkoja. Tällaisia mutkittelevia puroja on Kemiönsaaren metsissä useampiakin.





Postilaatikko ei luultavasti kuulunut kivikauden ihmisen varusteisiin. Mutta siihen voi jättää palautetta Museovirastolle, joka hoitaa paikkaa.

Pegasos ja muuta mytologiaa

Tekir tuli alas puusta. Sunnuntaina, jolloin sen asema puussa oli todettu, olin menossa iltapäivällä kisuttelemaan sitä alas, kun se tepastelikin pihalla vastaan. Näin on taas todistettu se, että kissat tulevat alas puista. 

Lokakuu on ollut varsin kaunis. Muistelin, että lokakuu olisi synkkää ja sateista aikaa. Mutta nyt on ollutkin enimmäkseen poutapäiviä. Ruskan värejä on vielä näkyvissä, ja monena päivänä on ollut aurinkoista.

Olen ollut taas työelämässä, missä lääkäripula tuntuu vain kiihtyvän. Eräs potilas kertoi käyneensä vastaanotolla, missä lääkäri oli puhunut vain englantia. Tosin se on paljon enemmän kuin se, ettei lääkäri puhu mitään, mitä olen kuullut myös tapahtuneen. On myös nähty, että lääkäreitä "headhuntataan" paikoin löytöpalkkion kera. 

Näinä aikoina tulee mieleen, voisiko lääkärin vastaanotolla käyttämää työaikaa vähentää vähentämällä sitä kirjaamisen määrää, mitä lääkärien edellytetään tekevän tuottaessaan tekstiä potilasasiakirjoihin. Vain taivas tuntuu olleen rajana, kun bittinikkarit ovat muokanneet luomuksiaan, joitten ”avulla” lääkärikunta tuottaa potilasasiakirjoja. Potilastietojärjestelmät on pääsääntöisesti tuotu markkinoille keskeneräisinä. Lääkärilehdessä 42/2010 kerrottiin, että eräs järjestelmä oli yllättäen alkanut tulostaa laboratoriotulosten tilalle tutkimuksen hinnan. Hyvällä onnella ja henkilökunnan tarkkaavaisuudella tilanteesta selvittin ilman vahinkoja. Lisäksi järjestelmien yhdistäminen niin, että saataisiin aikaan kansallinen terveysarkisto, tuntuu olevan ikuisuusprojekti.

Tuhtitohtorin uran alkuaikoina lääkärinvastaanotolla oli vakiovarusteena kirjoituskone ja sanelulaite, joista hövelimmissä paikoissa käytettiin viimemainittua. Ensin mainittu oli yleisin työkalu. Terveyskeskuksissa oli taipumus vähentää työvoimakustannuksia konekirjoituspuolelta. Kenellä olisi tarvetta tulla konekirjoittajan vastaanotolle? Niinpä lääkärit lienevät edelleen valtakunnan parhaiten palkattuja konekirjoittajia.

Dos-pohjaisissa ohjelmissa oli se hyvä puoli, että niitä ei ollut liian pitkälle ns. strukturoitu. Oli paikka, jonne kirjoittaa käynnin tiedot. Sitten ohjelma pystyi tekemään reseptin ja sairaslomatodistuksen, joille oli omat pohjansa. Kovin monimutkaisille lausunnoille ei ollut valmiita pohjia. Usein käytettiin rinnalla paperilomakkeita, joihin teksti ilmestyi joko lääkärin tai konekirjoittajan kirjoituskoneesta.

Ensimmäinen Windows-järjestelmä, johon törmäsin, oli Softmedic, joka porskuttaa edelleen. Se on niin tuttu, että olen osittain sokea sen heikkouksille, joita toki löytyy. Mutta edelleen se on mielestäni parhaasta päästä yleistyökaluna yleisääkärin vastaanotolla.

Sitten tuli TT2000+, useimpien mielestä viimeinen merkki olisi saanut olla -. Se on rakennettu niin, että pohjalla oleva nettiselain on varannut funktionäppäimet, joten kaikki toimii hiirellä. Sen, kuten monen muunkin ohjelman, käytössä olisi hyödyllistä, jos lääkärillä olisi sellaiset veikkohuovismaiset välikädet, joista ainakin toinen voisi olla muotoiltu ääripäästään rullahiireksi. Kertomusta kirjoittaessaan näkee vain kulloinkin tekeillä olevan istunnon. Vanhat kertomukset pitää hakea eri reittiä. Tämän takia useampikin kollega olisi valmis kuristamaan ohjelmatuottajan. Ainakin, jos potilas on käymässä viidettä kertaa saman vaivan takia, olisi kovin hyödyllistä nähdä, mitä asiasta jo tiedetään. Toinen kuristuksen aihe on se, että kerrallaan näkee vain yhden asian. Siis kertomus-, laboratorio-, röntgen- ja kaikki ajateltavissa olevat osiot avataan yksi kerrallaan, suljetaan, avataan ...

Eräässä työpaikassa siiryttiin suhteellisen yksinkertaisesta DOS-ohjelmasta TT2000+-ohjelmaan. Sen seurauksena piti pidentää vastaanottoaikoja viisi minuuttia. Tietojen kirjaaminen vei niin paljon enemmän aikaa. Kun ennen otettiin vastaan neljä potilasta tunnissa, nyt voitiin ottaa vain kolme. Siis jos päivässä oli ennen vaikkapa 20 akuuttiaikaa, niin uuden ohjelman käyttöönoton jälkeen aikoja oli vain 15. Siis jos akuuttivastaanotolla ennen otettiin viikossa vastaan 100 potilasta, niin nyt 25 potilasta jäi pihalle, ja kolmessa viikossa tämän potilasmäärän hoitamiseen tarvittiin jo yksi kokonainen lääkäri yhdeksi viikoksi.

Mediatrissa taas ikkunointi on saatettu äärimmilleen. Ohjelmaa avatessa näkyy näytöllinen ikkunoita, joista ei aina tiedä, mitä niistä löytyy. Ohjelman ajatuksena on todennäköisesti ollut tuottaa 80-luvun sairaskertomuslehden näköistä lopputulosta. Sen aikaansaaminen vaatii pienen neliön jahtaamista pitkin näyttöruutua. Neliö eli ”töpseli” on näytöllä oleva painike, jolla pääsee aloittamaan kirjoittamisen. Sitä pitää vähän väliä klikata. Mutta jos osuu vähän sivuun, se hypähtää pois paikaltaan. Eräs ystäväni totesi, että sehän on kuin videopeli. Niissäkin usein jahdataan ruudulla liikkuvaa kohdetta.

Pegasos, runoratsu, oli ennen vaatimaton DOS-ohjelma vaatimattomin Windows-lisin. Nykyversio onkin sitten sellainen mammutti, että se jyrää alleen. Siinä on samanlainen töpseli kuin Mediatrissa. Se pysyy paikallaan, joten peliominaisuuksissa hävitään. Molemmissa ohjelmissa on ystävällisesti autettu kirjoitustaidotonta lääkäriä laittamalla reseptiin valmiiksi teksti ”tablettia kertaa päivässä”. Väleihin on kai tarkoitus laittaa numeroita. Jos annostus on yksi tabletti päivässä, teksti saattaa näyttää aika hassulta.

Doctorex ei ole läheskään niin ”kehittynyt” kuin moni muu ohjelma. Siihen vain kirjoitetaan kertomusteksti ilman mitään strukturointia. Sekä TT:ssa, Mediatrissa että Pegasoksessa vaaditaan tiukka järjestys, siis: tulosyy, esitiedot, tilakuvaus jne.. Lokeroita on niin monta, että heikompaa hirvittää. Ihan kaikkia ei ole pakko täyttää, ja hämmästyttääkin, mihin niitä kaikkia tarvitaan. Doctorexin logiikka taas on Softmedicin käyttäjälle jotenkin nurinkurinen. Mutta riittävä yksinkertaisuus pelastaa sen tuntemistani ohjelmista kakkossijalle yleislääkärin päivittäistyökaluna.

Olin ajatellut ruveta bongaamaan ohjelmia, vähän niin kuin jotkut bongaavat lentokoneita. Puolen tunnin perehdytyksellä Pegasoksella ja Airbus A380:llä lentää jokseenkin yhtä hyvin. Ihmiselämän rajallisuus voi tosin kaataa lupaavasti alkaneen hankkeen.

Puudieetti

Tekir ei tullut yöksi kotiin. Kalamies kuuli kissan naukumista illalla, mutta ei osannut paikantaa sitä. Aamulla ääni paikannettiin naapuritontin mäntyyn. Siellä Tekir tepasteli suuren oksan päällä edes takaisin surkeasti naukuen. 

Inhorealistina ajattelin ensin, että kissa tulee alas, kun sen paino putoaa niin paljon, että se uskaltaa hypätä. Tarkemmin ajateltuani päätin kuitenkin käydä tutkimassa, voisiko kissan saada houkuteltua viereiseen pieneen koivuun. Männyn oksa kaartuu hyvin lähelle koivun runkoa. Jos kissa uskaltaisi mennä tarpeeksi pitkälle männyn oksalla, oksa taipuisi lähelle koivua ja kissa voisi hypätä koivun vähän vinolle rungolle.

Mirri oli myötätuntoinen ja avulias. Se kiipeili viereisiin mäntyihin ikään kuin esimerkiksi veljelleen, miten puihin kiivetään ja tullaan alas. Tosin Mirri järkikissana meni vain parin metrin korkeuteen, mistä pääsee helposti hyppäämään maahan. Arvelimme, että Tekir on lähtenyt puuhun oravan perässä. Ainakin yksi kurre nähtiin eilen pihapuissa.





Hain talon jatkotikkaat ja kävin maanittelemaan Tekiriä. Mutta se oli päättänyt, että koivu on vaaran paikka, johon ei voi turvautua hädän hetkellä. Tätä kirjoittaessa nälkäkuuri puussa jatkuu.

Tuhti tohtori etsii ja löytää puolukoita

Työmaalla on näkynyt tonsilliittia, jonka oireina ovat olleet kurkkukipu ja kuume, aivan kuin angiinassa. Nielurisat ovat pulleat ja niissä on vaaleaa mössöä pinnalla täsmälleen kuten streptokokkitonsilliitissa tai mononukleoosissa. Kun nieluviljely on ollut negatiivinen eikä Epstein-Barr -virustakaan ole löytynyt, jäljelle jää jokin muu virus. THL:n rekisterin mukaan adenovirusta on runsaasti liikkeellä. Adeno voi aiheuttaa tämän näköisen taudinkuvan, joten sitä se sitten varmaan on. Harvoin näkee näin paljon näin ärhäkkää tautia.

Lokakuu on alkanut lämpimänä. Ruska etenee maltillisesti, mutta kuitenkin. Taalintehtaan aurikoinen ja lämmin sää houkutteli etsimään puolukoita. Ja etsivä löytää.

  

Ajelin metsätietä, joka yleensä on suljettu puomilla. Nyt puomi oli auki. Tien vieressä näkyi tuoreita risukasoja. Risupaketteja ilmeisesti on tekeillä. Puolukoita oli pienellä alueella tien reunassa. Enempää ei olisi tarvittukaan, koska retki päättyi poimurin hajoamiseen. Siinä vaiheessa olinkin jo kypsä lähtemään. Saalista tuli reilu viisi litraa. Marjat olivat melko epätasaista laatua sekä kooltaan että kypsyysasteeltaan. Mutta näinä päivinä ei kannata valittaa.

Kohtasin paikallisen mopomiehen, jonka näinkin marjastuspuuhissa käytyäni tien päässä kääntymässä. Mopomies valitteli marjojen vähyyttä poimintapaikallaan. Kävin itsekin katsomassa viimevuotista marjapaikkaani vähän matkan päässä tiestä - turhaan.

Kaiken kaikkiaan retki oli positiivinen kokemus. Pienet ystävämme, hirvikärpäset, olivat lähes kadonneet. Vain pari sinnikästä yksilöä vaelteli vaatetuksen alla retken jälkeen. Tattiaikaan tilanne oli toinen. Kun avasi auton oven, kesti nanosekunnin, kun otukset olivat vallanneet suun, silmät, sieraimet ja korvakäytävät hakeutuen lopulta hiuksiin, mistä niitä sai kammata iltamyöhään.

Taalintehtaan kylä hiljenee syksyn tullen. Kesällä Kemiönsaaren väkimäärä hyvinkin kaksinkertaistuu. Taalintehdas saa osansa erityisesti merenkulkijoista. Myös autoilevia turisteja ja mökkiläisiä riittää kesällä. Mikään läpikulkupaikka ei kylä ole eikä tänne oikeastaan vahingossa joudu. Yhteysalus vie peremmälle saariston sopukoihin.

Mirri muisti yhtäkkiä kotiin tuloani seuraavana aamuna puoli seitsemän, kuka olen. Tekir tervehti tuttavallisesti jo pihalla tullessani. Mirrin on vaikea pitää minua mielessään kahta päivää kauemmin. Sillä on varmaan kissojen ADHD. Mutta sitten se steppaili päälläni, naukui ja näykki. Ja tuohon aikaan Tekiriä ei lainkaan huvittanut herätä. Mirrin piti saada ruokaa ja päästä ulos. Tekir päättikin jäädä vielä nukkumaan. Illalla sisarukset kokivat jälleennäkemisen riemua ahtautuessaan samaan kantokoriin nuolemaan toisiaan.