Tekir 15.6.2009-13.8.2013

Tekir, kalamiehen kalakissa, on siirtynyt autuaammille kala- ja hiirestysmaille. Sinne se päästettiin, koska se sairastui diabetekseen eikä hoito tehonnut. Se sai diagnoosinsa salolaisella eläinlääkäriasemalla. Siitä viikon kuluttua Helsingin yliopiston pieneläinsairaalassa todettiin, että sillä saattoi olla jotain muutakin vikaa, mahdollisesti aivokasvain. Se olisi selittänyt sairastumisen kovin nuorella iällä ja myös sen, ettei verensokeria saatu aisoihin.


Ensimmäinen päivä kalamiehen kissana

Suurin huolemme oli aina, että Tekir tai sisarensa Mirri jäävät auton alle. Tonttimme vierestä kulkee paikallistie. Siinä nopeusrajoitus on 30km/h, mutta aamuvarhaisella kioskinpitäjä kaahaa tiellä tuhatta ja sataa. Joskus viime vuonna ilmeisesti paikallinen nuoriso piti siinä kiihdytysajoja. Tiellä on hidastusnypylä kylän puoleisen mäen päällä ja toinen seuraavan mäen päällä parinsadan metrin päässä. Meidän kohdalla ei ole mitään rajoitteita, joten nypylöitä saattaa käyttää ajanottopaikkoina. 

Mahduttiin vielä samalle kupille...

 

...mutta ei kovin kauan

Toinen huoli olivat ilvekset. Niitä on lähimetsissä, ja talvella ilveksen jälkiä näkyi meidän rantajäiden lumessa. Tekir selvisi, vaikka olikin viime ajat yöt ulkona. Ei käynyt mielessäkään, että nelivuotias kissa sairastuisi vanhojen eläinten tautiin, puhumattakaan, ettei se toipuisi nykyaikaisella lääkityksellä.

Ensimmäinen saalis.

Tekir tuli meille sisarensa, Mirrin, kanssa neljä vuotta sitten. Alkuun vaikutti siltä, että Tekir olisi arkajalka. Mirri oli ensin kovempi menemään. Mutta aikuisikään mennessä Tekir, kollien tapaan, tutustui melko laajaan reviiriin. Se tutustui myös maapallon korkeuseroihin mäntyjen avulla. Ikimuistoisimpia hetkiä on, kun hain sitä palokunnan tikkailla naapurin männystä, josta se ei itse uskaltanut tulla alas kahteen päivään. Oli alkutalvea, ja piti mennä Helsinkiin. Mirri oli Tekirin puukiipeilyistä kovin huolissaan. Ne pari kertaa, kun veli juuttui puun latvaan, se kävi näyttämässä meille, missä se on. Se myös yritti esittää veljelleen, miten tullaan alas, jos puuhun on menty.

 

Mirri taisi olla mukava päänalunen.

Tekir ja Mirri viihtyivät keskenään. Välillä ne nuolivat toinen toisensa päästä hännänpäähän. Sisällä mieluisin leikki molemmille oli paperipallot. Rutistin niitä laskulomakkeista. Joskus Mirri kiipesi housunlahjetta pitkin, kun ei malttanut odottaa, että pallo lentää. Yleensä Tekir sai pallot ensimmäisenä, mikä vähän turhautti Mirriä. Kerran minulla oli maalla mukana datatikku, jonka toinen pää oli laserosoitin. Mirri ihastui laseriin ikihyväksi. Se kiipesi vaikka seinälle sen perässä. Laser taas ei ollut Tekirin juttuja Helsingissä kissat leikkivät mielellään kaakelointinarulla. Onneksi narussa on kaksi päätä.

 



Kassissa oli turvallista.

Maalla leikittiin tietysti sateella ja pakkasella samoja sisäleikkejä kuin Helsingissä. Ulkona taas on kaikenlaista, minkä perässä juosta. Mirrin ehdoton suosikki ulkona oli ja on edelleen ruohonkorsi. Tekirkin joskus innostui siitä leikistä. Mutta enemmän sitä tuntuivat kiinnostavan luonnon ihmeet – kuten villimehiläiset. Kerran se oli tullut kotiin toinen puoli naamaa turvoksissa. Epäilemme, että se oli löytänyt kimalais- tai villimehiläispesän ja saanut useampia pistoja. Siitä seurasi eläinlääkärireissu. Tekir sai kipulääkettä ja kortisonia sekä vähän nestettä. Hyvin se toipui, mutta taisi sittemmin varoa pörrääviä pistiäisiä. 

 

Tekirin lempiohjelmia olivat snooker ja luonto-ohjelmat.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tekir oli todellinen hymypoika. Se oli aina tyytyväinen ja iloinen. Se ei määräillyt kuten sisarensa, jota olemmekin kutsuneet komentajakapteeniksi. Mutta onhan meissä ihmisissäkin eroja. Ainoastaan kova nälkä sai Tekirin naukaisemaan pahasti. Sen sijaan se oli kova kehräämään. Vielä kovin sairaanakin se kehräsi, kun otin sen syliin. Vaikka kissoja on maailma täynnä, Tekir oli oma ainutlaatuinen persoonallisuutensa, jota jäämme kaipaamaan.

 

Viimeinen joulu vietettiin Helsingissä.

 

Meillä kissoja filmattiin melko paljon. Tein pienen kokoelman Tekirin touhuista. Enimmäkseen sillä näyttää olleen mukavaa, etten sanoisi, kissanpäivät.

 

 

Sinisiipiretki

Eräänä melko lämpimänä mutta tuulisena heinäkuisena lauantaina käytiin retkellä kuvaamassa sinisiipiä paikassa, missä kerran aiemminkin kuvasin niitä. Silloin ne olivat suurina parvina eräällä metsäautotiellä. Muurahaiset pyörivät niiden kimpussa, vaikka ne eivät ole muurahaissinisiipiä. Sitä lajia lähestyessä pitää olla varovainen. Sitä esiintyy  Suomessa tiettävästi Taipalsaaren maasotakoulun ampuma-alueella erään toisen paikan lisäksi. Muut sinisiivet ovat kovasti toistensa näköisiä ja samakin lajin yksilöissä on värieroja. Pitänee tutkia, saisiko tämän kerran otoksista jotain uutta vinkkiä lajin suhteen.

Matkan varrella poikettiin puutarhakaupassa, jossa on ollut itsepalvelu ja niin oli nytkin. Kauppahuone on laajentunut, samoin valikoima. Oikeastaan kyseessä on melko täydellinen elintarvikeliike. Keskiolutta ei ole myynnissä, mutta emme ole olleet kovasti sen perään viime aikoina. Makkaraa, joka ei myöskään ole suosikkimme, löytyy, samoin jäätelöä, josta ostimme maistiaisia. Melko hinnakkaitakin elintarvikkeita siis on kaupan. Mutta rahat vain kassalaatikkoon, ja tarvittaessa vaihtoraha takaisin.

Tulomatkalla poikettiin Söderlångvikissa kahvilla. Kahvilassa oli tällä erää valokuvanäyttely. Takahuoneessa oli paikallisia tuotteita ja täytetty ilves. Kahvilan pitäjä kertoi, että ilves oli ammuttu lähialueelta, todennäköisesti jonkin metsästyskiintiön puitteissa. Se oli suorittanut melko kattavaa hävitystä lähiseudun kissakannassa. Kahvilanpitäjä oli menettänyt kaksi kissaa. Ilvekset ovatkin suurin huoli, jonka vuoksi ei olla syyspimeillä päästetty kissoja yöksi ulos. En tiedä, onko kesäyö sen turvallisempi, mutta varsinkaan Tekiriä ei pitele sisällä mikään. Se vaikka raapii tiensä oven läpi ulos.

 

 

Mustikkaa ja käpylintua

Kuluvan heinäkuun puolen välin paikkeilla tuhti tohtori on käynyt mustikkametsässä. Kalamies päätti lähteä eräänä päivänä mukaan kuvaamaan metsän kasveja ja perhosia.

 Mustikkaa on kohtalaisesti. Paikoin marjat ovat vielä sen verran raakoja, että niitä on vaikea riipiä varsistaan. Poimuriin tahtoo jäädä oksanpätkiä ja sen seurauksena poimurin harava tukkeutuu, mikä taas hidastaa poimintaa. Marjat ovat kyllä maukkaita.

Viimeisimmällä reissulla käytiin entisellä sienipaikalla, joka nykyään on suurimmaksi osaksi hakkuuaukkoa. Alue, jota ei ole hakattu, kasvaa sekä mustikkaa että puolukkaa. Mustikat olivat jonkin verran kypsempiä kuin parissa aiemmin käymässäni paikassa. Reilun puolen tunnin saaliina oli pari litraa marjoja.

Kalamies kuvasi pääasiassa sinisiipiä. Sivutuotteena hän löysi  yhden kantarellin, mikä oli melkoinen ihme. Kemiönsaarella on niin kuivaa, että pienemmät koivut kalliorinteillä alkavat kellastua.

Kun kalamies oli automme lähettyvillä kyyristyneenä kuvaamaan jotain pientä kohdetta, hän ihmetteli, kuka häntä heittelee kivillä. Kävi ilmi, että "kivet" olivatkin männynkäpyjä. Ne olivat kuluvan kesän satoa ja rikki revittyjä. Heittelijäkin paljastui. Se oli käpylintu, joka puuhasi auton viereisessä männyssä. Se ei paljon piitannut meistä, vaan touhusi omiaan. Käpyjä sateli melkoista tahtia.

Linnun kuvaaminen ei ollut aivan helppoa. Voisi jopa sanoa, että se oli haasteellista. Oli hyvin tuulinen päivä ja korkean männyn latvus heilui melkoisella amplitudilla. Lisäksi lintu kiipeili oksistossa vähän väliä etsimässä uusia käpyjä. Vain pari joten kuten kelvollista kuvaa saatiin. Nekään eivät riitä lajinmääritykseen, koska lintu ei suostunut esittelemään selkäpuoltaan. Mutta hauska tuttavuus silti.

Samoilla paikkeilla jouduin kerran minäkin käpypommitukseen. Tosin osasin jotenkin varautua siihen. Kuulin korkean männyn latvasta tikan hakkaamista. Käpytikka siellä naputteli käpyä auki ja syötyään siemenet heitti kävyn pois.

Varpusen pesä

Meidän tontin laidalla on pylväsmuunnin. Sen poikittaisessa, ontossa palkissa on ollut varpusen pesä parinakin kesänä. Viime vuoden pesintä ei tainnut onnistua. Ehkä pentumurkina kävi vähiin, kun oli niin sateista.
 

Melko korkeajännitteinen sähkölaite antaa varpuselle oivan suojan petoja vastaan. Mutta miksi varpunen ei saa sähköiskua vaikka johtimissa kulkee sähköä 20 kV jännitteellä? Sen jalat ovat niin lähekkäin, että jalkojen väliin jäävä ns. askeljännite jää mitättömäksi. Isompi eläin, vaikkapa kissa, saattaa saada sähköiskun pelkästään kiivetessään muuntimen puupylvästä pitkin. Ihmisen ei myöskään kannata mennä nojailemaan pylväisiin, koska potentiaaliero ylemmän ja alemman kosketuspisteen välillä eli mainittu askeljännite ihmisen koskiessa pylvääseen, on jo melkoinen.

 

Tänä kesänä pesässä näytti olleen kolme poikasta. Kuvasin niitä heinäkuun kuudentena ja seitsemäntenä päivänä. Kahdeksantena piti lähteä Helsinkiin. Kun tultiin illalla takaisin, pesä oli tyhjä. Poikasten kerjuuääniä kuului vähän aikaa jostain lähettyviltä, mutta nyt ei varpusista näy vilaustakaan. En usko että meidän kissatkaan on olleet asialla. Yleensä ne tuovat saaliinsa näytille. Linnunpoikasia on toki joutunut kissojen ruokalistalle. Tekir on kovakin linnustamaan. Mirri on enemmän keskittynyt maanläheisiin eläimiin, hiiriin ja myyriin.

Jazzia taas

 

Heinäkuun ensimmäisenä viikonloppuna Taalintehtaalla vietetään perinteisesti Baltic Jazz -juhlia. Tällä erää sää on ollut suosiollien, ja ainakin lauantaipäivä näytti vetävän väkeä niin maalta kuin mereltäkin. Vierassatamassa oli parkkeerattu kahteen riviin. Veneellä tulijoita näytti olevan ainakin Ruotsista ja Ahvenanmaalta. Myös yksi norjalaislipuin tunnistautunut pariskunta suunnisti veneelle. Todennäköisesti muistakin Itämeren rantavaltioista oli vieraita, mutta tungoksessa on vaikea nähdä kaikkien lippuja.

 
 
 
 
 
 
 
 
 







Jazzkatu on jälleen viritetty satama-altaan viereen. Sieltä saa ostaa sekä paikallisia että muilta paikkakunnilta tulleiden kauppiaiden tuotteita. Ja tietenkin ruokaa. Olutteltassa näytti myös olevan vilkasta.

Juhlilla on ilmaiskonsertteja paikallisessa puistossa, joka lämpimällä säällä tarjosi jazzin lisäksi varjoa ja suihkulähteen solinaa. Iltakonsertit täyttävät tyhjän terästehtaan.

 
 

Vuorimunkin koti

Otsikko ei viittaa vuoren yksinäiseen erakkoon eikä vuorenrinteellä sijaitsevaan bead and breakfast -paikkaan, josta saa aamulla munkkirinkilöitä. Kyseessä on kellokasveihin kuuluva kaksivuotinen ruohokasvi, jonka kerran löysin meidän lähettyviltä kalliotasanteelta.

Ensimmäisen kerran osuin paikalle, kun keräsin metsämansikoita. Silloin näitä kasveja oli niin tiuhassa, että alue muistutti vaalean sinistä merta. Myöhemmin olen käynyt paikalla useinkin, mutta niin komeaa kukintaa en ole sen koommin nähnyt. Silloin en vielä tiennyt, että kasvi on rauhoitettu. Luulin sitä ensin itse asiassa purtojuureksi, vaikka kasvupaikka vaikutti oudolta, ja niin runsaasta kasvustosta poimin kukkia mukaanikin. Ne muodostivat varsin isänmaallisen asetelman juhannusruusujen kanssa. Välillä kasvit ovat olleet vähissä, mutta tänä vuonna löysin taas muutamia tiuhempia kasvustoja.

Metsämansikat ovat taas kypsymässä. Niitä oli mukava
napsia matkan varrella janon sammukkeeksi. Meiltä ei ole kovin pitkä matka tuohon vuorimunkkipaikkaan, mutta tie on sitä kivisempi. Se kulkee kalliorinteen reunaa, missä kasvaa paikoin koiranruusua, johon vaatteet tarttuvat. Sille voi juuri nyt antaa anteeksi, koska se kukkii niin kauniisti.

Vuorimunkin kotoa on aikojen kuluessa löytynyt muutakin kiinnostavaa. Alue sijaitsee meidän Sapelin talorivistön yläpuolella. Sitä on käytetty osin kaatopaikkana, kuten ennen vanhaan oli tapana, jos ei rojuja jaksanut raahata mereen. Siellä on laakea kuoppa, jossa on paljon kivenlohkareita ja seassa rakennusjätettä. Sieltä bongasin kerran saniaiskasvin, jollaista en ollut ennen tavannut. Tälläkin kertaa tapaamisemme oli hilkulla. Se kasvaa vain noin puolen neliön alalla. Muistin joltain käyntikerralta, että kasvupaikan läheisyydessä oli sähköjohtoa. Johtolangan turvin löysin etsimäni.

Minulla ei ole kirjallisuutta, jossa kerrottaisiin saniaiskasveista. Googlaamalla tulin siihen tulokseen, että kyse on tummaraunioisesta ja sen kallioversiosta. Siis kalliotummaraunioinen. Se on kohtalaisen yleinen lajissaan, ja yleiset kasvit on yleisimpiä harvinaisissakin paikoissa. Vähän samaan tapaan kuin tavalliset taudit on tavallisimpia myös eksoottisissa paikoissa. Jään vielä odottamaan biologiasiantuntijani, Inkerin, lausuntoa tässä kasviasiassa. Tautien suhteen olen kokemusperäisesti tullut siihen tulokseen, että flunssa on yleisin tauti myös kaukoidän matkailijalla.

Silakkapihvejä!

Silakkapihvit olivat lapsuuteni suurta herkkua. Niin ne ovat edelleen. Joskus niitä sai työmaaruokaloissa. Tuote oli yleensä aika kaukana lapsuuden silakkaherkusta, mutta paremman puutteessa niitäkin söi.

 

Pitkään itänyt haave kunnon silakkapihveistä toteutui, kun käytiin eräänä iltana silakkaongella Kasnäsin suunnassa. Saatiin saaliiksi 30 pienehköä silakkaa. Ne odottelivat yhteensä kolme vuorokautta kylmässä jääkaapissa. Sitten ne olivat sopivasti pehmenneet fileointia varten. Jotkut kypsyttävät vastapyydetyt silakat fileointikuntoon noin nelikymmenasteisessa vedessä. Se vie muutaman tunnin.

 

 

 

Silakkafileitä saa toki ostaa valmiina, mutta niissä kalan maku on yleensä melko laimea. Prosessointi kokonaisesta kalasta fileeksi vaatii niin paljon vettä, että maku katoaa. Toki valmisfileistä pihvejä saa. Mutta tosi herkku tehdään oikeista silakoista.

 

 

Silakan onginta on nykyään suosittu harrastus myös Helsingissä. Jos kala käy hyvin onkeen, saaliista jää helposti osa syömättä tuoreeltaan. Silloin kannattaa ehdottomasti fileoida silakat. Pihvien lisäksi niistä saa lähes loputtomasti ruokalajeja. Silakkarullat joko uunissa paistettuna tai raakakakypsytettynä mausteliemessä taipuvat moneksi, kun muuntelee tykötarpeita. Uusien perunoiden kanssa maistuu sillin tapaan valmistettu nahaton file, jonka voi upottaa monenlaiseen soosiin. Näin valmistetut kalat säilyvät hyvinä parikin viikkoa, joten ei tarvitse kyllästyttää itseään silakkaan yhdellä kertaa.

 

 

Saa nähdä, vieläkö silakka käy onkeen. Sitten tehdään ehkä - silakkapihvejä!

Tuomen ja sireenin välillä

Tänä kesänä suutarin loma olisi jäänyt toden totta lyhyeksi, jos se olisi ajoittunut tuomen ja sireenin kukinnan väliin. Kesä on suorastaan vyörynyt päälle, ja tuntuu, että kaikki kukkii samaan aikaan. Tuomen kukinta tuli ja meni. Sireenit aloittivat melkein samanaikaisesti ja alkavat olla mennyttä nekin.

Pihan luonnonvarainen kasvusto on lähes juhannuksen aikataulussa. Koiranputket ja heinäkasvit venähtivät parissa päivässä täyteen mittaansa ja ovat kohta kukkineet. Metsän puolella mustikat ovat paikoin raakileilla. Puolukat kukkivat.

Käytiin kesäkuun viidentenä päivänä Kasnäsissä tutkimassa silakkatilannetta. Laiturinnokasta tuli vain muutama silakka kalamiehen litkaan. Mutta kaunis kesäpäivä oli houkutellut paljon veneitä vesille. Ja yhteysalusliikenne toimii tietenkin säästä riippumatta.

Kasnäsistä siirryttiin toiseen paikkaan, mistä silakkaa nousikin mukavasti. Kalapaikka oli aurinkoinen kallioranta. Yleensä näihin aikoihin ollaan meren äärellä toppatakit päällä. Tällä kertaa vaatetukseksi riitti t-paita ja sortsit. Niin lämmintä on ollut koko toukokuun, että mereltä puhaltava tuulikin oli lämmin. Tuli lähes välimerellinen olo lämpimällä kalliolla istuessa. Yksi ahvenkin kävi onkeen. Sen saivat kissat syödäkseen. Silakat saivat jäädä tällä erää jääkaappiin. Jos hyvin käy, saadaan silakkapihvejä, kunhan kalat pari päivää ”kypsyvät” niin, että ruodot irtoavat.

 

 

Sisäilma - aikamme miasma

Miasma on vanhaa kreikkaa ja tarkoittaa saastumista. Ennen kuin mikrobit ja virukset, oli löydetty, arveltiin, että tartuntataudit levisivät saastuneen ilman, myrkkyhöyryjen eli miasman välityksellä. Ei huono teoria, koska monet taudinaiheuttajat todella leviävät ilman välityksellä. Teorian puutteena voi pitää sitä, että ei osattu selittää, miksi miasma aiheutti niin monia erilaisia tauteja. Vasta moderni mikrobiologia antoi selityksen tähän asiaan. Mutta nyt tuntuu löytyneen uusi miasma, huono sisäilma, joka sairastuttaa mutta jonka varsinaisia taudinaiheuttajia ei tunneta.

Ongelmakohteille ei välttämättä ole edes löydetty yhtenäisiä piirteitä. Koulurakennusten ongelmana pidetään liian vähäistä ilmanvaihtoa. Muilla työpaikoilla on saatettu todeta kosteusvaurioita tai sitten ei. Kodeissa useimmiten on löydetty vesivuoto tai muu kosteuskertymä, johon on muodostunut mikrobikasvua.

Kosteus, jopa suoranainen märkyys, tuntuu piinaavan erityisesti uudiskohteita. HS:n mielipideosastossa kirjoitettiin toukokuussa 2013 eräästä rakennustyömaiden yleisestä ongelmasta. Rakennuselementit ja muut tarvikkeet ovat työmaalla pitkiäkin aikoja mitenkään suojaamatta. Huokoiset materiaalit ehtivät sateilla imeä itseensä kosteutta. Koska kaikki rakennusmateriaalit sisältävät mikrobien ravinnoksi kelpaavia aineita, valmiissa rakennuksessa alkaa mikrobikasvu. HS raportoi 9.5.2013, että Jätkäsaaressa uusissa opiskelija-asunnoissa oli paljastunut kosteusvaurio, joka johtui rakennuksen ontelolaattoihin jääneestä vedestä, joka suorastaan valui sisään asuntoihin.

Itse olen kiinnittänyt huomiota siihen, että kerrostalojen ns. sandwich-rakentamisessa toteutuu samanlainen ”lisää vain vesi” -tyyppinen mikrobien pikaruokapalvelu. Esim. kerrostalon pystyttäminen aloitetaan usein hissikuiluista. Tästä edetään ulospäin. Kaikki sisärakenteet ovat aikansa säiden armoilla. Viimeisimpiä vaiheita on ulkoseinän eristevillojen latominen seinään. Villat saavat ovat taivasalla ensin pakkauksissaan työmaalla, sitten seinässä asennettuina vähintään päiviä, ennen kuin ulkoverhous asennetaan. Jos sattuu pahan sateinen jakso, villat ehtivät kostua riittävästi, että mikrobien juhlat voivat alkaa.

Aikanaan olin jonkin verran tekemisissä ilmastointiasioiden kanssa. Koneellisen ilmastoinnin huono toiminta ja ilmastointiputkien likaisuus koettiin ongelmana. Kun ruvettiin tutkimaan, mitä kaikkea putkistoissa olikaan, niistä melko säännönmukaisesti löytyi rakennusjätettä. Myös linnunpesiä ja piennisäkkäiden jäänteitä löytyi putkista. Kun tutkittiin, miten ylimääräinen tavara joutui putkiin, todettiin, että työmaalla makaavat avonaiset putket houkuttelivat luonnon eläimiä sateen suojaan. Työmaalla avonainen putken pää nähtiin roskakorina, johon voitiin heittää kaikki ylimääräinen roina. Ongelman ratkaisuksi keksittiin laittaa putkien päähän tulpat. Se poisti tämän ongelman.

 

Ilmeisesti jonkun pitäisi saada samanlainen ahaa-elämys muiden rakennusmateriaalien suhteen. HS:n Jätkäsaari-jutussa rakennuttaja totesi, että silloin tällöin ontelolaatat jäävät peittämättä, jolloin niihin kertyy kosteutta, kun sataa ja pyryttää lunta. Lienee pikemmin sääntö kuin poikkeus. Samoissa Jätkäsaaren opiskelija-asunnoissa oli esiintynyt myös putkivuotoja. Rakentaja jopa myönsi, että lievästä virheestä on kyse, kun vettä tulee asuntoihin. Muistan, kun parikymmentä vuotta sitten Taivallahden rantaan Helsingissä rakennettiin hulppeita kerrostaloja. Niissä todettiin pian valmistumisen jälkeen vesivahinkoja, jotka johtuivat siitä, että ikkunapellitykset oli asennettu väärin. Rakentajan vastuuhenkilö totesi: "Nykyään uusissa rakennuksissa usein esiintyy tällaisia vähäisiä kosteusvaurioita". Miten oikeassa hän olikaan!

 

Vanhojen rakennusten mikrobiongelmista syytetään uusia poistoilmamääräyksiä. Tässä voi olla totuuden siemen. Poistoilma johdetaan kanaviin, joiden virtaus on helppo mitata. Tuloilmaa ei vanhoissa rakennuksissa ole ajateltu, vaan pois johdettavan ilman tilalle tulee ulkoilmaa erilaisista räppänöistä, joiden koon kasvattaminen tai määrän lisääminen ovat unohtuneet, kun poistoilmamääriä on lisätty. Tästä seuraa rakennuksen alipaine. Tämä taas johtaa siihen, että ilmaa virtaa rakennukseen mistä tahansa aukosta tai raosta, usein seinärakenteiden kautta. Kylmä ulkoilma saa aikaan seinärakenteiden jäähtymisen. Kun sisällä on kosteampaa kuin ulkona, jossain kohdassa saavutetaan ns. kastepistelämpötila ja kosteus tiivistyy rakenteisiin. Tästä seuraa aina väistämättä mikrobikasvua. Mikrobeja ja niiden itiöitä on kaikkialla elinympäristössämme, ja rakennusmateriaaleissa on niille kelpaavaa ravintoa. Lisää vain vesi, niin kasvu alkaa. Kastepisteongelma syntyy tietenkin myös ylipaineisessa rakennuksessa. Mutta jos ilma virtaa seinän sisällä ulospäin, mikrobien ja niiden aineenvaihduntatuotteiden pääsy sisäilmaan on epätodennäköisempää.

 

Meillä on käsissämme todennäköisesti vuosisadan pahimmat rakennusten mikrobiongelmat. Miksi näin? Syitä on ilmeisesti useita. Uusissa rakennuksissa suurin ongelma on rakennusmateriaalien huoleton käsittely rakennuspaikoilla. Materiaalit ovat säiden armoilla ja ovat usein enemmän tai vähemmän kosteita tai suorastaan märkiä paikalleen asennettaessa. Vanhojen rakennusten yksi ongelma on poistoilmamäärien lisääminen ilman, että samalla olisi lisätty hallittuja korvausilman sisäätuloreittejä.

 

Kaiken ikäisten rakennusten ongelma ovat vesivuodot joko ulkoa sisään tai sisällä olevista putkista tulevat. Uusissa rakennuksissa esiintyy rakennusvirheitä, joiden takia sadevesi pääsee sisään. Vanhoihin rakennuksiin sadevesi voi päästä huonon ylläpidon seurauksena, kun jokin sateelta suojaava rakenne pettää. Kaiken ikäisissä rakennuksissa on putkivuotoja. Vanhoissa putket tulevat käyttöikänsä päähän ja rikkoutuvat. Uusissa rakennuksissa putket vuotavat yleensä siksi, että suunnittelu ja/tai asennus on tehty huolimattomasti.

 

Nyt alkaa olla jonkinlainen yksimielisyys siitä, että kosteus ja sisäilmaongelmat liittyvät toisiinsa. Enää puuttuu käsitys siitä, mikä kosteissa rakennuksissa aiheuttaa ihmisten sairastumisen. Oireista voidaan päätellä, että kyse on nimenomaan ilman välityksellä leviävistä tekijöistä. Ongelmakohteiden sisäilmaa onkin ahkerasti tutkittu. Konsultit käyvät mittalaitteidensa kanssa etsimässä yleensä mikrobeja ja niiden itiöitä. Hiukkaskeräimet laitetaan pörräämään. Mikrobeja löytyy aina, koska niitä on aina ilmassa. Määrittämällä mikrobilajeja pyritään todentamaan sitä, ovatko ne peräisin ulkoilmasta vai mahdollisesta kosteuden vaurioittamasta rakenteesta. Jos kosteusvauriomikrobeja löytyy, ruvetaan etsimään vaurioita ja ryhdytään niitä korjaamaan.

 

Suurin ongelma kosteusvaurioiden korjaamisessa lienee se, että korjauksen jälkeen ihmisten oireet eivät usein häviäkään. Toisaalta koskaan kaikki eivät sairastu minkään altistumisen seurauksena, mikä tekee ongelman erityisen pirulliseksi. Joskus työpaikalla oirehtijat nimetään ikuisiksi narisijoiksi, joille mikään ei kelpaa.

 

Kun sisäilman mikrobipitoisuuksien ja oireiden välillä ei tuntunut löytyvän yhteyttä, ruvettiin miettimään muita vaihtoehtoja. Pitkään oli ollut tiedossa, että jotkin kosteusvauriomikrobit erittävät ns.eksotoksiineja, haihtuvia myrkyllisiä aineita. Professori Mirja Salkinoja-Salonen työryhmineen rupesi selvittämään eksotoksiinien ja oireiden mahdollisia yhteyksiä. Valitettavasti tutkimus ei tuottanut yksiselitteisiä tuloksia. Professorin nanokanavateorialle en oikein lämmennyt, mutta tietenkin olisi ollut helpottavaa, jos mikrobimyrkyt olisi voitu nimetä sisäilman taudinaiheuttajiksi. Ehkä kaikkia toksiineja ei vielä tunneta tai tunnetaan huonosti niiden todelliset vaikutusmekanismit ja myrkylliset pitoisuudet.

 

Jonkinlainen yksimielisyys näyttää vähitellen muodostuvan sen suhteen, että uudisrakentamisessa on peiliin katsomisen paikka. Jos aiotaan saada aikaan kelvollista rakennuskantaa, on kiinnitettävä huomiota siihen, ettei rakennuksia pystytetä märistä materiaaleista ja että veden hallitsematon pääsy rakennusten sisään on estettävä huolehtimalla sisätilojen vesieristyksistä ja vesijohdoista sekä ulkoverhouksen vedenpitävyydestä.

 

Mutta mikä pilasi vanhat rakennukset? Onko huoleton rakentaminen ollut maan tapa jo vuosikymmenet? Varmaan näinkin on, vanhan Taivallahden esimerkin valossa. Yksi merkittävä tekijä on se, että veden käyttö asuintiloissa on muuttunut. Viime vuosisadan puolivälin paikkeilla ja pitkään sen jälkeenkin monin paikoin vedet kannettiin sekä sisään että ulos, jolloin turhaa läträämistä vältettiin. Pesut hoidettiin saunassa, joka usein oli erillinen rakennus. Pyykit pestiin silloin, kun ne saatiin ulos kuivumaan. Nykyään suihkut ja saunat ovat joka kodin vakiovaruste ja pikkupyykit kuivataan sisällä riippumatta siitä, onko rakennuksen ilmanvaihto mitoitettu näille kosteusmäärille. Korjausrakentamisessa ei ole tavatonta, että vesieristykset unohtuvat. Taitamattomat korjaajat saattavat myös pilata seinärakenteet väärin asennetuilla höyrysuluilla.

 

Kosteusvaurioiden korjaaminen ei ole halpaa puuhaa. Ja kova kädenvääntö käy siitä, miten korjaukset pitäisi tehdä. Jossain vaiheessa uskottiin, että riittää, kun kostuneet materiaalit kuivatetaan, niin etteivät mikrobit enää kasva. Sitten maalia päälle. Tämä ei tuntunut toimivan. Sitten keksittiin mikrobeja tappavat maalit ja ruiskutettavat biosidit, joiden tarkoitus oli varmistaa, ettei mikrobikasvu uusi. Ei tästäkään kovin kummoisia tuloksia saatu, vaikka biosidiruiskutuksia tiettävästi edelleen tarjotaan. Kun maalit ja myrkyt oli kokeiltu, todettiin, että vaurioitunut rakennusmateriaali pitää poistaa. Joskus rajatuissa kohteissa tämä on poistanut ongelman, mutta joskus tuntuu, ettei mikään riitä. Erään teorian mukaan homemyrkyt imeytyvät terveisiin materiaaleihin ja erittyvät sieltä hiljalleen aiheuttaen oireita. YLE:n ja Asumisterveysliiton muutaman vuoden takaisessa ohjelmasarjassa kerrottiin omakotiasujista, jotka olivat purkaneet hometalostaan lähes kaiken, mikä irti lähti. Ainoastaan kantavat palkit olivat jäljellä. Joskus purkaminen saattaa ollakin ainoa järkevä ratkaisu. Esimerkiksi Espoon kaupungintaloa epäiltiin niin perusteellisesti saastuneeksi, että ongelmakohtien purkaminen johtaisi lopulta koko rakennuksen purkamiseen.

 

Sisäilmaongelma on todella laaja ja sen olemassaolo aletaan hiljalleen myöntää. Umpimädät kohteet todennäköisesti joutuvat puskutraktorin alle. Mutta mitä tehdä, kun oireita on eikä syytä tunnu löytyvän? Ihmisillähän on toki taipumus ns. somatisoida. Toisin sanoen oireita saattaa esiintyä, jos ihminen epäilee, että ympäristössä on jotain altistetta. Epäselvien tilanteiden ratkaisemiseksi olisi hyödyllistä selvittää sisäilmamiasman luonne. Jos sairastumisen mekanismi(t) tunnettaisiin, voitaisiin erottaa somatisointi ja ”todelliset” sairaustapaukset. Mahdollisesti saisimme myös hoitomenetelmiä niille, jotka oireilevat vain esim. asioidessaan jossain ongelmarakennuksessa. Sairastumisen mekanismien selvittäminen auttaisi todennäköisesti myös korjausten suunnittelussa ja oikeiden menetelmien valinnassa.

Huutokauppa on kesän merkki

FNsteel, jonka toiminta loppui viime vuonna, ajetaan nyt toden teolla alas. Viimeinen lopun merkki oli irtaimiston huutokauppa, joka järjestettiin 25.5.2013. Tarjolla oli kaikkea mahdollista ja lähes mahdotontakin maan ja taivaan välillä.

Oli astiota, toimistoirtaimistoa, työkaluja, työvaatteita, kirjoja, karttoja, ilmakuvia ja esineitä, joiden käyttötarkoitusta oli maallikon suhteellisen vaikea päätellä. Paikallinen Ilmoituslehti esitteli laitteen, joka lähinnä muistutti Bonk-esinettä. Toimituskunnan arvaus sen käyttötarkoituksesta oli jonkinlainen mittalaite, jolla on seurattu sulan rautamassa lämpötilaa. Oli mikä oli, laite seisoi paraatipaikalla huutokauppahallin ovella.

Kauppa näytti toimivan niin, että yleisö kulki varastoon viritettyjen näyttelypöytien ja -hyllyjen seassa. Kukin poimi itselleen mieluista ostettavaa, joka sitten toimitettiin meklarille ensimmäisen tarjouksen kera. Itse hakeuduin paikalle, kun luin paikallislehdestä, että tarjolla oli Th. Svedlinin kirjaa, joka kertoo Taalintehtaan raudanvalmistuksen historiasta. Onnistuin löytämään eräästä kirjalaatikosta suomenkielisen laitoksen, kovakantisen ja hyväkuntoisen. Tarjosin kympin, jolla kirja siirtyi omistukseeni.




Muita kesän merkkejä ympäristössämme on bongattu kovasti. Kun saavuimme paikalle toukokuun alkupäivinä, talvi oli hädin tuskin loppunut. Niinpä kevätkukat nousivat nopeaan tahtiin esiin. Lumikellot, sinililjat ja kiurunkannukset olivat hyvässä vauhdissa alkukuusta. Melko pian tämän jälkeen kukkivat keltanarsissit, helmihyasintit, isommat hyasintit ja keltaiset tulppaanit. Näinä päivinä voi bongata valkonarsisseja ja punaisia tuppaaneja.




Säät ovat olleet edullisia hyönteisten kannalta. Mehiläiset olivat kovin innoissaan sinililjoista. Kimalaisia miellyttivät ennen kaikkea kiurunkannukset. Lisäksi kukkakärpäset pörräävät kaiken kukkivan kimpussa. Nokkos- ja sitruunaperhosia on näkynyt jonkin verran. Nyt alkaa olla liikkeellä myös erilaista kaali- ja lanttuperhosta sekä sinisiipiä.

 

 

Kalamies kerkesi juuri ja juuri siian ongintaan. Lämmin kevätsää lämmitti rantavedet nopeasti ja siiat kaikkosivat. Silakkaa käytiin kokeilemassa eräänä hellepäivänä Strömmassa. Kalastajia oli paikalla huomattavasti lukuisammin kuin silakoita. Kenellekään ei tuntunut silakka käyvän onkeen ja kalamiehet kaikkosivat hekin nopeasti muihin puuhiin.

Kissoilla on ollut kissanpäivät, vaikka ne eivät kovasti piittaa siiasta. Maalle tulon jälkeen Mirri murjotti minulle viikon. Minähän olen se ilkeä ihminen, joka pistää sen häkkiin ja kuljettaa autolla milloin minnekin. Mutta vapaus ja maalaiselämän ilot lopulta lepyttivät senkin. Tekir ehkä suorastaan pitää automatkailusta, mutta silkasta empatiasta sekin yrittää aina piiloutua, kun käy ilmi, että ollaan lähdössä jonnekin.