sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Tekir käy tervehtimässä eläinlääkäriä

Pikku-Tekir on tullut siihen ikään, että se haluaisi leikkiä tyttökissaa ja poikakissaa Mirrin kanssa. Mirriä vain moinen murkkukavaljeeri ei ole ihmeemmin kiinnostanut. Tekir alkoi myös osoittaa halua merkata reviirinsä, mikä on ikävää pienen huoneistomme hygienian kannalta.

Niinpä vein Tekirin tervehtimään eläilääkäriä. Sillä oli sellainen harmillinen kehityspoikkeama, että vain toinen kives oli laskeutunut. Sitä toista etsittiin nivuskanavasta, turhaan. Se tarkoitti, että kives olisi vatsaontelon puolella ja pitäisi tehdä leikkaus, jossa maha avataan. Aika iso juttu siis. Piilokives erittäisi testosteronia, ja kollinelkeet jatkuisivat.

Varasin tarkastusajan herttoniemeläiselle eläinlääkäriasemalle, missä olemme asioineet ennenkin. Edelliskerrasta vain oli kulunut sen verran aikaa, että ympäristö oli täysin muuttunut. Ajoin ensin paikan ohi. Viimeksi, nelisen vuotta sitten, eläinlääkäriaseman talo nökötti lähes yksinään Herttoniemenrannassa. Nyt se oli ympäröity kerrostaloilla. Onneksi olin varannut riittävästi aikaa. Auton navigaattorikin on sen verran jälkeen jäänyt, että se ehdotti jossain kohdassa, että ajaisin erään talon läpi suoraan määränpäähän oikealla.
 

Eläinlääkäriaseman odotustiloissa oli pelkkiä koiria. Ja Tekir tietää, ettei pidä koirista. Ensimmäinen sen koskaan näkemä koira oli sisareni montteri. Koira oli aika kaukana, kun Tekir tajusi, mistä on kyse. Se tiesi siitä paikasta, että kyse oli vastenmielisestä oliosta ja rupesi murisemaan. Eläinlääkäriasemalla Tekir oli tietenkin turvallisesti häkissä, mutta se murisi vaimeasti kaiken aikaa. Jos koira ilmestyi näköpiiriin, se myös sähisi sille. Melkein kaikki koirat olisivat kyllä mielellään leikkineet Tekirin kanssa.

Ensimmäisellä käynnillä eläinlääkäritäti tutki Tekirin nivusia, mutta mitään kiveksen tapaista ei tuntunut. Tekiriä homma tuntui miellyttävän. Se kehräsi, kun mahaa kopeloitiin. Me päästiin toisella käynnillä odottamaan samaan vastaanottohuoneeseen. Otin häkin oven pois, koska ensi käynnillä Tekir niittasi itsensä häkin seiniin niin tehokkaasti, ettei pudonnut, vaikka häkki käännettiin ylösalaisin. Aikansa pohdittuaan Tekir päätti lähteä tutkimaan huonetta. En päästänyt sitä kovin pitkälle, vaan otin syliin istumaan. Tällä kertaa se murisi, kun mukava eläinlääkäritäti tuli sisään.

Unten mailla.


Leikkaus hoitui parissa tunnissa. Hain pikku potilaan, joka oli vielä vähän tokkurassa. Sillä oli suojakaulus, joka estää nuolemasta mahan leikkaushaavaa. Ensimmäisen illan Tekir hortoili kotona ja törmäili kauluksensa kanssa vähän joka nurkkaan. Lopulta se kävi nukkumaan ja oli aamusta selväpäisempi. Parissa päivässä Tekir on tottunut kulkemaan kaulurinsa kanssa, vaikka ei tietenkään voi sietää sitä. Se taitaa kuitenkin olla tarpeen, koska ensimmäisenä iltana Tekir yletti leikkaushaavan ompeleen päähän ja yritti repiä ommelta pois. Syöminen alkaa sujua ilman, että menee kuppi nurin. Murot tahtoo levitä pitkin lattiaa, kun kaulus tulee tielle.

Tötteröpää kotona.


Mirrin reaktio tötteröpäiseen Tekiriin oli sellainen, että ensimmäisenä iltana se vain ihmetteli ja kiersi kaukaa moisen otuksen. Edelleen se kulkee aivan matalana, jos Tekir vaikka makaa lattialla ja Mirri haluaa sen ohi. Ja jos Tekir on tulossa kohti, niin Mirri murisee. Liiallisesta lähentelystä seuraa sähinää. Tätä herkkua saadaan kestää vielä ainakin viikko. Ompeleet saa ottaa pois aikaisintaan kymmenen päivän kuluttua leikkauksesta.
 
 

Kissanhoidon keskellä on tietenkin seurattu venäläisiä olympiakisoja, myös jääkiekkoa, vaikka se lakkasi kiinnostamasta minua sen jälkeen, kun suomalaiset voittivat ensimmäisen maailmanmestaruutensa. Sen jälkeen asiantuntijoita kannetaan joka kisaan televisioon puhumaan ennen ja jälkeen otteluiden ja ottelutauoilla, kuin olisivat vähintään valtiomiehiä, miehiä enimmäkseen joka tapauksessa. Myös ilman meneillään olevia kisoja asiantuntijat puhuvat jääkiekosta paatoksella, joka ylittää normikansalaisen sietokyvyn.

Olen varsin tyytyväinen siitä, ettei Suomi päässyt lähellekään jääkiekon olympialaisia kultamitaleita. Maailmanmestaruuden jälkeen Suomen miespuolinen väestö sekosi täysin. Kerran istuin raitiovaunussa, kun jääkiekkomaailmanmestaruudesta oli kulunut ainakin pari viikkoa. Istuin rivistössä, jossa on yksittäisiä istuimia peräkkäin. Edessäni istui vähän laitapuolen kulkijan oloinen mieshenkilö. Yhtäkkiä hän kääntyi minua kohti ja lausui: ”Eiks oo hienoo!” Kysyin, että mikä. ”No maailmanmestaruus!” Mitä olisikaan seurannut olympiavoitosta. Ja kyse on kuitenkin melko pienestä urheilulajista, jota harrastetaan lähinnä kylmällä pohjoisella pallonpuoliskolla.